Oivalluksia kuntosalitreenistä

Kun aloitin yksitoista kuukautta sitten kuntosalitreenit personal trainerin kanssa, en odottanut elämääni mitään ihmeitä, mitään niin kovin mullistavaa. Ajattelin lähinnä, että saan vähän ryhtiä treeneihin ja jonkin kuntosalikipinän, ehkä siinä sivussa ohjausta uudenlaiseen kuntosaliohjelmaan. Mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, jo ensimmäisten kertojen jälkeen huomasin paitsi olevani koukussa myös tarvitsevani juuri personal trainerin ohjaamaa treeniä. Kaiken kruunaa se, että oma personal trainerini on fysioterapeutti ja tietää mahdottoman paljon asioista – ja juuri terveyteen liittyvällä tietoperustallaan hän on saanut minut, kansanterveystieteilijän, innostumaan.

Innostumisen lisäksi hän on saanut minut kiinnostumaan kuntosalitreenistä ja motivoitumaan salitekemiseen sekä ohjattua minua kehittämään lihaskuntoani. Ja siten nykyistä ja tulevaisuuden toimintakykyäni. Kun viime viikolla huomasin kuntosalin pukuhuoneen vaa´assa (kotonamme ei ole vaakaa) kolme kiloa lisäpainoa aloituspainooni, hymyilin. Olen jo alkukesästä sitten huomannut vaatteiden piukottavan käsivarsista ja yläkropasta, ja nyt tiukottaa jo housut reisistä. Vyötärö sen sijaan on pysynyt aivan samoissa lukemissa kuin aiemmin. Pidän itsestäni (tämänkin olen kirjoittanut aiemmin) juuri nyt. Pidän erityisesti siitä, että kehoni toimii ja on vahva.

Kuminauhatreeni keltaisella kuminauhalla

Oivalluksia kuntosalitreenistä

1 Kaksi kertaa kuntosalia viikossa riittää

    Luulin joskus, että salilla pitäisi ravata monta kertaa viikossa, jos haluaa nähdä tuloksia. Ja juuri siksi en jaksanut puuhastella salilla. Salilla puuhastelu on minusta aina ollut tylsää. Mutta nyt, kun tiedän, että kaksi kertaa voimatreeniä viikossa riittää paljoon, esimerkiksi kehittämään lihaskuntoa ja edistämään toimintakykyä myöhemmässäkin vaiheessa. Kun käy salilla säännöllisesti kaksi kertaa viikossa ja tekee asiat kunnolla, kehitys on selkeää. Jatkuvuus on tässä lajissa tärkeää. Salin lisäksi kannattaa toki käydä esimerkiksi kardiotreeneissä ja lenkkeillä. Olen vähentänyt kotitreenin minimiin, sillä teen oikeastaan kaikki jumpat, cross trainingit ja salijutut kuntosalilla.

    2 Painoja pitää nostaa systemaattisesti

    Ehkä suurin ahaa-elämys oli se, että samoilla painoilla jumppaaminen viikosta toiseen ei vie eteenpäin. Pysyn mielelläni mukavuusalueella enkä jaksaisi itsekseni juurikaan hikoilla. Hikoilu ja hengästyminen eivät ole koskaan olleet minun makuuni. Paitsi nykyään. Personal trainer pitää huolen siitä, että kuormaa lisätään jatkuvasti. Parasta on, kun hän myös huolehtii itse treenissä painojen siirtelyt. Olen huomannut, että voimatasoni ovat kasvaneet melko nopeastikin. Kehitys ei siis ole mysteeri – se on seurausta suunnitelmallisesta tekemisestä.

    3 Niska tarvitsee voimatreeniä

    Olen jokseenkin aina elämässäni kärsinyt päänsäryistä ja hartiakivuista. Vaikka olen liikkunut paljon, tehnyt kuminauhajumppaa ohjatusti, käyttänyt tennispallokikkoja (ja Buranaa), käynyt hierojilla, naprapaatilla ja kaikenlaisissa hoidoissa, pysyvää muutosta niskan alueelle en ole koskaan saanut aikaan.

    Viisas personal trainerini laittoi minut harjoittelemaan niskalihaksiani. Samalla hän lupasi, että en jatkossa juurikaan kärsisi niska-hartiaseudun vaivoista tai päänsäryistä. Ja kas, taas hän oli oikeassa. Niskaa vahvistavat treenit toivat helpotuksen. Kun yläkroppa vahvistui ja erityisesti niska sai voimaa, päänsäryt ja hartiavaivat jäivät pois. Tämä yksin on ollut melkoinen juttu. Oikea palkinto.

    Kuntosalitavaroita

    4 Koko kroppa kannattaa laittaa töihin

    Personal trainer laittoi minut tekemään koko kehon treenejä, joissa isot lihasryhmät tekevät töitä. Koko nivellaajuuden liikkeet ja isoilla lihaksilla työskentely ovatkin vieneet kehitystä aivan eri tavalla eteenpäin kuin pieniin lihaksiin keskittyminen. Ja mikä parasta, myös pienet lihakset vahvistuvat samalla, vaikka niitä ei erikseen ”pumpata”. Esimerkkinä kerron, että hauis on kasvanut kaksi senttiä 11 kuukaudessa ilman, että hauistreeniä on tehty (hinkutettu) lainkaan erikseen. Eräs vahva ystäväni kutsuu pienten lihasten hinkuttelua hupsutteluksi.

    5 Lämmittely kuuluu treeniin – mutta erikseen sitä ei tarvitse tehdä

    Personal trainerini muutti käsitykseni kuntosalitreeniä edeltävästä lämmittelystä: enää en käytä erillistä aikaa juoksumatolla hikoilemiseen tai venyttelyyn ennen treeniä. Sen sijaan lämmitellemme niillä samoilla liikkeillä, joita treenissä tehdään, vain kevyemmillä painoilla. Näin kroppa valmistuu juuri siihen, mitä on tulossa, ja treeniin pääsee kiinni heti alusta lähtien. Tulen usein treeniimme viitisen minuuttia etuajassa ja teen verryttelevää keppijumppaa odotellessani, samaan syssyyn menee syväkyykkyjä, mutta mitenkään muuten en erikseen esimerkiksi hikoile ennen salitreeniä.

    Tähän on tultu.

    Minna

    Puheenaiheet Oma elämä Liikunta Terveys

    Syksyisen viikon parhaat kuvina

    Syyskuu on nyt lokakuu, ja kohta on syntymäpäiväni. Ihan vielä ei tule täyteen tasavuosia, muttei siihenkään pitkä matka enää ole. Kulunut viikko oli työntäyteinen, eniten iloitsin saamastani positiivisesta palautteesta ja siitä, että saimme kirjoittajakollegoiden kanssa lähetettyä yhden tutkimusartikkelimme vihdoin vertaisarvioituun lehteen. Voittajafiilis!

    Viikko on ollut ”olemukseltaan” selkeästi syksyinen, mutta onneksi utuiset aamut ja kuulaat illat ovat olleet erityisen kuvattavia. Päätinkin koota viikon parhaat tällä viikolla kuvina.

    Syksyisen viikon parhaat kuvina

    Jokilaiva syksyillassa
    Maanantaina tapasin pitkästä aikaa hyvän ystäväni, joka oli palannut lomareissulta. Lenkkeilimme upeassa syyskuun illassa ja päivitimme kuulumisia liki puolitoista tuntia. Molemmat totesimme, että vaikka oli kaunista ja vielä valoisaakin, loppulenkistä meille alkoi tulla vilu etenkin niskaan ja käsiin. Emme olleet varustautuneet käsinein tai kaulahuivein. Syytä olisi ollut.
    Aurajokirannassa
    Maanantain iltalenkillä nappasin kuvan myös Aurajoen toiselta puolen. En väsy näihin maisemiin ikinä. Tästä kuvasta näkyy rakenteilla oleva Fuuga-musiikkitalo, josta aiemmin ajattelin, että se on turhake ja turhan isokin Kaupungin teatterin viereen, mutta nykyään, kun Fuuga alkaa näyttää Fuugalta, alan tykästyä siihen. Oikeastaan se komistaa rantaa, ja näkyyhän se virastotalokin vielä teatterin ja Fuugan lomasta…
    Kuulas syysaamu maisemaikkunasta kuvattuna
    Eräänä aamuna, juuri ennen kuin lähdin ovesta lenkkeillen töihin, huomasin maisemaikkunan näkymän. Miten upea ja kivasti usvainen aamu olikaan! Sumu hälveni nopeasti, kun lähdin kävelemään, ja päivällä paistoi aurinko. Saan valtavasti virtaa työmatkalenkeistä, samalla saan ajatukseni järjesteltyä ja takaisin tullessa pään tyhjäksi työasioista ennen kotiin paluuta. Kätevää. Parasta. Välillä kyllästyn maisemiin (kuljeskelen aina samaa reittiä), mutta silloin tartun puhelimeen ja soitan jollekulle, jolloin tylsyys unohtuu hetkessä. Usein soittelen siis ystävälle työpäivän päätteeksi, joskus myös aamulla ennen työpäivän alkua.
    Kupittaan maisemia
    Loppuviikon aamut olivat koleita, suorastaan kylmiä. Mutta kauniita. Tämän kuvan nappasin Kupittaalta, kun saavuin kampukselle. Arvuuttelin mielessäni, koskahan ensilumi tänä vuonna sataa. Jotenkin minulle tuli tunne siitä, että se tapahtuu marraskuun alkupäivinä.
    Tuomiokirkkomaisema
    Kas, kas, sitä ollaan taas Aurajokivarressa! Lauantaina vein neljätoistavuotiaan yleisurhielutreeniin ja suuntasin itse puolentoista tunnin lenkile ja viikonloppukukkia hakemaan (perinteiseen tapaani). Päätin kävellä Tuomaan sillan kautta, ja kuva onkin sillalta kaupunkiin päin kävelyreitiltä. Hassua, mutta minusta reitti on hieman pelottava. Mietin näin joka kerta, kun siellä suunnalla kävelen. Lauantaina sää oli kummallinen: ensin paistoi, sitten meni pilveen, oli ihmeellisen kosteaa, sitten alkoikin sataa. Iltapäivällä sade lakkasi. Lauantai-illalla piipahdimme kummitytön perheen luona leikkimässä ja kahvittelemassa. Niin, ja taputtamassa, kun tyttö oli oppinut otamaan muutamia askeleita. Miten aika kuluukaan niin nopeasti…vasta hän syntyi.
    Saappaat
    Piipahdimme sunnuntaina katsomassa isoäitiäni hoivapaikassa. Kyllä, hän on edelleen siellä ja odottaa ympärivuorokautista paikkaa toisesta laitoksesta. Ympäristö on (edelleen ja aina) ankea ja suorastaan surullinen. Onneksi mummo oli virkeä, istuskelimme neljätoistavuotiaan kanssa hänen seuranaan ja juttelimme kaikenlaista. Veimme mummolle uuden hienon piirustuksenkin seinälle, mutta en tajunnut ottaa siitä kuvaa. Muistelimme mummon kanssa, miten olimme joskus käyneet yhdessä sienimetsässä, siitä tarinamme eteni neljätoistavuotiaan suunnistustuntiin. Hän oli löytänyt lähimetsästä suppilovahveroita melkoisesti, muttei niitä suunnistuksen lomassa poiminut. Päätimmekin sitten (mummon kehotuksesta) sunnuntai-iltapäivällä ruoan jälkeen lähteä metsään. Sienestämään. Saappaat jalkaan ja vettä pitävä takki niskaan ja ei muuta kuin menoksi! Sataa tihutti vettä, mutta se ei meitä haitannut. Oli raikasta ja mukavaa.
    Sienipussi
    …ja mitä me löysimmekään: suppilovahveroita pienen pussillisen. Meillä oli kahdeksan litran pussukka mukanamme, mutta löysimme sieniä lopulta arvioilta noin litran. Neljätoistavuotiaan koulupäivän suunnistuksen aikana löytämät suppikset oli poimittu, mutta jollakin ihmeen vainulla me löysimme lähimaastosta lisää sieniä. Nyt voin näyttää mummolle kuvan metsäreissusta ja saalistamme. Kaiken kaikkiaan metsikössä vierähti puolitoista tuntia, ihan ohi mennen. Olipa viihdyttävää ajankulua. Suosittelen.

    Tähän on tultu.

    Minna

    Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään