Merkitykselliset hetket syntyvät ajan kanssa – 30 vuotta valkolakista

On aika juhlia. Siitä on 30 vuotta, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, päätimme järjestää 30-vuotisylioppilasjuhlat. Niitä vietetään tänään perjantaina, 15. toukokuuta. Meillä on varsin mukava juhlaohjelma: ensin kiertelemme koulullamme, sitten siirrymme ravintolaan illalliselle, jossa saamme illan mittaan nauttia ruoan lisäksi hyvästä ysärimusiikista DJ:n soittamana. Olin odottanut tätä päivää. Ja siksi päätin kirjoittaa myös alkumaljapuheen yhteiseen tilaisuuteemme. Pitkän harkinnan jälkeen julkaisen puheeni blogissa.

Puheen ytimessä on ajatus jatkuvuudesta: vaikka vuodet muuttavat meitä, jotain jää. Katse, nauru, tapa olla ja elää. Juuri näiden pysyvien piirteiden kautta entiset luokkatoverit tunnistavat toisensa vielä vuosikymmentenkin jälkeen.

Merkitykselliset hetket syntyvät ajan kanssa – 30 vuotta valkolakista

Hyvät juhlijat, kanssakulkijat, kurssikaverit, opettajat. Joku saattaa nyt ajatella, että voi ei, hän puhuu taas ja aivan väärässä, ei niin perinteisessä, kohdassa – mitähän tästä seuraa?

Lupaan, etten ehdota ainekirjoitusta, suomen kielen kielioppisulkeisia enkä ääneen lukemista. Sen sijaan olin kehitellyt meille jotakin muuta mukavaa yhdessä kuvaamataidon opettaja Riitan kanssa. Palaan kuitenkin vuoteen 1995, vuoteen ennen kirjoituksiamme.

Ja vien meidät eräälle äidinkielen tunnille. Oli kevät. Kaikki niin sanotut pakolliset suomen kielen opinnot olivat plakkarissa, ja Iris Keltti kysyi luokalta, mitä me toivoisimme, että kaksoistunnilla tehtäisiin. Viittasin. Alkoi kuhina.

Vierustoverini ja sekä takana että edessä istuvat luokkatoverini hyssyttelivät ja pyysivät, että laskisin käteni. Keltti kuitenkin antoi minun vastata, ja minä ehdotin vanhojen ylioppilaskirjoitusaineiden kirjoittamista. Keltti suostui ehdotukseeni.

Anteeksi.

Ajattelin tätä eräänä iltapäivänä linja-autossa. Matkustustelevisiossa esitettiin aforismeja, ja minä pysähdyin lukemaan niitä. Yksi meni jotenkin niin, että lähtöpiste ei unohdu, vaan se matkaa aina kanssasi. Jäin pohtimaan aforismia, ja äsken kertomani äidinkielen oppitunti tuli elävästi mieleeni. Tämä on yksi lähtökohta paitsi omille ammatinvalinnoilleni myös laajemmin sille, millaiseksi olen vuosien varrella kasvanut.

Mutta en usko, että se on vain minun tarinani. Luulen, että vastaavia hetkiä on ollut meillä kaikilla. Oppitunteja, joissa viittasimme liikaa tai liian vähän, joissa sanoimme jotakin vähän ohi aiheen tai juuri oikeaan aikaan. Silloin emme tietenkään tienneet, että näillä pienillä hetkillä olisi mitään erityistä merkitystä. Ne olivat vain arkea, päiviä muiden joukossa. Merkitys syntyy vasta ajan kanssa.

Eikö olekin ihmeellistä, että 30 vuotta sitten me vedimme valkolakit päähämme ja ajattelimme, että maailma on meille auki? 1990-luvulla maailma näytti aika erilaiselta: puhelimet olivat langallisia, internet oli vasta tuloillaan ja jos halusi tavata kaverin, piti ennakkoon sopia aika ja paikka – ja myös olla sovitussa paikassa sovittuna aikana. What is love, Be my lover ja Macarena olivat globaaleja ilmiöitä: ne soivat koti- ja autoradioissa, bileissä, muotinäytöksissä, tanssilattioilla ja koulun juhlissa. Kaikkialla. Viikonloppuisin katseltiin Beverly Hills 90210 -sarjaa.

1990-luvun puolivälin tietämissä monella meistä oli ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia siitä, mitä elämä toisi tullessaan.  Joku tiesi tarkalleen, mihin suuntaan lähtee, toinen etsi vielä paikkaansa. Moni ajatteli, että elämä kulkee suunnilleen niin kuin sen suunnittelee. Minäkin. Vaan vähänpä tiesin tuolloin.

Kolmeen vuosikymmeneen on mahtunut paljon. Työtä ja opiskelua, onnistumisia ja pettymyksiä, kaikenlaisia risteyksiä. On perheitä, lapsia, ystävyyksiä, menetyksiä ja uusia alkuja. Kun katsomme toisiamme nyt, näemme ehkä erilaisia ihmisiä kuin lukiovuosina. Samalla meissä on varmasti jotain hyvin tuttua. Jotain, joka on säilynyt näiden vuosien läpi. Ehkä se on katse, ehkä nauru, olemus. Ehkä se on tapa olla ja puhua, tapa katsella maailmaa.

Ja tänään saamme hetkeksi palata yhteiseen lähtöpisteeseen. Muistella, nauraa, ehkä vähän ihmetelläkin, mihin kaikkeen elämä on meitä vienyt.

Hyvät ystävät, kanssakulkijat, kurssikaverit, opettajat. Nostetaan malja menneille vuosille ja painetaan lakit päähämme.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Ajatuksia äitiydestä

Ajatuksia-sarja saa jälleen jatkoa. Katsoin äitienpäivänä Instagramissa palvelutalon videojulkaisua. Siinä ikääntyneiltä naisasukkailta kysyttiin, mikä on ollut elämässä ihan kaikkein parasta. Moni pohti ääneen historiaansa, puolison tapaamista ja hääpäivää. Lopulta heistä jokainen vastasi, että silti oman lapsen saaminen on ollut se kaikkein paras juttu elämässä. Kun vanhukset kertoivat tarinoitaan, samaistuin ja kyyneleet nousivat silmiini; niin väkevä on vanhemmuus.

Minun piti julkaista tämä juttu jo äitienpäiväsunnuntaina, mutta päätinkin sitten rohkeasti skipata viikon parhaat ja koko blogijulkaisun äitienpäivähulinoiden vuoksi. Sellaista se äitinä oleminen sitten on. Yhtä hulinaa.

Lapset

Ajatuksia äitiydestä

Aloitan tämän samoilla sanoilla kuin sunnuntaisen äitienpäiväpostaukseni Facebookissa: Elämä on ihmeellistä. Minulle, uteliaalle ihmiselle, elämässä kaikki on ollut jollakin tavalla uutta ja ihmeellistä. Erityisesti äitiys on ihmeellistä. Äitiys opettaa rakastamaan ehdoitta ja jaksamaan mahdottomilta tuntuvina päivinä, se on taidetta ja taitoa löytää ilo kaikesta keskeneräisyydestä, se opettaa katsomaan maailmaa uusista perspektiiveistä. Se on erityisesti sitä, että jonkun toisen onnesta tulee itselle maailman tärkein asia.

Äitiys on jatkuvaa kasvamista ihmisenä. Kolmen lapsen äitinä olen huomannut, että jokainen lapsi on opettanut minulle jotakin aivan erilaista – yksi on opettanut erityisesti kärsivällisyyttä ja armollisuutta, toinen maailman katselemista toisenlaisista perspektiiveistä ja kolmas ennen kaikkea kykyä nähdä elämä ja ilot pienen pienissä hetkissä. He kaikki kolme ovat opettaneet sen, että arkea ei kannatta ottaa liian vakavasti eikä arkea kannata liikoja suunnitella. Niin, ja että ”elämässä nyt voi tapahtua kaikenlaista”.

Äitiys on arkista. Loputtomia uhmaikiä, murrosikiä, teinikapinaa. Pyykkivuoria, eväsrasioita, unohtuneita harrastusvälineitä ja toistuvia “muista pestä kädet” -kehotuksia. Väitän kuitenkin, että juuri arkisuuteen kätkeytyy äitiyden (ja vanhemmuuden yleisesti) suurin merkitys.

Äitiys on kykyä iloita lapsen onnistumisista aidommin kuin omistaan ja tuntea lapsen murheet syvällä omassa rinnassaan. Äitiys on ristiriitoja, riittämättömyyttä ja rajaamista. Se on palan tunnetta kurkussa. Yhteen päivään mahtuu iloa, kiitollisuutta, uupumusta, ylpeyttä ja raivoa.

Olen joskus pohtinut äitiyden pyhiä kolminaisuuksia. Niitä on (ristiriitojen, riittämättömyyden ja rajaamisen lisäksi) matkan varrella kertynyt viisi: huoli, toivo ja rakkaus, väsymys, voima ja venyminen, kiire, keskeneräisyys ja kiitollisuus, kärsivällisyys, armollisuus ja läsnäolo sekä pienet ilot, suuret tunteet ja tavallinen arki.

Äitiys on sitä, että oppii pysähtymään. Katsomaan muurahaista asfaltilla, kuuntelemaan loputtomia tarinoita ja ihmettelemään maailmaa uudelleen lapsen silmin.

Lasten kanssa elämä on ollut äänekästä, välillä kaoottista ja usein täynnä keskeytyksiä. Samalla siihen on mahtunut tyhjän nauramista ja sellaisia yhteisiä hetkiä, joita tiedän vielä joskus ikävöiväni. On ollut hetkiä, kun on tehnyt mieli luovuttaa. Heittää hanskat tiskiin. Vieläkin on.

Kolmen lapsen äitinä pohdin usein, kuinka erilaisia he ovatkaan. Samat vanhemmat, sama kasvatus, sama koti, sama kasvuympäristö mutta kolme täysin erilaista jälkeläistä. Tämä jos jokin on opettanut nöyryyttä: ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita ja suorittaa vanhemmuutta. Perille voi kulkea hyvin erilaisia reittejä, jotka kaikki voivat olla yhtä toimivia tai toimimattomia. Äitiys pakottaa luopumaan liiallisesta kontrollista ja hyväksymään sen, että jokainen lapsi kasvaa omaksi itsekseen. Ja kun he lentävät pesästään, on hyväksyttävä se tosiasia, että äitinä et voi enää vaikuttaa juuri mihinkään.

Äitiys on siis myös luopumista. Luopumista kontrollista, omasta ajasta, huolettomuudesta ja joskus jopa siitä ihmisestä, joka oli ennen lapsia. Toisaalta, nyt, kun kaksi kolmesta on aikuisia ja kolmaskin jo rippikouluikäinen, huomaa, että arkeen on avautunut aukkoja itselle, ystäville, parisuhteelle, kummilapsille, intohimotyölle, kirjoittamiselle, tutkimisille ja niin edelleen. Ennen kaikkea omalle ajalle.

Tähän on tultu.

Minna

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Lapset