On taas viikon parhaat -postauksen aika. Olen koonnut näitä usein kuvakoonteina, mutta nyt päätin kirjata ylös ajatuksiani ja oivalluksiani toiseksi viimeiseltä lomaviikolta. Vielä yksi viikko kesälomaa jäljellä, sitten on aika palata kliseisesti sorvin ääreen.

Kulunut viikko on ollut ihan mukiinmenevä ja vielä täynnä lomajuttuja, vaikka muutamana päivänä onkin tuntunut siltä, että kesälle saa sanoa aivan kohta heipat – lämpö ja tunnelma alkavat olla alkusyksyn sävyttämiä. Ja nimenomaan kirjaimellisesti sävyttämiä, sillä minusta esimerkiksi aamujen ja iltojen valo on jo ihan erilainen kuin kesä- tai heinäkuussa.

Ajatuksia ja oivalluksia toiseksi viimeiseltä lomaviikolta

Aloitan ajatus- ja oivalluskoontini ehkä kaikkein tärkeimmällä: On ollut ihan mielettömän ihanaa olla vielä lomalla. Haahuilla, lenkkeillä, treenata, siivoilla omaan tahtiin, tavata ystäviä, istua terassilla kirjan tai äänikirjan parissa, kirjoittaa kirjoittamisenimussa blogijuttuja tai toimittajajuttuja, nauttia auringosta ja kuumasta kahvikupillisesta Marianne-karkin kera. On myös ihanaa, kun kolmetoistavuotias – nyt jo kasiluokkalainen – tykkää olla koulussa, hän osaa, pärjää, selviää, oppii, kasvaa ja harjaantuu elämään. Se on kertakaikkisen ihanaa. Isolla iillä.

Heti perään mainitsen, että on ihanaa, kun on yksivuotias kummityttö, jonka kasvua saan ja saamme seurata. Sain kunnian hoitaa häntä keskiviikkona ja nautin joka hetkestä. Miten aurinkoinen ja tyytyväinen lapsi hän onkaan!

Kirjoitin yksivuotiskirjeeseen (päätimme, että kirjoitamme joka vuosi syntymäpäiväksi kummilapsellemme kirjeen), että ”…on ihanaa, että olet elämässämme. Olet tuonut mukanasi iloa, innostusta ja rakkautta, ja on ollut kunnia saada seurata kasvuasi ja kehitystäsi ensimmäisen vuotesi ajan. Raskaimmatkin työpäivät ovat tuntuneet kepeiltä, kun olemme tienneet, että illalla saamme nähdä sinut. Kun touhuat, hymyilet, naurat ja ojennat kätesi päästäksesi syliin, kaikki aikuisen maalliset murheet unohtuvat. Sellainen sinä olet. Ihan ihmeellinen pieni ihminen.” Totta joka sana, ajattelin, kun hänet taas keskiviikkona tapasin.

Sunnuntainakin me tapasimme kummityttöä, tällä kertaa kolmetoistavuotias oli mukanani. Kummisetä-puolisoni ei päässyt mukaan, sillä hän joutui lähtemään työmatkalle. Onneksi me kuitenkin saimme nauttia tyttösen seurasta, samalla saimme valtavasti virtaa seuraavaan viikkoon.

Heräsin joka aamu aikaisin lomasta huolimatta, sillä lapsen kasiluokka alkaa tässä jaksossa (kyllä, tuossa yläkoulussa on jaksot, mikä on hyvä asia) kahdeksalta. Herätykset ovat tuntuneen ”omilta”, ei raskailta, ja kun herää ajoissa, voi esimerkiksi nähdä upean sateenkaaren olohuoneen maisemaikkunasta.

Treenit kulkevat kivasti, niin kivasti, että torstaina tein kaikissa saliliikkeissä oman ennätykseni. Rauta nousee, ja hymy on korvissa. Se on se oivallus, se, että liikkuminen on itselleni tärkeää monessa mielessä. Ilman en selviäisi. Liikunta tuo energiaa, iloa, jaksamista, tyytyväisyyttä, hyvät unet ja niin edelleen.

Heti, jos ulkoilu, lenkki tai ns. aikataulutettu treeni jää pois ohjelmasta, olen eksyksissä ja jollakin tavalla levoton.

On ollut kasvattavaa (varmasti molemminpuolisesti) saada keskustella kolmetoistavuotiaan kanssa ihan kaikesta. Oikeastaan on harvoja hetkiä, jolloin tunnen ylpeyttä itsestäni nimenomaan vanhempana, äitinä. Yksi tällainen on kuitenkin se, kun saan kuulla asioita ja minuun luotetaan. Minä olen se, kehen turvataan ”hädän hetkellä”, minulle halutaan kertoa, mitä kaikkea mielessä liikkuu. Ja silloin (ja siitä) olen ylpeä. Otettu. Kuluneella viikolla keskustelimme opettajuudesta, erilaisista opettajista, oppimisesta, unelmista, ammatinvalinnasta, pienistä harmituksista…

Viikonloppuna lähdimme tosi extempore yöksi hotelliin Tampereelle, sillä tyttären yleisurheilun SM-kisat pidettiin Lempäälässä. Pituushyppy alkoi sen verran varhain, että lähtö Turusta tuntui etenkin miehestä liian aikaiselta. Lähdimme reissuun kaikki kolme, minä, puolisoni ja kolmetoistavuotias. Pituushyppy ei lauantain kisoissa mennyt ihan toivotusti, mutta siitäkin pettymyksestä selvittiin.

Irtokarkit pelastavat tilanteita.

Ja siivottu koti.

Ja sen hoksaaminen, että lauantai ei olekaan vielä sunnuntai.

Ja Luihu-Pete. Netflixissä.

Tähän on tultu.

Minna

P.S. Luihu-Pete kuulostaa luihulta ja todella kummalliselta, mutta on oikein jees sarja…