Edellisessä osassa käsittelin sitä, miten ylipaino ja lihavuus yritetään keskusteluissa usein asettaa tabuiksi antamalla ymmärtää, että olisi hyvä, jos kehoista tai painosta ei puhuttaisi mieluiten mitään.

Luultavasti juuri tästä johtuu, että ylipainoasioista esitetään mielellään kaksi väitettä: 1) kaikki ylipainoiset kyllä tietävät, miten kuuluisi syödä (joten niitä asioita ei tarvitse selittää, kiitos vain) ja 2) itsekurilla ei ole painon kanssa mitään tekemistä.

Nämä ovat molemmat väitteitä, joilla pyritään oletettavasti torppaamaan aliarvioiviksi koettuja neuvoja ja taistelemaan lihaviin liitettyjä ennakkoluuloja vastaan. Nämä ovat tavoitteina ymmärrettäviä, mutta samalla mainittu väitepari muodostaa lähestulkoon paradoksin. Käytännössähän tuossa väitetään, että kaikilla on sekä ylipainokilojen karistamiseen tarvittavat tiedot että riittävä tahdonvoima – ja silti etenkin keski-ikäisillä normaalipaino alkaa olla harvinaisempaa kuin ylipaino ja tilanne vain pahenee.

Ei ihan järkeenkäypää, eikö totta? Mielestäni on päivänselvää, että painonhallintaan liittyen vaalitaan edelleen sekä vääriä käsityksiä että haitallisia asenteita. Erityisen harmillista on, että joitakin vääriä käsityksiä myös julkinen keskustelu tahattomasti ylläpitää.

Kuinka vähällä pärjäämmekään – ja kuinka luulemme aivan muuta

Toimistotyötä tai muuta fyysisesti kevyttä työtä tekevän, enintään kohtuullisesti liikuntaa harrastavan keskimittaisen naisen energiantarve on pieni. Se on jopa hätkähdyttävän pieni, kun suhteutetaan sitä siihen, miten moni on tottunut syömään, ja vielä pienempi, jos sitä verrataan ruokamäärään, jota mainosmiehet, kaupat ja ravintolat tuputtavat.

Otetaan esimerkki: Aiemmin mainittu naisihminen voi täyttää yli puolet päivän energiantarpeesta yhdellä ravintolassa syödyllä pitsalla. Yli puolet! Toinen esimerkki: aamupalaksi syöty tavallisen kokoinen sämpylä, jonka välissä on levitettä ja juustosiivu, voi yksistään täyttää yli kymmeneksen päivän energiantarpeesta. Siis se yksi sämpylä!

Aina toisinaan toimistotyöntekijöille näkee suositeltavan lounaaksi mieluummin salaatti- tai keittoateriaa kuin kierrosta lounas-buffetissa. Kun otetaan huomioon, mitä tavallisesti syödään sen lounaan lisäksi – eli paljonkin kaikenlaista – tämä suositus on monessa tapauksessa oikeassa suhteessa todelliseen energiantarpeeseen.

Miksi mielikuvamme sitten ovat jotakin muuta? Miksi koemme, että tarvitsemme ruokaa sellaiset määrät, että se todellisuudessa ylittää energiantarpeemme ja alkaa näkyä vyötäröllä? Tässä on kyse paitsi tottumuksista ja houkutuksissa, nähdäkseni myös terveysvalistuksesta.

Mitä tarkoitan tällä? Tarkoitan, että jopa sellaisessa puheessa, jolla on tarkoitus ohjata terveellisempien ruokailutottumusten pariin, usein korostetaan sitä, että pitää syödä riittävästi. Tekin olette varmasti kuulleet näitä puheita: Muistakaa syödä runsas ja monipuolinen aamupala! Älkää jättäkö lounasta väliin! Jos laihdutatte, älkää missään nimessä syökö liian vähän!

Mikään näistä neuvoista ei välttämättä ole väärä, mutta näistä muistutteluista ja varoitteluista syntyy hassusti sellainen kokonaiskuva, kuin olisi kovinkin tärkeää pitää ruoan määrä varsin runsaana. Tämä taas on omiaan johtamaan painonhallinnassa väärille teille. Jos tähänastisilla syömistottumuksilla liikakiloja on jo kertynyt, se, että syödään pahimmillaan vielä enemmän, on harvoin ratkaisu. Yleensä tarvitaan ruoan vähentämistä, ei lisäämistä.

Miksi sitten neuvotaan jotakin muuta? Kyllähän neuvoilla tietenkin on tarkoituksensa, ja usein se tarkoitus on sinänsä oikea. Esimerkiksi laihduttajia muistutellaan ns. kitukuurien vaaroista kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy on se, että vaikka kuinka toivoisi laihtuvansa, tarvitsee edelleen ravintoa. Toinen on se, että jos yritetään laihtua aivan älyttömillä keinoilla, suunnilleen vain jääpaloja ja salaatinlehtiä imeskelemällä, se johtaa ennemmin tai myöhemmin repsahduksiin, joissa sitten saatetaan nälissään syödä entistä isompia määriä.

Sinänsä siis annettavilla neuvoilla voi olla oikea ja asiallinen tarkoitus. Kokonaiskuva kuitenkin hukkuu kaikkien aamupalapuheiden alle, jolloin päällimmäisenä neuvona jää kaikumaan se, että muistakaa syödä tarpeeksi paljon – eikä se liene useinkaan se punainen lanka, jonka varaan elämäntaparemontin voi rakentaa silloin, kun ravinnosta saadaan jo valmiiksi liikaa energiaa.

Lyhyesti sanottuna monilla olisi päivitettävää siinä mielikuvassa, mikä on riittävää syömistä ja sopiva ruokamäärä. Monesti se mielikuva on säädetty yläkanttiin.

Liikunnan merkitystä ylikorostetaan

Taas kerran törmäämme siihen, että painosta ja painon yhteydessä ruoasta puhuminen on vaikeaa. Usein asiaa kierretään puhumalla häveliäästi kunnosta ja liikunnasta. Näillä asioilla ei ole samankaltaista tabuasemaa eikä ikävää kaikua. Toisen ihmisten fyysistä kuntoa voi jossakin yhteydessä uskaltautua jopa suoraan arvostelemaan, ilman että sitä mielletään läheskään yhtä arveluttavaksi kuin puhetta ylipainosta ja syömisestä.

Kun muiden kehoihin ja syömistottumuksiin laihtumismielessä ei uskalleta kajota, tartutaan mieluummin liikuntaan. Tuntuu aivan erilaiselta sanoa, että kuntoilua pitäisi lisätä, kuin sanoa, että painoa pitäisi pudottaa. Jopa presidentti Niinistö aikoinaan rohkaisi suomalaisia ”ylös, ulos ja lenkille”. (Aiheesta voi lukea tästä Ylen artikkelista.)

Liikunnan lisääminen on tietysti sekin monille tarpeellinen ja terveellinen neuvo. Häiritseviä liikuntapuheista tekee se, että niitä tarjotaan herkästi myös tilanteissa, joissa ongelmana on nimenomaan reipas ylipaino. Tämän ongelman korjaamiseen liikunta on lähes aina toissijainen, ei ensisijainen keino.

Pelkkä liikunta on useimmille meistä surkea laihdutuskeino. Tutkimustiedon mukaan pieni osa ihmisistä saattaa olla sellaisia onnekkaita, joilta pelkkä treeni polttaa rasvaa hyvin. Keskimäärin konsti ei riitä. (Ylen artikkeli ”Aiotko laihduttaa pelkällä liikunnalla? Lue ensin tämä!”)

Joku on joskus muotoillut asian osuvasti: laihduttaminen tapahtuu keittiössä. Tämä hiukan huvittavalta kuulostava lause on sikäli totta, että painonhallinnan pohja on ensisijaisesti niissä valinnoissa, joita teemme ruoan osalta. Muut valinnat lähinnä tukevat painonhallintaa.

Kun fitness-buumi (yksi niistä) teki tuloaan reilu 10 vuotta sitten, termi ”laihaläski” oli paljon esillä. Termi kuvasti ilmiötä, josta siihen aikaan tunnuttiin olevan kovin huolissaan, eli sitä, että normaalipainoisella voi olla varsin vähän lihasmassaa, jolloin kroppa on pehmeä (”läski”) normaalipainoisuudesta huolimatta.

Laihaläskipuheilla annettiin pahimmillaan ymmärtää, että on turhaa tai jopa haitallista karistaa ylipainokilot, ellei tähän yhdistetä kuntosalitreeniä ja lihasmassan kasvatusta. Nämä puheet eivät ainakaan helpottaneet väärinkäsitystä, joka monilla on painonhallinnan ja liikunnan suhteesta!

Toivon, ettei minua tulkita väärin. En nimittäin tietenkään halua väheksyä liikuntaa enkä sen merkitystä terveyden kannalta! Liikunta on ilman muuta osa kokonaisterveellistä elämäntapaa. Sen merkitys painonhallinnassa ei vain ole niin suuri, kuin usein annetaan ymmärtää.

Itse asiassa juuri se, että laihtumispyrkimyksiin helposti tarjotaan ratkaisuksi kokonaisvaltaista terveysremonttia, taitaa joskus olla ongelman ydin; syy siihen, ettei laihtumista tapahdu ja että painonhallinta tuntuu liian haasteelliselta. Ihmisille annetaan ikään kuin liian suuri pala purtavaksi. Sitten, kun he eivät onnistu täydellisessä terveysremontissa tai tuskastuvat siihen, myös painonhallinta romuttuu samalla, vaikkei niin tarvitsisi olla.

Tästä saavat osasyyn niskoilleen tietynlaiset tosi-TV-ohjelmat. Tiedättehän ohjelmatyypin: ylipainoiset, parempaa kroppaa tavoittelevat henkilöt laitetaan hikoilemaan isosti kameroiden kuvatessa ja valmentajan huutaessa vieressä ”jaksaa jaksaa”? Lopussa päästään esittelemään – jos päästään – varsinaisia unelmakroppia.

Tällä valitettavasti välitetään sellaista kuvaa, että liikakilojen karistaminen on sitä jaksaajaksaa-meininkiä kuntosalilla hiki virraten. Onko ihme, ellei moni tällaiseen halua edes ryhtyä? Tai ehkä ryhtyykin, mutta hautaa hankkeen kaikessa hiljaisuudessa muutaman viikon jälkeen?

Ikävä kyllä tuollaista kuvaa painonhallinnasta taidetaan tarjota osittain silkan viihteen nimissä. Mieheni totesi joskus kuivasti mutta osuvasti, että eipä siitä saataisi revittyä kummoista TV-viihdettä, jos vain seurattaisiin, kuinka ihmiset syövät kohtuullisenkokoisia keittoannoksia.

Esitetään TV-ohjelmissa sitten mitä hyvänsä, normaalipainon tavoittelun ei ole pakko olla intensiivistä treeniä, ei salilla eikä lenkkipolulla. Ei myöskään saisi syntyä sellaista mielikuvaa, että painotavoitteet voi heittää saman tien roskiin, ellei hikiliikunta syystä tai toisesta suju. (Tosin ne kuntosalit ja lenkkipolut voivat aikaa myöten alkaa kutsua uudella tavalla, kun ei ole liikakiloja rasitteena.)

Ylipainoa normalisoidaan

Muistan korona-ajoilta mediassa esillä olleen väitteen, jonka mukaan melko vähäinenkin ylipaino on riski koronaan sairastumisen kannalta. Tähän joku naishenkilö tokaisi aavistuksen kiukkuisesti, että just joo, kaikki keski-ikäiset ovat siis vaarassa.

Huomasin miettiväni, että anteeksi mitä. Olen itsekin edellisessä postauksessa tuonut ilmi, että keski-ikäisistä suomalaisista varsin suuri osa on ylipainoisia. Silti se pistää silmään tai tökkää korvaan joka kerta, kun keski-iän ja ylipainon välille vedetään yhtäläisyysmerkki sävyyn, joka antaa ymmärtää, ettei mitenkään muuten voisi ollakaan.

Se, että monet keski-ikäiset ovat ylipainoisia, on elämäntapojen seuraus, ei välttämättömyys tai luonnonlaki. MTV-Uutiset uutisoi muutama vuosi sitten alun perin Science-lehdessä ilmestyneestä tutkimuksesta:

Tutkimuksen mukaan ihmisen aineenvaihdunta [–] pysyy vakaana ikähaitarilla 20–60 vuotta. Vasta vanhuksilla aineenvaihdunta hidastuu niin merkittävästi, että se vaikuttaa ravinnosta saadun energian kulutukseen.

Tästä huolimatta olemme kaikki varmasti törmänneet tietynlaiseen sanastoon. Esimerkiksi vaatteista puhuttaessa ilmaukset kuten ”aikuisen naisen vartalolle sopiva” tai ”tavallisille suomalaisille naisille suunniteltu” ovat usein koodeja, jotka tarkoittavat, että vaatteet ovat malliltaan sellaisia, että niiden alle mahtuvat millaiset muodot hyvänsä.

Ymmärrän toki syyt siihen, miksi markkinoinnissa kohderyhmää puhutellaan myönteiseen sävyyn. Siitä huolimatta tämäkin on osa ilmiötä, jossa erityisesti kypsään ikään ehtineiden ylipainoa normalisoidaan.

Pahimmillaan asiaan liittyy myös hoikkuuden epänormalisointi (jos moinen ilmaus sallitaan). Hoikkuus saatetaan esittää etenkin keski-ikäisten osalta lähes mahdottomana asiana, joka koskee vain niitä, joilla on tosi erikoiset geenit tai jotka elävät tiukkaa ja aikavievää fitness-elämää.

Ilmiö ei silti koske vain keski-ikäisiä. Mainitsin jo edellisessä postauksessa kehopositiivisuuden. Siihen liittyvät puhetavat ovat usein omiaan normalisoimaan ihan kaikkien ylipainoa. Paino saatetaan esittää asiana, joka on vain erilaisuutta ja yksilöllinen piirre samaan tapaan kuin vaikkapa hiusten väri tai pituus. Samalla kaikki painoon liittyvä puhe, joka on millään lailla arvottavaa, tuomitaan muiden ulkonäköön puuttumisena. Annetaan ikään kuin ymmärtää, että painossa on kyse vain ulkonäöstä ja kaikki siihen liittyvät soraäänet kumpuavat ahtaista kauneusihanteista ja näistä versovista ennakkoluuloista. Tai silkasta ilkeydestä.

Painoasioiden terveydellisen puolen häivyttäminen näkyy siinäkin, ettei tänä päivänä ole enää tavatonta, että painoon liittyvistä kommenteista loukkaannutaan, vaikka ne tulisivat terveydenhoidon ammattilaisen suusta. Nekin saatetaan nähdä asiattomuutena tai jopa kiusaamisena.

On tietysti hyvä, että ylipainosta osataan puhua myös asiallisesti ja kohteliaasti. Sen sijaan ylipainon normalisoiminen, joka vaivihkaa vahvistaa useitakin painoon liittyviä vääriä käsityksiä, ei ole hyvä asia vaan muodostaa pahimmillaan asennetason esteen onnistuneelle painonhallinnalle.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogia voi seurata ja postauksia kommentoida Facebookissa!

P.P.S. Blogi löytyy myös Blogit-sivustolta!

Kuvat Steve Buissinne/CC0/Pixabay (ylin), Taco Fleur/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Tania Dimas/CC0/Pixabay (alin)