Entä mikä on LIIAN tiukkaa?

Blogini teema ja jo nimikin viittaa tiukkuuteen. Olen kirjoittanut kriittiseen sävyyn muun muassa kerskakulutuksesta ja tavaran hamstrauksesta sekä ylipäätään asioiden ahnehtimisesta. Olen kertonut, että minusta on hyvä välillä patistaa itseään eikä aina pelkästään armahtaa. Olen puhunut organisointitaitojen ja ajanhallinnan puolesta. Senkin olen sanonut, ettei edes mielipiteen ilmaisussa tarvitse päästää itseään eikä muita helpolla: ajatella saa ihan itse, samaa mieltä muiden kanssa ei tarvitse olla ja myös epäsuositun näkemyksen voi tuoda julki.

Mutta jos puhutaan sopivan tiukasta, kai jokin on liian tiukkaa?

Kyllä. Mielestäni elämä voi olla liian tiukkaa, ja tietyt ilmiöt edustavat minusta liiallista kiristelyä. Aion tässä postauksessa käydä niitä jonkin verran läpi, ettei ajatuksistani jäisi yksipuolista kuvaa.

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että elämän itsetarkoituksellinen tiukkuus on mielestäni arvotonta. Siinä on jotakin epäilyttävän masokistista – tai muihin kohdistettuna sadistista – jos pitää arvokkaana sitä, että elämä on hirveän tiukkaa, ilman mitään syvempiä päämääriä tai tasapainottavia elementtejä. Se on pelkkää kurjuuden maksimointia.

Itse en ole koskaan uskonut siihen, että kurjuus sen kummemmin jalostaisi. En usko, että monikaan tulee paremmaksi ihmiseksi vain sillä, että kärsii köyhyyttä, kohtuutonta työtaakkaa tai elämän rajat ovat muuten kovin ahtaat. Jos sama ilmaistaan toisinpäin, en myöskään jaksa paheksua yltäkylläisyyttä vain periaatteesta. Minusta esimerkiksi varakkuus ei ole synti eikä tee ihmisestä huonoa eikä epäilyttävää. Silkkaa kateuttahan se useimmiten onkin, jos toisen yltäkylläistä elämää paheksuu vain paheksumisen ilosta.

Tiukkuudella pitäisi olla hyvää elämää palveleva tavoite, jotta sitä voisi pitää arvokkaana. Mielestäni sellainen löytyy esimerkiksi silloin, kun kehitetään omaa ajan- ja elämänhallintaa tai kyseenalaistetaan kuluttamisen kautta elämistä. Nämä ovat minun silmissäni korkeampia päämääriä, joihin voidaan päästä, kun pidetään tietyissä asioissa elämisen rajat vähän tiukempina.

Avainsanat ovat kohtuus ja tasapaino. Nykyihminen elää usein olosuhteissa, joissa elämään ei tule helppoutta ja mukavuutta tasapainottavia elementtejä itsestään vaan joissa itsensä voi niin sanotusti hemmotella piloille. Tämä edellyttää toisinaan tiukkuuden tuomista mukaan elämään tasapainon säilyttämiseksi. Siellä toisessakin vaakakupissa tulee kuitenkin olla täytettä, ja tämä on minusta aivan yhtä tärkeää kuin se, että tarpeen tullen pystyy hiukan kiristämään.

Toinen seikka, joka edustaa minulle liiallista tiukkuutta, liittyy lähinnä persoonaani ja siihen, miten asiat koen. Olen nimittäin aina sietänyt huonosti kurjuutta, jota mikään hauskuus tai mukavuus ei rytmitä. Minusta on käsittämätöntä, miten jotkut voivat laittaa elämästä kaiken hyvän sivuun viikoiksi, kuukausiksi tai jopa vuosiksi saavuttaakseen jonkin päämäärän – kuten tutkinnon, ylennyksen tai rikastumisen.

Noissa päämäärissä ei sinänsä ole vikaa, mutta tapa, jolla jotkut niitä tavoittelevat, on minulle nimenomaan liian tiukka.

Esimerkkinä voisin käyttää erästä tuttavaani: Hän opiskeli tutkinnon niin, että hän muutti kaupunkiin, jossa ei ollut hänelle mitään eikä ketään. Hän asui siivouskomeron kokoisessa asunnossa, johon ei mahtunut mitään. Opiskeluaikana hän ei harrastanut käytännössä mitään eikä käynyt missään. Rahaa hän ei käyttänyt juuri mihinkään, mitä kuvastaa hyvin se, että hän onnistui opiskeluaikana jopa säästämään, vaikkei nostanut opintolainaa eikä käynyt töissä kuin joskus kesälomilla. Jokainen opintotuella opiskellut voi kuvitella, mitä se käytännössä tarkoittaa.

En halua tuomita tuttavani ratkaisuja, mutta jollakin tavalla ne kauhistuttavat minua. Voin suoraan myöntää, etten itse yksinkertaisesti pystyisi elämään noin vuosikausia. En sittenkään, vaikka tähtäimessä oleva tutkinto olisi minulle miten tärkeä hyvänsä. (Tai ehkä kyse on juuri siitä, ettei mikään tutkinto olisi minulle niin tärkeä, että laittaisin sen takia elämäni vuosiksi hyllylle.)

Vaikka myönnän auliisti pystymättömyyteni, en harmittele sitä, koska kuvattu toimintamalli on sellainen, etten erityisemmin edes haluaisi pystyä siihen. Pidän silti ihailtavana määrätietoisuutta, jota tuttavaltani – kiistatta – löytyi. Kuvastaahan se myös valtavaa itsekuria! Molemmat ovat asioita, joita arvostan. Omassa arvomaailmassani elämää ei kuitenkaan tule koskaan lykätä. Sitten kun -ajattelu on nähdäkseni virhe, ja myös vaarallinen sellainen. Monelleko sitä sitten kun -hetkeä ei ole koskaan tullut? Moniko elämä on haaskattu siinä ajatuksessa, että kun vielä pari vuotta puren hammasta, sitten kaikki on paremmin?

Tiedostan, että se voi vaikuttaa heikkoudelta – ja ollakin sitä – mutta olen aina kokenut, että elämässä pitää myös tiukkoina aikoina olla jotakin hyvää, ihan jok’ikinen päivä. Aina se ei ole mitään isoa ja ihmeellistä, mutta aina sitä pitää olla. Mitään ajanjaksoa ei pitäisi omistaa pelkästään jonkin toisen, tulevan ajanjakson tarpeisiin, vaikka ponnistelisikin päämääriensä eteen. Silloin välttyy myös siltä kauhukuvalta, että jos elämä katkeaa ennen, kuin suurissa suunnitelmissaan kuvitteli, se ei koskaan katkea kurjuuteen, jota lusittiin paremman ajan odotuksessa. Sen paremman ajan, jota ei sitten koskaan tullutkaan…

On vielä yksi tiukkuuden laji, joka ei ole yhtään minun juttuni. Nimittäin liputan millaisen tiukkuuden puolesta hyvänsä, sen puolesta en tule liputtamaan, että pitäisi elellä tiukasti, koska mitä ne muutkin nyt ajattelee.

En ole koskaan hyväksynyt sitä, että elämälle pyritään asettamaan kahleita ja rajoja ulkoapäin, muiden tekaisemilla velvollisuuksilla. Vaikka arvostan vastuuntuntoa, en hyväksy velvollisuuden painetta, jota luodaan kertomalla, että ihmisen, kansalaisen tai naisen vain kuuluu elää tietyllä tavalla, koska moni muukin tekee niin tai koska joku sanoo niin. Juuri hiljattain eräs tuttuni teki melko poikkeuksellisen ratkaisun halutessaan päästä pois liian tukalaksi käyneestä elämäntilanteesta. Millaisia olivat monien reaktiot? ”Kyllä pitäisi vain jaksaa sinnitellä.” Juuri tuollainen tiukkuus… Se ei tosiaan ole minun juttuni!

Itsensä voi ajaa tosi tiukillekin, jos omien tavoitteidensa vuoksi valitsee niin. Jos kykenee elämään haluamallaan tavalla myös silloin, kun se vaatii ponnisteluja, se on minun silmissäni ihailtavaa. Sen sijaan jos jää muiden vaatimusten ja toiveiden puristuksiin ymmärtämättä vaihtoehtoja ja elämä on sen vuoksi ankaraa ponnistelua, se on yksinomaan surullista.

Aina ei ole huono asia kiristää korsetin nyörejä, jos tietää, miksi on tekemässä niin, ja jos osaa tarvittaessa myös löysätä niitä. Toivoisin kuitenkin jokaisen huolehtivan, että niistä nyöreistä vedät sinä itse eikä niitä kiristetä, jotta mahtuisit jonkun muun määrittelemään muottiin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat TanteTati/CC0/Pixabay (ylempi) ja Karolina Grabowska/CC0/Pixabay (alempi)

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Syvällistä

Paljous pilaa paljon

Ihminen on perusluonteeltaan usein ahne. Ellei hän aktiivisesti tavoittele elämäänsä runsautta, hänellä ei ainakaan ole mitään sitä vastaan. Paljon on parempi kuin vähän, eikä lisä ole koskaan pahasta. Lisäksi ympäröivä kulttuuri helposti asettaa tavoitteemme runsauteen. Varakkuus on tavoiteltavaa, samoin kuin rahalla saatavat asiat. Omistaminen on menestyksen merkki, ja paljon omistaminen on suuren menestyksen merkki. Kun saa hankittua elämäänsä jotakin lisää, se on sama kuin mennä elämässä eteenpäin.

Kun kaikki tämä useimmiten jättää olon kuitenkin tyhjäksi ja tyytymättömäksi, kierre omalla kieroutuneella tavallaan ruokkii itseään: ellei paljous tehnyt oloa hyväksi, ehkä vielä lisää tekee.

Mistä paljoudesta sitten puhun? Tai minkä paljoudesta? Lähes minkä vain. Lista asioista, joiden paljoutta en pidä arveluttavana, on lyhyt. Äkkiä mietittynä mieleen tulee lähinnä sellaisia asioita kuten rakkaus ja mielenrauha. Paljon rakkautta ja paljon mielenrauhaa ei kuulosta yhtään huonolta.

Sen sijaan paljon omaisuutta, paljon tavaraa, paljon töitä kuulostaa jo haastavammalta. On myös pitkä lista sinänsä myönteisiä asioita, jotka paljous helposti kääntää negatiiviseen suuntaan: paljon lepoa, paljon harrastuksia, paljon lemmikkejä…

Kaikissa mainituissa asioissa – ja lukemattomissa muissa – paljous muuttuu helposti tukahduttavaksi ja järkyttää elämän tasapainoa. Asia alkaakin ottaa enemmän kuin antaa, ja haukata elämästä suuremman siivun, kuin olisi hyväksi.

Harvoin voimme ottaa elämäämme uutta asiaa (tai lisätä vanhaa) ilman, että se vie ja ottaa jotakin: huomiota, aikaa, rahaa, jaksamista. Tämä pätee pikkuruisista asioista aina suuren suuriin. Jos otan elämääni jonkin uuden esineen, minun on maksettava se, viime kädessä ajallani ja työlläni, ja huolehdittava siitä. Vähintään varastoitava se, siirreltävä sitä siivouksessa, enimmillään käytettävä sen huoltamiseen paljonkin aikaa. Jos taas otan elämääni uuden lemmikin tai uuden sitovan harrastuksen, ne voivat viedä tuntikaupalla aikaani joka viikko, kenties myös merkittävänkin osan tuloista – mikä siis edelleen pohjimmiltaan tarkoittaa aikaani ja työtäni.

Jokainen meistä on vähintään kuullut kauhutarinoita siitä, ellei omakohtaisesti kokenut lemmikkiä halajavan teinin: ”Äiti, otetaan meille koira, joohan?” Kauhutarinan tästä tekee se, että usein teini haluaa söpön koiran muttei halua koiran myötä tulevaa vastuuta. Ei halua koiranulkoilutuslenkkejä kaatosateessa monta kertaa päivässä eikä halua siivota koiran oksennusta parketilta. Vaikka aikuinen näissä tilanteissa usein osaa ennakoida myös sen räntäsateeseen lähtemisen aamukuudelta, kovin hyviä me aikuisetkaan emme tuossa asiassa aina ole.

Itse asiassa moni muistuttaa toiveissaan ja valinnoissaan paljonkin sitä koiraa haluavaa teiniä: Mukavat mielikuvat asian hyvistä puolista saavat haluamaan sitä kovasti, ehkä jopa suinpäin hankkimaan sellaisen. Sille, mitä asia vaatii, ei useinkaan suoda tarpeeksi ajatuksia.

Paljouden lopputulos ei voi jäädä huomaamatta, vaikka sen perimmäiset syyt voivat. Yhtäkkiä kaikkea on liikaa, kaikki on sotkussa ja epämääräistä, mitään ei ehdi, keskeneräisyydet harmittavat. Periaatteessa elämässä voi olla paljonkin hyviä asioita, mutta minkään ääreen ei ehdi kunnolla pysähtyä eikä mistään ehdi kunnolla nauttia.

Monen mielestä tuo voi olla ihan vain normaalia arkea, mutta itse en liian helposti tyytyisi siihen tulkintaan. Miksi ihmeessä se on normaalia arkea? Miksi meidän edes pitäisi kuvitella, että tuo on normaalia ja vääjäämätöntä, jotakin, mitä vastaan ei kannata edes pyristellä?

Itselläni on tiettyjä paljoudelta suojaavia ominaisuuksia: korkea vastuuntunto ja perimmäinen laiskuus ovat yhdistelmä, joka helposti leikkaa paljoutta jo ennen, kuin sitä pääsee syntymään. En nauti siitä, jos joudun koko ajan tekemään hirveästi kaikkea pää märkänä, ja tiedostan tämän erittäin hyvin. Koska en myöskään juuri koskaan vapaaehtoisesti laiminlyö mitään, minkä katson kuuluvan vastuulleni, huomaan syynääväni kaikkia uusia asioita hyvinkin tarkkaan. Haluanko todella käyttää aikaani tähän? Haluanko lisätä tämän tehtävälistalleni ja pidentää sitä taas vähäsen?

On silti myönnettävä, että kyllä vain, minunkin elämässäni paljous pilaa paljon. Kaikki paljous ei ole minun valitsemaani vaan lähimpieni mukana tullutta. Osa paljoudesta on kuitenkin sellaista, mistä voin syyttää vain itseäni, ja siinä on taustalla usein erilaisten arvojen rajapinta: kun haluan jotakin vielä enemmän kuin välttää paljoutta, paljous saattaa seurata sen mukana. Esimerkiksi yritystoimintaan paljouden välttäminen ei aina sovi kovin hyvin. Joskus on vain tehtävä töitä paljon, jopa liikaa, jos niitä on tarjolla. Ja materiaakin on joskus kerättävä ympärilleen paljon yli oman mukavuusrajan, ihan työn vuoksi.

Siinäpä sitten juoksen pää märkänä, yhtä kaikki, ja mietin, että voi ei, tuo on rikki, tuo vaatii huomiota, tuo täytyy siivota, tuohon täytyy reagoida.

Toisaalta kykyni paljouden karsimiseen korostuu muissa asioissa. Minä en luiskahda vahingossa uuteen harrastukseen tai yhdistystoimintaan. Minun elämääni eivät mainosmiehet työnnä uusia tavaroita enkä käy ahnaasti kiinni edes uusiin tuttavuuksiin tai kavereihin. Nekin vaativat harkintaa.

Kuvatussa paljousongelmassa voidaan mennä vielä syvemmälle kuin yksittäisiin paljoutta kerryttäviin asioihin. Nimittäin usein paljous rasittaa meitä myös sellaisella varsin syvällä tasolla, että koetamme sisällyttää elämäämme liikaa; ikään kuin elää monta elämää samanaikaisesti. Halutaan olla uranaisia, äitejä, maailmanmatkaajia, aktiivisia urheilijoita, soittajia tai taitelijoita, maailmaa syleileviä runotyttöjä ja henkeviä joogineja. Siinä sitten aamulla kiikutetaan lapset päiväkotiin, päivä juostaan töissä, lounastauolla selataan matkakohteita, iltapäivällä kiikutetaan lapset kaupan kautta kotiin, haaveillaan harrastamisesta ja luontoretkistä ja illalla lasten iltatoimien jälkeen nukahdetaan istuma-asentoon joogamatolle. Välissä vanha äiti tarvitsee apua, koira eläinlääkäriä ja omakotitalon katto alkaa vuotaa. (Olen kirjoittanut aiemmin aiheesta ”Kaikki mulle heti!”)

Tuosta puhutaan jopa ihaillen tai ainakin ihaillen-kauhistellen (”Oo-o, miten sä selviätkään tuosta kaikesta?”). Tekisi kuitenkin mieli sanoa suoraan: surullistahan tuo on. Näkisin mielelläni ympärilläni enemmän rohkeutta elää yhtä elämää kerralla vailla pelkoa siitä, että ellei kerää elämäänsä täyteen paljoutta, jää jostakin paitsi. Lyhyesti sanottuna kaipaisin rohkeutta välttää paljous.

Ei sen rohkeuden rooli omassakaan elämässäni ole välttämättä vielä ihan se, mikä sen pitäisi olla.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Steve Buissinne/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Syvällistä