Täysi susi – kannanotto petokeskusteluun
Kuulun siihen porukkaan, joka on kokenut jotakin, mikä joidenkin mielestä rinnastuu lottovoittoon: olen nähnyt suden elävänä luonnossa ja itse asiassa varsin läheltä. Tiedän, että suden voi sekoittaa saksanpaimenkoiraan, naapurin kissaan tai pihakeinuun. Jotkut haluavat väittää niin lähes aina tapahtuvankin. Siksi kerron vielä, että älypuhelinajan hengessä kuvasin näkemäni ja sain vahvistuksen sille, että kyse todellakin oli sudesta.
Sen enempää ennen tätä kohtaamista kuin sen jälkeenkään en pelkää saati vihaa sutta. Luonto on täynnä petoja ja elämä on täynnä vaaroja. Lisäksi ymmärrän todennäköisyyksistä sen verran, etten pidä kovin realistisena uhkakuvana sitä, että tulisin suden raatelemaksi.
Tästä huolimatta ymmärrän, että peto on peto ja se toimii petoeläimen vaistoilla. Ymmärrän myös, että suden muodostama uhka voi perustellusti näyttäytyä toisenlaisena lampaanpitäjän tai metsästyskoiran omistajan näkökulmasta – saati sellaisen henkilön näkökulmasta, joka lähettää joka aamu lapsensa kouluun tietäen, että reitti on sama, jota sudetkin käyttävät.
Fiksun, rakentavan keskustelun tunnusmerkki ei ole ylimitoitetun pelon tai hysterian lietsominen. Toisaalta sellainen ei ole myöskään uhkien vähättely. Jos on luonnosta vieraantunutta säikähtää suunniltaan aina, kun jossakin vilahtaa jonkin luonnoneläimen turkki, ihan yhtä vieraantunutta on, jos suurpedoista yritetään maalata vaaratonta kuvaa.
Ei ole kauankaan siitä, kun joku oli kuvannut pihapiirissään karhua tavalla ja etäisyydellä, joka vaikutti hengenvaaralliselta. Olisikin nähdäkseni tärkeää, että suurpedoista viestittäisiin realistisesti ja muistuttaen terveen varovaisuuden tärkeydestä. Tämä ei välttämättä toteudu, jos asioita tarkastellaan liikaa jonkin ideologian hämärtävän hunnun läpi.
Luonnon kunnioittaminen ei ole pelkkää ihailevaa katsetta. Myös luonnon raadollisuuden ja vaarallisuuden tunnistaminen on osa tervettä, tosiasioihin perustuvaa luonnon kunnioittamista. Luontoa ei pidä aliarvioida. Suurpetoja ei tule pitää suloisina pehmoleluina, ei edes pelkästään uljaina luonnon valtiaina, joita voi vain ihaillen seurata sivusta.
Ihminen ei ole luonnossa pelkkä turisti, tai ainakaan kaikki eivät ole. Kaikki eivät käy luonnossa vain tutkimassa tai tunnelmoimassa. Moni suomalainen elää ja asuu olosuhteissa, joissa luonto alkaa heidän takaoveltaan. Moni myös saa elantonsa luonnon välittömästä läheisyydestä tai jopa suoraan luonnosta.
Joidenkin asenne tähän on tiedossa: mitäs ovat ängenneet sinne eläinten asuinsijoille häiritsemään luonnon tasapainoa! Tämä on yksi kenties historiattomimmista näkökulmista, joita olen konsanaan kuullut ja vieläpä koulutettujen ihmisten suusta. Historiattomaksi kutsun tätä siksi, että tässä luodaan täysin tosiasioiden vastaista kuvaa ihmisten toiminnasta ja Suomen viime aikojen asutushistoriasta. Ehkä jossakin omassa viimeiset kymmenen vuotta käsittävässä kuplassa on voinut tapahtua niin, että jotkut ovat vaikkapa koronavuosien tai etätyön innostamina muuttaneet maaseudulle. Isossa kuvassa muuttoliike on kuitenkin jo pitkään ollut aivan toisenlainen: luonnon keskeltä maaseudulta on muutettu isoihin kaupunkeihin ja maaseutu on paikoitellen suoranaisesti autioinut.
Mikä siis ikinä onkaan perimmäinen syy siihen, että monet kokevat nykyisen susitilanteen ongelmalliseksi, syy ei aivan varmasti ole se, että me suomalaiset olisimme erityisesti siirtyneet asumaan susien naapureiksi. Susia on alkanut olla siellä, missä niitä ei pitkään aikaan ole ollut – ei suinkaan niinpäin, että ihmiset olisivat yhtäkkiä levittäytyneet susien reviireille.
En itsekään ymmärrä sellaista toimintaa, että pelästytään älyttömästi ja aletaan vaatia jyrkkiä toimenpiteitä, jos joku on nähnyt jossakin suden edes vilaukselta – ehkä; saattoi se olla kettukin. Tämä on nähdäkseni perusteetonta hysteriaa ja tuo mieleen vanhat lastensadut, joissa pelotellaan isolla, pahalla sudella. Ihmisten ja susien elinalueiden risteämisen raja on kuitenkin mielestäni pakko vetää siihen, jos alkaa olla perusteltu syy pelätä kotieläinten ja lasten ulos päästämistä.
Ne, jotka eivät suostu tunnistamaan mitään susiongelmaa missään eivätkä hyväksy mitään toimenpiteitä ongelman korjaamiseksi, saattavat toki realisoituneidenkin riskien kohdalla vedota siihen, että on ihmisten tehtävä pitää esimerkiksi koiransa turvassa. Tämä ajatus voi äkkiseltään kuulostaa fiksulta muttei kestä lähempää tarkastelua. Nimittäin jos tilanne aidosti ilman hysterian värikynää on se, ettei eläimiä enää uskalla pitää ulkona edes omalla tontilla, niin eihän turvassa pitäminen voi eikä saa tarkoittaa myöskään sitä, että lukitaan eläimet sisälle. (Saati lapset.) Silloin on enemmän kuin perusteltua miettiä muita ratkaisuja.
Kun luonnoneläinten kunnioittaminen tarkoittaa epäkunnioittavaa suhtautumista ihmisiin ja kotieläimiin, ollaan liian pitkällä. On nähdäkseni puhtaasti humaania ajattelua, että ihmisellä on oikeus puolustaa omiaan. Sudelta emme voi edellyttää, että se ottaa meidät huomioon. Muilta ihmisiltä ja asiaan liittyvältä päätöksenteolta voimme sitä sen sijaan edellyttää.
Onkin oikeastaan aika omituista ja vähän surullistakin, että ne tahot, jotka mielellään korostavat eläinten ihmismäisiä piirteitä ja kannustavat sellaiseen eläinten kohteluun, jota he pitävät inhimillisenä ja empaattisena, eivät samojen puheenvuorojen puitteissa aina suhtaudu omiin lajitovereihinsa kovin empaattisesti. Joskus se inhimillisyyskin vähän yskii.
Susikeskustelu saa välillä jopa niin kummallisia ja raivokkaita sävyjä, että on vaikea olla pohtimatta, mistä siinä on todellisuudessa kyse; mistä oikeasti puhutaan. Usein vaikuttaa siltä, että keskustelun aiheena ei ole ollenkaan susi vaan suden tehtävä on toimia symbolina aivan muille asioille. Suden kautta kenties puhutaan omasta itsestä, määritellään omaa identiteettiä ja valitettavasti myös etsitään ja luodaan vihollisia. Tämä on ilmiö, josta olen kirjoittanut jo aiemmin.
Jos palaan vielä varsinaiseen susikeskusteluun ja pyrin kiteyttämään oman kantani siihen, se on jotakuinkin tämä: Ei ole mitään mieltä säikkyä susia enempää, kuin tilanne oikeasti vaatii, ei varsinkaan kuvitteellisia susia. Silloin, kun vaara on todellinen, ihminen saa kuitenkin puolustautua ja pyrkiä takaamaan oman, perheensä ja kotieläintensä turvallisuuden. Tämä on mielestäni perusoikeus, joka kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tulisi huomioida.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Alun perin ajattelin, etten todellakaan sekaannu tähän aiheeseen, mutta niin siihen vain näemmä tuli sekaannuttua.
P.P.S. Jos haluat esimerkiksi kommentoida tätä postausta, blogi löytyy myös Facebookista!
Kuvat Vincent Boulanger/CC0/Pixabay (ylempi) ja Albrecht Fietz/CC0/Pixabay (alempi)
