Pari lasia laatuviiniä eli Parempaa Juomista

Kritisoidessani alkoholinkäyttöä en ole uuden asian äärellä. Raittiuden puolesta on viime aikoina puhuttu paljon, ja etenkin nuorten ihmisten keskuudessa se on jopa jonkinlainen trendi. (Alkoholinkäytön viimeaikaisista tuulahduksista voi lukea enemmän esim. tästä Ylen artikkelista.)

On kuitenkin yksi alkoholinkäyttöön liittyvä ilmiö, jota en malta olla käsittelemättä ja joka tökkää silmään varsin usein.

Otetaanpa ajatusleikki. Keski-ikäinen, vähän nuhjuiseen T-paitaan pukeutunut mies jakaa perjantaina somessa kuvan itsestään kaljatölkki kädessä. ”Tästä se viikonloppu lähtee!” Mitä ajatuksia tämä herättää ja millaisia mielikuvia liität tässä yhteydessä alkoholiin? Saanko arvata: Kaljatölkki tämän sankarin kädessä ei saa sinua ajattelemaan hänestä ainakaan positiivisemmin. Saatat kenties ajatella, että jaahas, hauska viikonloppu edessä, mutta sekään ajatus ei ehkä ole täysin vailla sarkasmia.

Tai kenties tuon esimerkin luettuasi totesit vain, että huh, sinun somekavereissasi ja seurattavissasi ei ole tuollaisia kuvia jakavia henkilöitä. Ei ole minunkaan.

Jatketaanpa ajatusleikkiä ehkä tutumpiin kuviin: Keski-ikäinen, tyylikkäästi pukeutunut nainen jakaa itsestään kuvan kuohuviinilasi kädessään. ”Projekti päätöksessä, kiitos maailman parhaat työkaverit!” Entä mitä ajattelet tästä kuvasta? Onko kuohuviinilasi pitkä miinus ja tahra kuvassa vai ovatko mielikuvat erilaisia kuin ensimmäisen esimerkin kohdalla? Tuntuuko kuohuviinilasi olevan osa viestiä, joka välittää menestyksen, hillityn hauskanpidon ja sosiaalisuuden ilosanomaa? Voi olla, ettet juuri sinä ajattele näin, mutta kuvan jakaja todennäköisesti ajattelee. Hän tiedostaa, että kuohuviinilasi ei ole ristiriidassa myönteistä viestiä välittävän kuvaston kanssa vaan se sopii siihen vallitsevassa kulttuurissa hyvin. Jos hän uskoisi viestin olevan sama kuin ensimmäisen esimerkin kaljatölkin kohdalla, hän ei jakaisi moista kuvaa.

Otetaanpa sitten tosiasiat tosiasioina: molemmissa esimerkeissä henkilö viettää aikaansa alkoholia juoden ja pitää tätä asiana, joka kannattaa ilmoittaa somessa. Missä tosiasiallisesti on ero? Juoman hinnassa? Siihen liitetyssä sosiaalisessa statuksessa? Siinä monimutkaisessa prosessissa, joka määrittää, millaisia mielikuvia mihinkin asiaan liitämme? Kuitenkaan kroppamme ei tiedä näistä asioista mitään. Maksallemme alkoholi on alkoholia, ja se vaikutus, joka alkoholilla on kehoomme ja mieleemme, ei kysy nautitun juoman hintaa.

Kenties siihen voisi vedota, että suttuisella kaljoittelijalla nautitun alkoholin määrä lienee suurempi. Tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvää, ei läheskään. Aika moni saa itsensä sillä hyvällä viinilläkin melkoiseen kuntoon. (Tosin usein hälyttävämpää on se, jos sitä viiniä voi litkiä suuren määrän ilman, että kunto on vielä kummoinenkaan…)

Tässä vaiheessa on hyvä sanoa, etten itse ole absolutisti. En myöskään erityisesti vastusta laillisten päihteiden kohtuullista käyttöä. Tiedän kuitenkin, että missä itselleen valehtelu ja päihteet yhdistyvät, on aina isoja vaaranpaikkoja. Alkoholinkäytön osalta itselle valehtelun suossa ollaan vielä aika syvällä, niinkin syvällä, että kyse on enemmänkin kollektiivisesta valheesta.

Ongelmahan on paljolti se Parempi Juominen: se laadukkaiden viinien maistelu ja pienpanimoiden erikoisoluiden juonti design-maljakon näköisistä laseista. Tämäkään ei ole ongelma sinänsä, vaan nimenomaan se, että tällainen toiminta on niin raskaasti koristeltu kulttuurilla, menestyksellä ja kaikella muulla kivalla, ettei monikaan ole ihan valmis myöntämään, mitä siellä koristeiden alla on: alkoholin eli päihteiden käyttöä. Ihan juuri sitä.

Juon minäkin viiniä mieluummin kuin bulkkikaljaa suoraan tölkistä. Paljonkin mieluummin. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, ettei ikinä kuvittele alkoholin juomisen olevan jotakin muuta kuin se on. Viiniä hyvässä seurassa juova nainen juo alkoholia, eikä se ole alkoholinkäytön kannalta eri asia kuin nuhjuisen setämiehen kaljoittelu yksin autotallissa. Tyylipisteitä näistä toimituksista kukin voi jakaa haluamallaan tavalla, mutta alkoholi on alkoholia eikä itselleen pidä missään olosuhteissa väittää muuta.

Palaan vielä niihin some-kuviin. Minua häiritsee enemmän kuin vähän se, että alkoholia käytetään osana myönteistä kuvastoa. Kun asioita kuten ystävyyttä, hauskuutta, lomaa, juhlaa ja menestystä pyritään indikoimaan alkoholin välityksellä, se on sellaista kuvakieltä, jonka kanssa olisi syytä olla varovainen.

Leveästi hymyilevillä perheenäideillä on iloa ilmaisevissa kuvissaan minun makuuni turhan usein viinilasi kädessä. En silti tarkoita, että olisin tiukan sensuurin kannalla ja että minusta kaikki alkoholiin liittyvä pitäisi siivota kuvista. Mutta kovin usein se viinilasi päinvastoin – ja kirjaimellisesti – nostetaan esiin.

Kuten alussa totesin, nuorison kohdalla on havaittavissa merkkejä aiempia sukupolvia vähäisemmästä alkoholinkäytöstä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole niiden aiempien sukupolvien ansiota. Muistan eräätkin illanistujaiset, joissa äidyttiin keskustelemaan alkoholinkäytöstä lasten nähden. Esitettiin sellainen – ei aivan ennenkuulumaton – ajatus, että lapsille on itse asiassa hyväksi, kun he näkevät järkevää alkoholinkäyttöä. Tällä näkemykselle nyökyteltiin tyytyväisinä ja toinen toisiaan selkään taputellen.

Itse mietin, että on toki hyvä, etteivät lapset joudu näkemään hillitöntä alkoholinkäyttöä. Minulla ei myöskään ole tarvetta ehdottoman jyrkästi tuomita alkoholinkäyttöä perheellisten sen enempää kuin muidenkaan osalta. Se ajatus minulle ei kuitenkaan auennut, miksi lapset erityisesti tarvitsisivat alkoholinkäytön mallia.

On ehdottomasti parempi, että jokaviikonloppuisen, virkavallan saapumiseen huipentuvan kännäämisen sijaan lapset näkevät, että isä nauttii saunoessaan tölkin lempioluttaan ja äiti lasin viiniä sunnuntaina pataruoan kanssa. Eikö silti vielä parempi olisi, ettei lapsille ylipäätään viestittäisi alkoholin kuuluvan tiettyihin hetkiin? Saunassa voinee käydä myös alkoholittomien virvoitusjuomien voimalla ja hyvän ruoankin saa varmasti alas ilman viiniä – enkä todellakaan tiedä, miksei juuri tämä olisi loppupeleissä se kaikkein paras oppi ja viesti.

Tuskin tähän on monellakaan vastausta. Usein sitä vastausta ei kukaan myöskään penää, koska samassa veneessä kelluu moni, ja jos aiheesta käytävässä keskustelussa on hiukan valheellisia sävyjä, ne otetaan avosylin vastaan.

Ehkä silti löytäisimme valokuviimme hauskuuden ja hymyn myös ilman viinilasia?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Nuno Santos/CC0/Pixabay

Puheenaiheet Ruoka ja juoma Terveys Vastuullisuus

Vähennä materiaa arvostamalla sitä

Paljon on puhuttu siitä, kuinka ison roolin materia on saanut elämässä. Länsimainen kulutus on lähtenyt käsistä jo kauan sitten, ja me suurin piirtein hukumme tavaroihin – ja silti haluamme lisää materiaa. Ongelma ei liene kenellekään vieras, mutta ajatukset sen korjaamisesta vaihtelevat. Siitä huolimatta, että se on äkkiä mietittynä todella paradoksaalinen ajatus, olen jo pidempään ajatellut, että materian kohtuuttoman suuri rooli johtuu usein siitä, ettei materiaa arvosteta tarpeeksi.

Materialla koetetaan lääkitä monenlaisia asioita eli sikäli siihen uskotaan suuresti. Materiasta haetaan vaihtelua, lohtua, palkintoa, itsetuntoa… Todella moni jopa rakentaa identiteettiään kuluttamisen kautta – hyvinkin suurissa määrin.

Missä kohdin tässä sitten ilmenee materian aliarvostus? Eikö ongelma ole päinvastoin siinä, että materiaa arvostetaan ihan liikaa?

Muotoilisin asian niin, että materiasta haetaan ja halutaan paljon mutta loppupeleissä siitä saadaan vähän. Materia ja se, mitä uskomme siitä saavamme, jää useimmiten lupaukseksi, jota ei koskaan lunasteta. Suru suhteen päättymisestä ei hälvennytkään uusilla huonekaluilla. Uusi, parempi minä ei löytynytkään uudesta kevättakista. Rankan työviikon jälkeen ostettu räväkkä luomiväripaletti ei ilahduttanutkaan enää seuraavana maanantaina.

Vaikka materiaan ladatut toiveet pettävät meidät kerta toisensa perään, käyttäydymme materiassa piilevien lupausten suhteen kuin sinisilmäiset hölmöt. Sen sijaan että ottaisimme opiksemme lunastamatta jääneistä lupauksista, ajattelemme kerta toisensa perään, että ehkä jo ensi kerralla… Jos ostan vähän vielä lisää…

Ongelma on paljolti siinä, että olemme oppineet suhtautumaan hyvin monenlaiseen tavaraan kertakäyttöhyödykkeinä. Silloin myös hyöty, ilo ja mielihyvä, joita niistä saamme, jää lyhytikäiseksi – ja tavallaan tämä on meille ihan OK, koska olemme tottuneet siihen.

Yksi ongelman aiheuttajista on monien tavaroiden todella edullinen hinta. Kun vähän laihemmallakin lompakolla voi säännöllisin väliajoin laittaa vaikka vaatekaapin sisällön kokonaan uusiksi, se edesauttaa tavaran kokemista, ellei suoranaisen kertakäyttöisenä, niin ainakin lyhytikäisenä. Kun uuden paidan voi ostaa välipalan hinnalla, ei ole ihmekään, jos kyseiselle tavaralle annettava arvo on piankin omissa silmissä samaa luokkaa kuin sen ajat sitten syödyn välipalan. Se oli ja meni, ja mitä sitten, kun kaupasta saa aina uusia? (Tavaroiden jatkuvasta uusintamisesta olen kirjoittanut jo aiemmin täällä.)

Emme silti voi syyttää hintalappuja kaikesta, ja niiden syyttäminen on joka tapauksessa vähän kaksiteräinen miekka. Esimerkiksi halpamuodin kuluttajien joukosta löytyy niitäkin, joilla ei oikeasti ole varaa muuhun ja jotka eivät osta esimerkiksi sitä välipalan hintaista paitaa siksi, että voisivat ostaa ensi viikolla uuden. He ostavat sen siksi, etteivät voi maksaa paidasta enempää. (Ja sitä välipalaa heillä ei välttämättä ole varaa ostaa lainkaan.)

Eikä ongelma lopulta sillä täysin korjaantuisikaan, että halpatuotteet katoaisivat. Pohjimmiltaan ongelma on siinä, miten olemme tottuneet näkemään materian ja miten olemme hyväksyneet sen kertakäyttöisyyden. Tämän sijaan meidän tulisi opetella arvostamaan materiaa.

Mutta onko se sitten fiksua, että alamme kumarrella pöytälamppuja, sukkapareja ja päiväpeittoja? Ei, vaan kyse on siitä, mitä meidän materiassa pitäisi arvostaa. Meidän pitäisi nimittäin arvostaa työtä, jonka olemme materian hankkimiseksi tehneet – tai minkä joku muu on tehnyt, jos kyse on lahjasta. Monet ovat varmasti tutustuneet siihen ajatukseen, että ostopäätöstä tehtäessä pitäisi miettiä, montako tuntia työtä on pitänyt tavaran hankkimiseksi tehdä. Tämä voi toimia joskus tehokkaana shoppailuhimon hillitsijänä – muttei toki aina, juuri mainitusta monien tavaroiden hyvin edullisesta hinnasta johtuen.

Tästä päästään siihen, että meidän pitäisi arvostaa paitsi omaa työtämme, myös työtä, joka kunkin esineen valmistamiseksi on täytynyt eri vaiheissa tehdä. Ja luonnonvaroja, jotka esineen valmistukseen on käytetty. Niitä meidän tulisi arvostaa ja osoittaa tämä arvostuksemme harkitsemalla ostopäätöksiä kunnolla, vaalimalla ostamaamme tavaraa ja pitämällä nämä kaikki asiat mielessä sittenkin, kun esineen (hyvin lyhytaikainen) uutuuden viehätys on himmentynyt. Tämä olisi myös se tie, jota kulkemalla hillittömän kulutuksen ja materian keräämisen oravanpyörä saataisiin kenties pysäytettyä.

Nykyään puhutaan paljon kiitollisuudesta ja kehotetaan pitämään esimerkiksi kiitollisuuspäiväkirjaa. Kiitollisuutta olisi paikallaan harjoittaa myös materiaa kohtaan. Aina silloin tällöin voisi pysähtyä miettimään, miten mukavaa on, kun ympärillä on käyttökelpoisia, kivoja ja kauniita esineitä. Kun muistaa olla kiitollinen siitä, mitä jo omistaa, ei yhtä helposti synny tyhjiötä, jota pitäisi täyttää ostamalla aina vain lisää. Minulla esimerkiksi käy lähes joka ilta mielessä, miten ihanaa on, kun voi mennä pehmoisissa yövaatteissa mukavaan sänkyyn. Tämä on kiitollinen ajatus, joka auttaa tuntemaan omaa elämää ja jo omistamiaan tavaroita kohtaan tyytyväisyyttä jatkuvan vailla olemisen sijaan.

Lopuksi haluan vielä kertoa muiston muutaman vuoden takaa. Olin kauppakeskuksessa, jossa en yleensä käy, koska se on toisella puolella Suomea. Löysin sieltä vaateliikkeen, jossa myytiin aivan ihania vaatteita. Sellaisia, jotka sopivat omaan makuuni huomattavasti paremmin kuin ne vaatteet, joita yleensä tulee kaupoissa vastaan. Kaiken kukkuraksi liikkeessä oli menossa alennuskampanja ja suuri osa vaatteista oli todella edullisia. Unelmien täyttymys? Vielä mitä. Suorastaan ahdistuin enkä lopulta ostanut juuri mitään.

Jälkeenpäin mietin, mikä minua vaivaa, kun en osannut tarttua tilaisuuteen. Sitten ymmärsin: se, että olisin voinut suhteellisen pienellä rahalla ostaa kerralla säkillisen vaatteita, ei mielestäni sopinut näkemieni kauniiden vaatteiden arvoon. Kun ajattelin itseäni rohmuamassa läjän vaatteita ja sitten sullomassa ne vaatekaappiin, ajatus ei ollut lainkaan mukava. Ymmärsin, että vaikka olin ihmetellyt tilanteen herättämiä tunteita, minulla oli oikeastaan syytä olla tyytyväinen reaktiooni: En halua, että uusi lempivaatteeni on se yksi siellä vaatevuoren pohjalla. Haluan, että se on se erityinen ja ainutlaatuinen vaate, jonka esiin ottaminen vaatekaapista ilahduttaa minua vielä kymmenenkin vuoden päästä.

Vaikka itse sanonkin, juuri niin asian mielestäni pitääkin olla. Sen sijaan, että jahtaisimme materiapaljoudesta ikuisesti jotakin, mitä emme koskaan voi sen kautta saavuttaa, meidän tulisi arvostaa materiaa siinä tehtävässä, jonka se hyvin täyttää, ja etsiä vastaukset elämänkokoisiin kysymyksiin muualta.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva gonghuimin468/CC0/Pixabay

Puheenaiheet Hyvä olo Syvällistä Vastuullisuus