Juhannusviikon parhaat plussina ja miinuksina

Viikon parhaat -postauksen otsikkoon olisi jo voinut kirjoittaa, että juhannusviikon pahimmat yksissä kansissa, mutta päätin optimistina koota sekä plussat että miinukset yksiin kansiin. Taitaa olla ensimmäinen kerta blogin liki viisivuotisessa historiassa, kun plussia on vähemmän kuin miinuksia.

Juhannusruusut

Ensin ne vähäiset plussat…

Suomen kesä on kukkeimmillaan, vaikkei lämmin olekaan. Puut ovat vihreinä, kukat avautuvat nupuistaan, ja valo riittää mukavasti illan viimeisiin tunteihin. Kesäistä. Ainakin, kun katselee sitä olohuoneen maisemaikkunasta tai liikkuu ulkona riittävät tamineet niskassaan. Olen nauttinut jokapäiväisistä pitkistä lenkeistä, olen oikeastaan jopa hieman yllättynyt, että aamulenkeillä on vierähtänyt jopa yli puolitoista tuntia. Nautin värikkäästä luonnosta, lintujen laulusta, siitä, kun aurinko paistaa.

Toinenkin plussa liittyy liikkumiseen luonnossa: olemme aloittaneet kolmetoistavuotiaan kanssa perinteisen kesäfillarointikauden ja pyöräilleet liki päivittäin jonnekin, keskustaan ja jokirantaan lähinnä. En ole pyöräilyihmisiä, mutta tällaisena yhteisenä aktiviteettina se on ihan kivaa. Nyt fillarointi on tuntunut jotenkin erityisen extralta, sillä kurjan kotiinpaluumme kruunasi miehen sairastuminen koronaan, emmekä ole päässeet koko perheenä minnekään. Olemme olleen koko viikon, juhannus mukaan lukien kotosalla. Mies on ollut oikeasti melkoisen kipeä…

Kolmas plussa, ja tällä kertaa viimeinen, liittyy kotoiluun: koska olemme viettäneet varsin paljon aikaa kotona, olen saanut aikaan ainakin omasta mielestäni vaikka mitä! Vaikka mitään sisältyvät muun muassa kylpyhuoneen siivous, keittiön laatikkojen raivauksen ykkösosa, liinavaatekaappien raivaus, jääkaapin pesu, saaristolaisleivän leipominen kahdesti, juhannuspiirakan (raparperi-toscapiirakka, ohje tulossa myöhemmin) leipominen yhdessä lapsen kanssa ja terassikukkien istuttaminen. Viimeinen oli juhannusaaton piristystoimenpide, josta tulin pitkäksi aikaa hyvälle mielelle. Päälle join kesän ekat terassikahvit, se olisi voinut olla neljäs plussa.

Terassikukat

…sitten viikon miinukset

Heti ensimmäinen miinuskohta sisältää kolme miinusta. Lomamatkaltapaluutunnelmat ovat olleet suorastaan surkeat: ensin maanantaina menehtyi Selma-siilimme, tiistaina kolmetoistavuotiasta puri koira (onneksi purema oli pinnallinen) käteen, keskiviikkoaamuyöllä mies sairastui, sairaus paljastui myöhemmin samana päivänä koronaksi. Tauti on vienyt hänet sängynpohjalle. Erityisen ikäviä oireita ovat olleet vatsavaivat, joka paikan kolotus ja kolmen päivän korkea, aaltoileva kuume.

Me olemme kolmetoistavuotiaan kanssa toistaiseksi säästyneet taudilta. Mikä on melkoinen ihme. Olen toki ensimmäistä kertaa ikinä minkään influenssan ja koronan aikana siirtynyt punkkaamaan alakertaan, emmekä muutenkaan ole tiistai-keskiviikkoyön jälkeen enää juurikaan hengailleet samoissa tiloissa. Ristin käteni, sormeni, jalkani ja varpaani, että pysyn (ja pysymme) terveinä.

Muumimuki terassinkaiteella
Itse tehty taideteos

Neljänneksi miinukseksi valitan säästä. Suomen kesä on siitä viheliäinen, että keskikesälläkään ei ole takuuvarmaa lämpöä. Kärsin eniten siitä, että jatkuvasti on viileää, koleaa ja kylmää. Kuusitoista astetta ei ole mikään kesä. Tuulee, sataa, vihmoo ja taivas tiputtelee jopa rakeita. Kun aurinko vihdoin yhtenä päivänä paistaa, tuulee pohjoisesta niin, että tukka lähtee päästä. Tällainen kesä ei ole minua varten. Olen selannut äkkilähtöjä puolitosissani, tahdon takaisin vaikkapa Kroatiaan!

Säähän liittyy sellainen (toisaalta ihan kivakin) juttu, että on keksittävä ilmojen mukaista tekemistä, pukeuduttava sään mukaan ja varauduttava kaikenlaiseen. Yksi ikävän ilman tekeminen on taiteilu: maalailimme kolmetoistavuotiaan kanssa viikonloppuna. Tein teoksen nimeltään ”Miten niin tylsä?” Kuva tässä jutussa.

Ja viimeisenä miinuksena mainitsen viikon treenitouhut. Vaikka olen lenkkeillyt päivittäin, fillaroinut, tehnyt yhden liikkuvuustreenin kotona ja käynyt kolmesti voimaa harjoittavilla ryhmäliikuntatunneilla, ärsyttää. Ärsyttää, etten mennyt itsekseni torstaina salille, vaikka lupasin niin itselleni personal trainerille. Valitsin sen sijaan viime tingassa jäätävän power-treenin. Toki hyvä sekin, mutta liki koko 60 minuuttia surkuttelin, miten paljon enemmän olisin voinut saada aikaan salitreenissä. Pt sairastui, enkä siksi siis tällä viikolla treenannut hänen kanssaan. Onneksi pääsen ensi viikolla korvaamaan tunnin tiistaina, joten ensi viikolla kaksi salitreeniä. Ehkä pääsen yli tästä harmituksen tunteestani.

Tähän on tultu. Ja onneksi sunnuntaiaamun cross training ylitti odotukseni, ja olin jälleen elementissäni.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Musertavinta on lapsen suru

Selma-lemmikkisiilin äkillinen sairastuminen ja kuolema pysäytti hetkellisesti kesäloma-arkemme. Emme olleet osanneet aavistaa mitään niin kamalaa ja surullista, ja tilanteen kruunasi se, että kaikki tapahtui samana iltana, kun palasimme kotiin Kroatian-lomaltamme.

En unohda koskaan, miten järkyttävä ja karmea kotiinpaluuiltamme oli. En unohda koskaan matkaa päivystävälle eläinlääkärille enkä hetkeä odotusaulassa ja tutkimushuoneessa. En unohda lääkärin sanoja Selman tilanteesta ja siitä, että siilille paras vaihtoehto olisi eutanasia. Häntä ei enää voisi parantaa.

Kolmetoistavuotias ja Selma-siili

Erityisesti verkkokalvoilleni ja johonkin maailman pitkäkestoisimpaan muistiini on piirtynyt kuva siitä, kun kolmetoistavuotias romahtaa tilanteessa. Hän itkee ääneen. Lapsi pyytää minua ottamaan kuvia surkeasta tilanteesta, ja minä kuvaan minkä itkultani kykenen. Pidämme Selmaa sylissä, silittelemme ja saamme jättää hänelle hyvästit. Lopulta ikemme molemmat ääneen. Tilanne on lohduton.

Kun seuraavina päivinä katselemme eläinlääkärissä otettuja kuvia, lapsi purskahtaa itkuun kerta toisensa jälkeen. Minä itken, kun lapsi itkee. Ymmärrän, että kaikkein musertavinta on lapsen suru.

Lemmikin menettäminen on hänelle (ja toki meille kaikille) erityisen surullista, sillä se on perheenjäsen, jonka kanssa on vietetty aikaa, jaettu arjen pieniä rutiineja ja johon on luotu vahva tunneside. Selma-siili on tuonut iloa, lohtua, seuraa ja turvaa. Kun se sitten yhtäkkiä kuolee, yhteys katkeaa.

Keskustelen ystäväni kanssa tilanteesta puhelimessa. Pohdin, miten siilin menetys onkin niin kova paikka. Viisas ystävä tiesi sen heti: menetys ei ole vain fyysinen, vaan siihen liittyy myös luopuminen huolehtijan ja rakastajan roolista. Jotakin isoa ja onnellista on päättynyt.

Selma-siili lapsen sylissä
SElman muistolaatikko

Lapsen suru on aitoa ja syvää, sen olen saanut viimeisten päivien aikana huomata. Lemmikkieläimen kuolema on usein lapselle ensimmäinen konkreettinen kokemus kuolemasta, niin myös kolmetoistavuotiaalle. Hän pohtikin eräänä iltana, miten tulee koskaan selviämään kenenkään ihmisen kuolemasta, kun lemmikkisiilin menetys tuntuu näin kamalalta. Siihen en osannut vastata, mutta lohdutin, että usein ihminen varsin kehittyneenä otuksena selviää kaikenlaisesta paskasta. Heti perään pahoittelin kielenkäyttöäni, teen sen myös tässä. Anteeksi.

En oikein muutenkaan ole tiennyt, mitä sanoa. Mutta olen ollut vierellä, käynyt läpi Selman elämää, hankkinut yhteisellä ostosreissullamme muistolaatikon, kannustanut kirjoittamaan kirjeen siilille ja katsomaan vanhoja kuvia, jos niistä olisi apua tilanteen käsittelemiseen. Tytär onkin todennut, että tarvitsee juuri näitä voidakseen työstää Selman menetystä. Niinpä hän kokosi muistolaatikon, kirjoitti kirjeen siilille – itkin silmät päästäni – ja tutki Selmasta otettuja kuvia. Yhdessä olemme muistelleet ihanaa pientä tyttösiiliämme. Joka kerta, kun lapsi itkee, minäkin itken. Joka kerta tilanne tuntuu aivan liian lohduttomalta.

Tämän suruprosessin aikana olen todennut peruspsykologian kaavat, normit ja neuvot päteviksi: ei tarvitse yrittää ratkaista tai selittää kaikkea, riittää, että pysähtyy, kuuntelee ja ottaa lapsen surun vakavasti. Olen kertonut lukuisia kertoja lapselle näiden päivien aikana, että on ihan luonnollista olla surullinen ja että itkukin on osa luopumista.

Suuren surun kohtaaminen yhdessä antaa tilaa myös toivolle. Lapsi saa kokemuksen siitä, että vaikeidenkaan tunteiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Menetyksestäkin voi selvitä, vaikka se sattuu. Ihminen kun selviää kaikenlaisesta paskasta.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään