Merkitykselliset hetket syntyvät ajan kanssa – 30 vuotta valkolakista
On aika juhlia. Siitä on 30 vuotta, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, päätimme järjestää 30-vuotisylioppilasjuhlat. Niitä vietetään tänään perjantaina, 15. toukokuuta. Meillä on varsin mukava juhlaohjelma: ensin kiertelemme koulullamme, sitten siirrymme ravintolaan illalliselle, jossa saamme illan mittaan nauttia ruoan lisäksi hyvästä ysärimusiikista DJ:n soittamana. Olin odottanut tätä päivää. Ja siksi päätin kirjoittaa myös alkumaljapuheen yhteiseen tilaisuuteemme. Pitkän harkinnan jälkeen julkaisen puheeni blogissa.
Puheen ytimessä on ajatus jatkuvuudesta: vaikka vuodet muuttavat meitä, jotain jää. Katse, nauru, tapa olla ja elää. Juuri näiden pysyvien piirteiden kautta entiset luokkatoverit tunnistavat toisensa vielä vuosikymmentenkin jälkeen.
Merkitykselliset hetket syntyvät ajan kanssa – 30 vuotta valkolakista
Hyvät juhlijat, kanssakulkijat, kurssikaverit, opettajat. Joku saattaa nyt ajatella, että voi ei, hän puhuu taas ja aivan väärässä, ei niin perinteisessä, kohdassa – mitähän tästä seuraa?
Lupaan, etten ehdota ainekirjoitusta, suomen kielen kielioppisulkeisia enkä ääneen lukemista. Sen sijaan olin kehitellyt meille jotakin muuta mukavaa yhdessä kuvaamataidon opettaja Riitan kanssa. Palaan kuitenkin vuoteen 1995, vuoteen ennen kirjoituksiamme.
Ja vien meidät eräälle äidinkielen tunnille. Oli kevät. Kaikki niin sanotut pakolliset suomen kielen opinnot olivat plakkarissa, ja Iris Keltti kysyi luokalta, mitä me toivoisimme, että kaksoistunnilla tehtäisiin. Viittasin. Alkoi kuhina.
Vierustoverini ja sekä takana että edessä istuvat luokkatoverini hyssyttelivät ja pyysivät, että laskisin käteni. Keltti kuitenkin antoi minun vastata, ja minä ehdotin vanhojen ylioppilaskirjoitusaineiden kirjoittamista. Keltti suostui ehdotukseeni.
Anteeksi.
Ajattelin tätä eräänä iltapäivänä linja-autossa. Matkustustelevisiossa esitettiin aforismeja, ja minä pysähdyin lukemaan niitä. Yksi meni jotenkin niin, että lähtöpiste ei unohdu, vaan se matkaa aina kanssasi. Jäin pohtimaan aforismia, ja äsken kertomani äidinkielen oppitunti tuli elävästi mieleeni. Tämä on yksi lähtökohta paitsi omille ammatinvalinnoilleni myös laajemmin sille, millaiseksi olen vuosien varrella kasvanut.
Mutta en usko, että se on vain minun tarinani. Luulen, että vastaavia hetkiä on ollut meillä kaikilla. Oppitunteja, joissa viittasimme liikaa tai liian vähän, joissa sanoimme jotakin vähän ohi aiheen tai juuri oikeaan aikaan. Silloin emme tietenkään tienneet, että näillä pienillä hetkillä olisi mitään erityistä merkitystä. Ne olivat vain arkea, päiviä muiden joukossa. Merkitys syntyy vasta ajan kanssa.
Eikö olekin ihmeellistä, että 30 vuotta sitten me vedimme valkolakit päähämme ja ajattelimme, että maailma on meille auki? 1990-luvulla maailma näytti aika erilaiselta: puhelimet olivat langallisia, internet oli vasta tuloillaan ja jos halusi tavata kaverin, piti ennakkoon sopia aika ja paikka – ja myös olla sovitussa paikassa sovittuna aikana. What is love, Be my lover ja Macarena olivat globaaleja ilmiöitä: ne soivat koti- ja autoradioissa, bileissä, muotinäytöksissä, tanssilattioilla ja koulun juhlissa. Kaikkialla. Viikonloppuisin katseltiin Beverly Hills 90210 -sarjaa.
1990-luvun puolivälin tietämissä monella meistä oli ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia siitä, mitä elämä toisi tullessaan. Joku tiesi tarkalleen, mihin suuntaan lähtee, toinen etsi vielä paikkaansa. Moni ajatteli, että elämä kulkee suunnilleen niin kuin sen suunnittelee. Minäkin. Vaan vähänpä tiesin tuolloin.
Kolmeen vuosikymmeneen on mahtunut paljon. Työtä ja opiskelua, onnistumisia ja pettymyksiä, kaikenlaisia risteyksiä. On perheitä, lapsia, ystävyyksiä, menetyksiä ja uusia alkuja. Kun katsomme toisiamme nyt, näemme ehkä erilaisia ihmisiä kuin lukiovuosina. Samalla meissä on varmasti jotain hyvin tuttua. Jotain, joka on säilynyt näiden vuosien läpi. Ehkä se on katse, ehkä nauru, olemus. Ehkä se on tapa olla ja puhua, tapa katsella maailmaa.
Ja tänään saamme hetkeksi palata yhteiseen lähtöpisteeseen. Muistella, nauraa, ehkä vähän ihmetelläkin, mihin kaikkeen elämä on meitä vienyt.
Hyvät ystävät, kanssakulkijat, kurssikaverit, opettajat. Nostetaan malja menneille vuosille ja painetaan lakit päähämme.
Tähän on tultu.
Minna
