Muuttunut tavarasuhde

Minulla on tämän vuoden aikana ollut erityisen suuri tarve siivota nurkista tarpeetonta tavaraa. Samalla on tullut jonkin verran ostettua uutta. Jälkimmäinen tuntuu ongelmalliselta. Minimalismiin taipuvaisena ihmisenä haluan mieluusti nähdä tarpeettoman tavaran kulkeutuvan kotoani pois. Uuden tavaran hankkiminen sen sijaan mietityttää aina – etenkin ellei se tule täysin välttämättömään tarpeeseen.

Voisi sanoa, että on minimalististen tavoitteiden kannalta ristiriitaista toisella kädellä vähentää tavaroita ja toisella hankkia niitä lisää. Tavallaan se onkin, mutta jossakin määrin tässä on ollut kyse saman ilmiön kahdesta eri puolesta. Minulle on entistä kirkkaampana selkiytynyt se ajatus, että haluan ympärilläni olevien tavaroiden olevan tarkoituksenmukaisia. Tämä ei tarkoita vain epätarkoituksenmukaisten tavaroiden hävittämistä vaan myös sitä, että niiden tilalle tulee paremmin tarkoitukseensa sopivia tavaroita.

Haluan toki suhtautua kriittisesti siihen, mikä ylipäätään on todellinen tarve ja mikä täysin keksitty ja keinotekoinen – siis sellainen, jonka mainosmiehet ovat luoneet. Osa ”tarpeista” on silkkoja pinnallisia ja ohimeneviä mielihaluja, eikä kaikkiin niihin tarvitse vastata minkäänlaisella tavaralla, ei edes tarkoitukseensa sopivalla.

Olen jo pari vuotta sitten määritellyt suhdettani minimalismiin niin, että en niinkään ihannoi äärimmäistä niukkuutta vaan turhan karsimista. Tämä ajatus on vahvistunut entisestään. Jos käytetään esimerkkinä vaatteita, niin niitä ei välttämättä tarvitse olla äärimmäisen vähän. Joidenkin vaatteiden kuten alusvaatteiden osalta äärimmäinen vähyys olisi jopa epäkäytännöllistä. Kuitenkin alan olla entistä haluttomampi sietämään vaatekaapeissani mitään ”varmaan tälle vielä jotakin käyttöä löytyy” -vaatteita. Erityisen allergiseksi olen viime aikoina tullut melkein sopiville ja melkein ehjille vaatteille.

Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että vaatteiden käyttäminen loppuun on hyve, olen jossakin määrin päivittänyt ajatustani siitä, milloin vaate on loppuun käytetty. Vaikka korolliset talvisaappaat olisivat kuinka kivat ja ahkerassa käytössä, niin jos kengänpohjan vieressä on pieni reikä, josta kaikki kosteus menee suoraan sisälle, voin ehkä antaa itselleni luvan todeta, saappaat on loppuun käytetty. Samoin jos minulla on paita, joka ei koskaan ole tuntunut olevan hankintana napakymppi, voin ehkä luopua siitä niinkin kevyellä syyllä, kuin että se on pesussa venynyt juuri sen verran, että näyttää nykyään kaiken kukkuraksi muodottomalta.

Samaa ajatusta olen soveltanut myös muuhun tavaraan: jos todellista tarvetta tavaralle ei ole tai jos tavara ei oikeasti sovi käyttötarkoitukseensa kovin hyvin, miksi pitäisin sellaista roinaa nurkissa pyörimässä?

Uusia tavaroita hankkiessani olen potenut syyllisyyttä siitä tuntemuksesta, että uudet tavarat ovat tuoneet elämään virtaa. Pienessä määrin ne ovat saaneet minut jopa tuntemaan itseni paremmaksi versioksi itsestäni. Siis hyi! Enkö ole aina puhunut juuri sitä vastaan, että kuvitellaan elämän parantuvan ostelemalla ja rakennetaan omaa identiteettiä kuluttamisen varaan? Enkö ole useinkin salaa mielessäni huokaillut sille, miten jotkut tuntuvat harrastavan liikuntaakin lähinnä vaate-, väline- ja varusteostosten kautta? Ja nyt itse puhisen uutta intoa uusien hankintojeni kanssa.

Tämäkään ei olisi niin pahasti ristiriidassa periaatteideni kanssa, jos voisin vain itsekriittisesti todeta, että sorrun näemmä itsekin välillä hölmöilemään ja eihän tavaroiden kautta hankittu ilo ikinä kestä. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka pyrkisin kuinka suureen itsekriittisyyteen ja objektiivisuuteen, kaikki tavaroiden kautta saatava lisäarvo ei suinkaan ole sulanut kuin huhtikuun hanki vaan näyttää olevan melko kestävää laatua.

Vaikka tämän asian myöntäminen ei ole erityisen mieluisaa ja vaikka se on jo valmiiksi kulutuskeskeisessä kulttuurissa jopa riskialtista, pakko se on silti myöntää: kyllä tavaroiden hankkiminen voi nostaa elämänlaatua ja tehdä sen jopa ihan aidosti.

Sitä tämän toteaminen ei silti tarkoita, että olisin tekemässä täyskäännöstä tai edes 90 asteen kurvia tavarasuhteessani. Entistä enemmän haluaisin korostaa tavaroiden hankinnan taustalla olevia syitä ja motiiveja: Hankitaanko todelliseen tarpeeseen – tai edes pitkäaikaiseen iloon – vai hankitaanko hetken mielijohteesta? Onko oma suhtautuminen kuluttamiseen sellaista, että tavaroista saatava pitkäaikainen ilo on edes mahdollinen, vai perustuuko kaikki uutuudenviehätykseen, jota täytyy väistämättä saada lyhyellä syklillä aina vain lisää?

Eihän siitä mihinkään pääse, että historiallisessakin mielessä tavaralla on ollut rooli ihmisten elintason ja myös elämänlaadun kohentumisessa. Toki Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on jo vuosikymmeniä sitten ohitettu se rajapyykki, johon asti tavaroita on hankittu vain Tarpeeseen isolla T:llä. Senkin jälkeen kuluttaminen voi kohentaa elämänlaatua ja myös muulla kuin täysin pinnallisella ja lyhytaikaisella tavalla. Se, että näin todellisuudessa tapahtuu, vain edellyttää kerskakulutuksen kyllästämässä kulttuurissa paljon, eikä suinkaan vähiten kykyä olla itselleen rehellinen.

Yhtä kaikki useimmiten vähemmän on enemmän. Se, että tunnistaa, milloin näin ei ehkä ole, on taitolaji eikä kovin helppo sellainen.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Chen/CC0/Pixabay