Hallitse aikaa: ole aikarealisti!

Aloitan hämmentävästä muistosta vuosien takaa: Eräs tuttavani oli pahoillaan, kun hänen kesälomansa oli määrätty loppukesään. Se oli aina ollut alkukesästä. Hän vaikutti oikeastaan aika vihaiselta, niin kuin hänen oikeuksiaan olisi poljettu. Kysyin, miksi kesäloman ajankohta oli niin paha asia. Arvelin, ettei tuttava kenties pidä loppukesästä tai että hänellä olisi ollut alkukesälle jotakin menoa. Mutta ei. Tuttava katsoi minua, kuin olisin ollut hiukan tyhmä, ja vastasi: no nythän lomani alkaa kuukautta myöhemmin eli joudun olemaan kuukauden enemmän töissä!

Räpyttelin silmiäni ja mietin, laskeeko toinen leikkiä. Vastasin, että kun lomasi alkaa myöhemmin, niin päättyyhän se myös saman verran myöhemmin. Että töissäoloaikasi vähenee sitten sieltä toisesta päästä. Tähän toinen vastasi häkeltyneenä, että ai jaa, onhan se niinkin. Minä puolestani mietin, eikö ole itsestään selvää, että neljä viikkoa on neljä viikkoa heinä-elokuussa aivan samoin kuin kesä-heinäkuussakin. Mutta eihän se ollut selvää.

Tämä tarina toimii alustuksena sille, että olen viime aikoina pohtinut paljon ajanhallintaa. Olen kirjoittanut ajanhallintateemalla jo aiemmin kaksi postausta. Yksi käsitteli arjen tyhjien hetkien hyödyntämistä ja toinen asioiden tekemistä loppuun asti.

Nyt olen päätynyt pohtimaan, mistä ajanhallinnassa ihan pohjimmiltaan on kyse. Uskon, että siinä on kyse erilaisista aikataidoista, joita nuo mainitsemani postauksetkin käsittelivät. Ennen muuta taustalla on – ikään kuin pohjataitona – kyky ylipäätään ymmärtää aikaa ja sen kulumista.

Tiettyyn rajaan asti tämä kyky on ns. normaalille aikuiselle itsestäänselvyys. Kuitenkin ajan hahmottamisessa on myös paljon yksilöllisiä eroja. Siinä, missä joku tuntuu olevan ajan suhteen täsmällinen ja tarkka ja vaikuttaa aikaansaavalta – toisin sanoen kykenevältä hyödyntämään aikaa tehokkaasti – jonkun toisen tiimalasissa tuntuu olevan poikkeuksellisen leveä aukko, josta hiekka vain valahtaa läpi. Tämän oireina voi olla jatkuva myöhästely, vaikeus pysyä asetetuissa aikarajoissa ja yleinen tuskaisuus sen suhteen, että miksi mä en ikinä ehdi mitään?

Itse olen siinä mielessä onnekas, että minulle ajanhallinta on luonnostaan kohtuullisen helppoa. Se ei tarkoita, ettenkö olisi joutunut opettelemalla opettelemaan mitään aikataitoja tai ettenkö koskaan joutuisi pinnistelemään asian kanssa. Minun on kuitenkin pääsääntöisesti helppo hahmottaa aikaa ja ymmärtää, mitä ajan kuluminen kulloinkin käytännön tasolla tarkoittaa.

Siitä huolimatta, että osa aikataidoista on minulla ja epäilemättä monella muullakin lähes syntymälahjana, uskon, että näitä taitoja voi myös kehittää. Yksi tällaisista taidoista on aikatietoisuus. Monet niistä, joilla on ajanhallinnan kanssa pulmia, aika pääsee kerta toisensa perään ikään kuin yllättämään: ai nyt on jo perjantai, eikä sitä yhtä projektia ole edes aloitettu!

Mielestäni monesti kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei ajasta pysytellä tietoisina eikä sen kulkua pyritä seuraamaan. Tämä on asia, jota voisi omallaan päätöksellään koettaa muuttaa. Itse tarkkailen aikaa monella eri tasolla: mielessäni pyörivät lyhyen ja pitkän aikavälin suunnitelmat ja aikataulut, joita myös ihan tarkoituksella välillä tarkistan. Esimerkiksi: minun pitää hoitaa huhtikuun loppuun mennessä asiat A, B ja C, joten asian A pitää olla kunnossa kahden viikon sisään, että ehdin hoitaa myös B:n ja C:n.

Miksi tämä sitten on joillekin vaikeaa? Siksi, että mietittävää on muutakin, eikä aika ole kaikille se elementti, josta olisi helpoin saada ote. Lisäksi mukana on uskoakseni vähintään puolitietoista asian välttelyä: eihän ole varsinaisesti rentouttavaa, että esimerkiksi listaa mielessään keskeneräisiä töitä ja laskee niille aikatauluja. Se voi suorastaan stressata! Silloin tuntuu mukavammalta suhtautua aikaan yliolkaisemmin: onhan tässä huhtikuun loppuun vielä aikaan, joten eiköhän kaikki hoidu!

Miksi aikaa kannattaisi pyrkiä miettimään tarkemmin, altistaen itsensä stressille, josta sitten taas täytyy koettaa opetella pois? Pitkälti siksi, että ajanhallintataitojen puute ei vähennä stressiä vaan siirtää sitä. Kenties itseään säästää siinä vaiheessa, kun ei suostu katselemaan aikatauluja tai kelailemaan niitä mielessään. Siinä vaiheessa, kun deadlinet paukkuvat ja lukemattomat projektit ansaitsevat ikuisuusprojektin arvonimen, voi kuitenkin huomata, ettei sekään elämänlaatua ainakaan paranna eikä johda stressittömään elämään.

(Tätä aihetta liippaa läheltä asia nimeltä viime hetkeen jättäminen, ja tästäkin olen jo aiemmin kirjoittanut. Kyseinen postaus sisältää myös konkreettisen esimerkin aikataitojen harjoittelusta.)

Ehkä suurin yksittäinen este ajankulun realistiseen kohtaamiseen ovat tunteet. Monille tuttu esimerkki tunteiden vaikutuksesta ajan kokemiseen on se, että aika voi tuntua juoksevan kivojen asioiden äärellä ja matelevan ikävien asioiden äärellä. En kuitenkaan tarkoita nyt aivan tätä.

Tarkoitan sitä, että monien aikalogiikka näyttää toimivan niin, että kivat asiat ovat kivempia, kun ne siirretään ajallisesti lähemmäs, ja ikävät asiat  hälvenevät tai katoavat, kun niitä lykätään. Näin tunnutaan ajateltavan siitä huolimatta, että usein kai pohjimmiltaan ymmärretään, ettei se ole totta.

Ajauduin kerran kinaan siitä, ettei erästä asiaa, joka oli toisen henkilön hoidossa, ollut hoidettu ajallaan. Kun kysyin syytä tähän, toinen vastasi: no ei se ole mikään kiva homma. En ymmärtänyt, mikä ihmeen selitys se oli. Kysyin, muuttuiko homma kivemmaksi ja helpommaksi, kun se myöhästyi. Ei kuulemma muuttunut vaan entistä vaikeammaksi. Edelleen toinen kuitenkin oli selvästi sitä mieltä, että homman epämiellyttävyys oli validi peruste sen siirtämiseen myöhemmäksi, jopa sillä uhalla, että se on silloin vieläkin epämiellyttävämpi.

Kysehän lienee pohjimmiltaan siitä, että monille sellainen joskus myöhemmin tuleva epämiellyttävyys ei ikään kuin ole todellista. Se on jotakin, minkä saa sujuvasti lakaistua maton alle. Poissa silmistä, poissa mielestä. Sama logiikka kääntäen toimii niin, että jos jokin mukava asia – kuten se kesäloma – siirtyy kauemmas tulevaisuuteen, se tuntuu karkaavan kokonaan käsistä.

Jos tätä ilmiötä haluaisi kuvailla vähemmän kaunistellen, voisi sanoa, ettei oikein nähdä omaa nenää pidemmälle. Sehän sinänsä on hyvä taito, että osaa elää hetkessä. Jos tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että läheinenkin tulevaisuus on sumuverhon takana ja ikävät asiat työnnetään sen saman verhon taakse ja kivat yritetään kaikki kahmaloida juuri tähän hetkeen, se on silkkaa pitkäjänteisyyden puutetta – ja tosiaan: ajanhallinnan puutetta.

Uskon, että monien kohdalla aikarealismia lisäisi se, että virheelliset, tunteiden kautta suodatetut ajatusmallit koetettaisiin purkaa.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tulisi sisäistää kunnolla nämä kaksi asiaa:
1) Epämiellyttävältä tuntuva velvollisuus ei yleensä vähene, katoa eikä poistu sillä, että sitä siirretään ajallisesti kauemmas – usein päinvastoin.
2) Miellyttävä asia ei yleensä menetä miellyttävyyttään, vaikkei sitä saisi käsiinsä juuri nyt tai mahdollisimman nopeasti. Odotus monesti jopa lisää mielihyvää.

On tietysti poikkeuksiakin. Minullekin on joitakin kertoja käynyt niin, että kun jokin vähemmän mukava suorite on ollut riittävän kaukaisessa tulevaisuudessa, niin siinä matkalla syyt sen tekemiseen ovat kadonneet. Sitä ei siis ole koskaan tarvinnut tehdä. Tällaiset poikkeukset eivät kuitenkaan muuta sitä, ettei ole järkevää elää elämäänsä niin, että on ajan suhteen yltiöoptimisti: kun juuri nyt teen vain kaikkea kivaa, ehkä ikävät velvollisuudet katoavat!

Kun saamme riisuttua ajan hahmottamisen ympäriltä harhaanjohtavat tunteet eli sen, mitä juuri nyt kovasti tekisi mieli tai mikä tuntuu mälsältä, pystymme kohtaamaan ajan ja sen kulumisen paljon realistisemmin. Pystymme toteamaan, että lomaviikko on luultavasti kiva, vaikkei se sijoittuisi ensi viikkoon. Että veroilmoitus on täytettävä joka tapauksessa eikä se mukavammaksi muutu, vaikka kuinka koettaisin lykätä sitä. Että viikossa on tietty määrä päiviä ja päivässä tietty määrä tunteja, eikä siihen oikeasti mitenkään vaikuta se, miltä mikäkin tuntuu ja mitkä asiat ehkä haluaisi lykätä verhon taakse tai maton alle.

Tylyä, inhorealismia? On ja ei. Kyseessä on taito, jossa monilla olisi paljon opettelemista, mutta myös taito, joka toisi paljon hyvää tullessaan. Kun aikaa oppii käsittelemään, sitä valuu vähemmän hukkaan. Sitten sinulla itse asiassa voikin olla enemmän aikaa tehdä niitä kivoja juttuja.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Rocco Stoppolini/CC0/Pixabay (ylempi) ja marijana1/CC0/Pixabay (alempi)

hyvinvointi mieli hyva-olo syvallista
Kommentit (4)
  1. Suorastaan kivuliaan hyvä aihe! 😀
    Minulla on hieman ajanhallintaan tai sanotaanko ajan hahmottamiseen liittyviä haasteita…Ne esiintyvät sekä konkreettisesti (en hahmota päivämääriä ja kellonaikoja ja teen niissä paljon virheitä) sekä asennevammasta johtuvia (laiskuus, eli lykkään just niitä ikäviä asioita tuonnemmaksi).
    Jos olen sopinut jonkun kanssa tapaamisen tai saanut ulkoa päin määrätyn deadlinen jollekin tehtävälle, pyrin olemaan sen suhteen mahdollisimman ajallaan. Oma sisäinen kalenterini ja kelloni ovatkin sitten päin helkkaria, ja joudun varmistelemaan päivämääriä sataan kertaan, myöhästelen kulkuvälineistä ja saan jatkuvasti maksumuistutuksia erääntyneistä laskuista. Teen tasaisin väliajoin ryhtiliikkeitä, vaihtelevin lopputuloksin. Ihan niin hukassa en kuitenkaan ole kuin postauksesi alun esimerkissä, kesälomaviikkojen määrä pysyy samana, oli loma sitten mihin aikaan vain, hehe.
    ” Itse tarkkailen aikaa monella eri tasolla: mielessäni pyörivät lyhyen ja pitkän aikavälin suunnitelmat ja aikataulut, joita myös ihan tarkoituksella välillä tarkistan” – tämä kuulostaa toimivalta ajattelulta, ja tosiaan siltä että aikataidot ovat sinulla kiitettävän hyvin hallussa. Yritän inspiroitua tästä(kin) postauksesta,koska vaikka kaikkia vammoja ei voi korjata, asennevamman voi 😀

    1. No mutta hei, mahdollisuudet ongelman ratkaisuun ovat olemassa, jos ongelman tiedostaa ja myöntää! 🙂 Kaikki ajanhallintavaikeuksista kärsivät eivät todellakaan myönnä mitään, tai jos myöntävät, se on sellainen puolittainen myöntäminen: ehkä myönnetään, että eihän tässä saada ajasta mitään otetta ja aina ollaan myöhässä jne, mutta samalla ei todellakaan hyväksytä sitä ajatusta, että itse voitaisiin asialle jotakin tehdä. (Ai miten niin olen vähän turhautunut… 😀 )

      Viitaten myös tuohon, mitä aiempi kommentoija sanoi, niin rutiinien luominen (ja niistä kynsin hampain kiinni pitäminen) voi auttaa ajanhallinnassa paljonkin. Esim. tuo laskuasia: Itse teen niin, että ensinnäkin laitan laskut heti niiden saavuttua omalle paikalleen laskupinoon ja jo valmiiksi eräpäivän mukaiseen paikkaan siinä pinossa. Sitten tiettynä viikonpäivänä maksan aina kaikki seuraavan viikon aikana erääntyvät laskut. Tämäntapaisissa rutiineissa on se hyvä puoli, että ne itse asiassa säästävät paljolta stressiltä: kun laskuille ja niiden maksamiselle on oma toimintamalli olemassa, asia ei kummittele koko ajan jossakin mielen perukoilla – saati karkaa sieltä kokonaan.

      Tuota pettynyttä kesälomailijaa täytyy sen verran puolustaa, että jos olisin suoraan kysynyt häneltä, ymmärtääkö hän, että lomaviikkoja on edelleen se neljä, niin eiköhän hän olisi sanonut ymmärtävänsä. Kyse oli kaiketi vain siitä, että siinä hetkessä harmi mukavan asian karkaamisesta vähän kauemmas oli niin valtava, että aikaan liittyvät tosiasiat eivät olleet kovin terävinä mielessä. Aika kuvaava esimerkki yhtä kaikki. 😀

  2. Hyvää pohdintaa!

    Yksi esimerkki kuvaamiesi lainalaisuuksien toteutumisesta on arkiruokailu. Minua hämmentää aina kovasti, jos aikuinen ihminen ei pysty edes jonkinlaiseen suunnitelmallisuuteen ja varautumiseen oman syömisensä suhteen. Joillekin nälkä tulee aina yllätyksenä.

    Ymmärrän hyvin, että kaikkien luonne ei kestä pilkuntarkkaa suunnittelua. Aika paljon kuitenkin mahtuisi sen ja täydellisen valmistautumattomuuden väliin. Minusta on vähän hassua surkutella ravitsevan, säännöllisen ja monipuolisen syömisen työläyttä, jos todellisia hankaluuksia (äärimmäinen köyhyys, vaikeat sairaudet, liikuntarajoitteet, adhd jne) ei ole. Jotta saa säännöllisesti vatsansa täyteen, on nähtävä vaivaa, mutta sehän on kaikki niin sanotusti kotiinpäin! Käyttäähän moni paljon aikaa muuhunkin itsensä hoitamiseen, herää aikaisin meikkaamaan tai askartelemaan kampauksia. Ruuanlaitto ja sitä tukevat toimet voivat olla ihan samalla tavalla siinä hetkessä tylsiä, mutta lopputulos palkitsee. Rutiinit ne ihmisen tiellä pitää 🙏

    1. Kiitos kommentistasi ja nimenomaan näin! Rutiinit ovat hyvä väline siihen, ettei ajankäytön suhteen tarvitse joka päivä keksiä pyörää uudelleen vaan hommat saa pyörimään totutulla, hyväksi havaitulla kaavalla. Varmasti ajassa ja sen kulumisessa riittää siltikin ihmeteltävää, mutta ainakin niihin arkisiin asioihin kompastelemiselta voi säästyä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *