Palasimme maanantai-illalla Turkuun viikon Kroatian-loman jälkeen. En haluaisi valittaa, mutta…

Ensin vastassa oli kylmä ja sateinen, harmaa Helsinki, moottoritiellä alkoi sataa ja lämpömittari näytti 20 astetta. Se on tasan kymmenen vähemmän kuin se, johon olimme viikon aikana tottuneet. Palelin. Kun katsoin kännykästä säätietoja seuraavalle viikolle, suuni kääntyi mutruun: 14-15 astetta, sadetta, tuulta ja kaikkea muuta paitsi oikeasti lämmintä kesäsäätä. Teki mieli selata äkkilähtöjä.

Kotiin on yleensä aina mukava palata, mutta nyt tunsin jo eteisessä tunkkaisen huonon ilman ja muistin, että ilmastointilaitteiden varaosat eivät ole vieläkään tulleet. Makuuhuoneessa on minun unilleni aivan liian lämmin. Ikkunaa ei voi pitää yöllä auki, koska lintujen äänet aamuyöllä herättävät. Meinasin kirjoittaa, että häiritsevät. Sitäkin. Tuuletin vimmatusti.

Purimme laukut ja pesimme pyykkiä. Tilasin kauppaostot kotiin, mikä helpotti kivasti kotiin tuloa. Unohdin maidon ja lähdin kävellen happihyppelylle ja hakemaan sen aamukahvia varten lähikaupasta. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, miten karmea loppuillasta tulisi…

Palattuani kävelyltä sateesta vein loput matkatavarat paikoilleen ja kehotin kolmetoistavuotiasta aloittelemaan siilien hoidon. Hän meni Elmon ja Selman huoneeseen ja järkyttyi: ”Äiti, Selmalla on jokin hätä, se makaa vesikupin vieressä eikä liiku!” Kauhistuin. Tähän minä en pystyisi. Vaan vähänpä tiesin. Jouduin pystymään paljon pahempaan.

Hetlen tutkittuamme Selmaa ymmärsimme, että meidän tulee soittaa sekä siilien hoitajille (kiitos heidän hyvästä hoidosta!) että päivystävälle eläinlääkärille. Selma ei pystynyt liikkumaan, vaan kaatuili ja kellahti toiselle kyljelle. Aavistin jo tässä vaiheessa, että hän on sairastunut siileille tyypilliseen halvaussairauteen. Musertavaa.

Lähdimme Raisioon eläinlääkärille. Kello oli yhdeksän. Tiesin, mitä olisi edessä. Selma nökötti kolmetoistavuotiaan sylissä pyyhkeen sisällä, mies ajoi autoa ja minä istuin ja itkin kilpaa lapsen kanssa. Perillä odotimme kymmenisen minuuttia vuoroamme, sitten eläinlääkäri tutki Selman. Diagnoosi: WHS eli ajattelemani halvaus. Mitään ei ollut tehtävissä. Selma-siili piti lopettaa.

Selma sai nukahtamispiikin ja nukahti levollisesti kolmetoistavuotiaan syliin. Lapsi itki ääneen, ja minä itkin melkein yhtä kovaan ääneen. En niinkään siiliä vaan lohdutonta lastani. Silittelimme Selmaa ja toivotimme hyvää matkaa. Sitten itkimme taas. Kun nyt katson kuvia, joita tytär toivoi minun ottavan viimeisistä hetkistä, ymmärrän, miten musertavaa on lapsen suru.

Karmea kotiinpaluu.

Tähän on tultu.
Minna