Liika kiltteys, kiltit tytöt ynnä muut vastaavat ovat olleet puheenaiheena melko kauan. Ne ongelmat, joita kiltteys aiheuttaa, on myös tunnistettu jo jonkin aikaa. Niin kauan kuin olen ylipäätään seurannut kiltteyden ympärillä käytävää keskustelua, minua on häirinnyt yksipuolisuus, jolla kiltteydestä usein puhutaan.

Kiltit tytöt väsyvät ja sairastuvat, kilttejä ihmisiä käytetään aina hyväksi… Ja kun kiltit itse pääsevät ääneen, se kuulostaa usein tältä: minulta koko ajan vain pyydellään kaikenlaista ja olen aina apuna, mutta kun itse tarvitsen jotakin, ketään ei kiinnosta.

Tällainen lähestymistapa, jossa kiltti ihminen on oman positiivisen ominaisuutensa kautta herkästi uhrin tai altavastaajan asemassa, kuvaa epäilemättä ilmiön yhtä puolta. Koko totuutta se ei kuitenkaan kerro. Ongelma liittyy siihen, että tämä liika kiltteys esitetään juuri kiltteytenä: hyvyytenä, muiden auttamisena, siis hyvin myönteisenä asiana.

Mielestäni olisi tärkeää ja tarpeellista tunnistaa, ettei kyse oikeasti ole vain siitä, että joku päätyy helposti hyväksikäytetyksi, koska on niin mahtavan kiltti ihminen; kyse ei ole läpeensä positiivisesta ominaisuudesta, jonka muiden itsekkyys kääntää ihmistä vastaan.

Minusta tämä pitää uskaltaa sanoa ääneen: liiaksi kiltteydeksi nimitetty ilmiö ei ole vain kiltteyttä, vaan se on aidosti negatiivinen ominaisuus. Siitä ei ehkä pitäisi niin paljon edes puhua kiltteytenä vaan kyvyttömyytenä asettaa omia rajoja – sillä siitä on pohjimmiltaan kysymys.

Ei tee edes liian kilteille itselleen hyvää ylläpitää sellaista narratiivia, jossa heidän kärsimyksensä lähde on lähinnä se, että muut eivät ole yhtä kilttejä eivätkä vastaa kiltteyteen kiltteydellä. Tällainen puhe häivyttää rajojen puuttumisen ongelmallisen ja kielteisen puolen. Ennen muuta se piilottaa kiltin ihmisen vastuun omasta elämästään.

Liiasta kiltteydestä puuttuu vastuu. Siinä vastuu koetetaan sysätä muille: koska kiltti ei osaa kieltäytyä tai muutenkaan tehdä rajanvetoja, jotka voisivat aiheuttaa pettymyksen tai ylipäätään herättää muissa negatiivisia tunteita, hän ulkoistaa päätöksenteon. Hän odottaa, että muut ymmärtävät pyytää häneltä asioita vain hänen jaksamisensa rajoissa tai että he näitä rajoja venyttäessään korvaavat hänen uhrautumisensa samalla mitalla. Liian kiltti ei ole sisäistänyt, että hänen on itse tiedettävä ja näytettävä, missä hänen rajansa menevät. Muut eivät ole hänen rajojensa vartijoita eivätkä niitä välttämättä edes tunne.

Palataan vielä siihen kiltti-sanaan. Mitä tämä liika kiltteys on? Se on sitä, että vaikka harmittaa, pidetään suu supussa ja tehdään, mitä muut haluavat, ja samalla kerätään kiukkua muita kohtaan. Kilttiä? Se on sitä, että sanotaan tietysti voin hoitaa lapsiasi ja koiraasi ja kastella kukkasi milloin vain ja sisimmässä ajatellaan toisen jäävän näistä hyvistä teoista kiitollisuudenvelkaan. Kilttiä?

Hidasta elämää -sivustolta löytyy Eija Hinkkalan mielenkiintoinen artikkeli miellyttämisen manipuloivasta puolesta. Mielestäni jokaisen kiltteyttä pohtivan kannattaa tutustua siihen, koska se sivuaa tätä aihetta hyvin läheltä. Siinä ilmiössä, että pyrkii aina olemaan kaikille mieliksi, on totta tosiaan myös sellainen puoli, joka on ihan muuta kuin kiltti, kaunis ja myönteinen. Siinä on epäaitouden ja manipuloinnin alavire.

Hinkkalan sanoin:

Miellyttäminen ei kuitenkaan ole sama asia aidon hyvyyden kanssa, sillä miellyttäjä tekee hyvää palkkion toivossa. Toivottu ja odotettu palkkio voi olla mm. muiden ihmisten hyväksyntä, ihailu, kehut ja kiitokset, usein myös vastavuoroisuus: ”Kun minä olen mukava ja avulias sinulle, sinunkin tulee olla mukava ja avulias minulle.”

Muistan vuosien takaa tilanteen, jossa eräs tuttavani oli tympääntynyt pitkäaikaiseen ystävyyssuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan toisen osapuolen seurassa jo lapsesta lähtien, ja tämä toinen pyysi häntä milloin minnekin. Hän ei oikeasti olisi halunnut viettää aikaa ystävän seurassa niin paljon muttei osannut kieltäytyäkään. Sitten kerran, kun kiltteyden ja toisen mieliksi tekemisen malja oli ilmeisesti täyttynyt piri pintaan ja läikkynyt yli, tämä tuttavani yksinkertaisesti teki totaalisen katoamistempun ystävälleen. Oli aistittavissa, että hänelle tämä oli kuin kahleista vapautuminen. Mukana oli ehkä jopa ripaus vahingoniloa: enpäs ole enää sinun pompoteltavissasi!

Mutta entä sen toisen osapuolen näkökulma? Tiesikö hän edes, että hän oli ystävänään pitämänsä henkilön silmissä maanvaiva? Tiesikö hän, mitä sen taakse oikeasti kätkeytyi, kun tapaamispyyntöihin vastattiin aina myöntävästi? Saattoiko hän ymmärtää, että toinen näki ne painostuksena, jota ei kiltteyden hengessä voinut torjua?

Tätä olen miettinyt monien muidenkin ”liian kilttien” tarinoissa – etenkin niissä, joissa he kertovat, kuinka ovat vapautuneet kiltteyden ikeestä. Näissä tarinoissa purkautuu usein katkeruus muita kohtaan: Opinpas viimein sanomaan ei. Sinne ne kaikki hyväksikäyttäjät nyt jäivät ihmettelemään, kun en enää tanssikaan heidän pillinsä mukaan!

En halua missään nimessä kiistää sitä, etteikö hyväksikäyttäjiä olisi olemassa ja etteivätkö he varmasti olisi mestarillisia löytämään ne liian kiltit ihmiset, joita he pystyvät hyödyntämään. Olen kuitenkin usein pohtinut sitä, että niin sanottujen liian kilttien eli rajattomien ihmisten kanssa on helppo päätyä tilanteeseen, jossa heidän ahdinkoaan lisää tahattomasti. Jos joku aina sanoo joo totta kai sopii ja mielelläni minä hoidan, onko toisella edes aihetta ajatella, että oikeasti nämä lauseet tarkoittavat en kyllä millään jaksaisi tai miksi sinä aina pyydät minua?

Ehkä siinä vaiheessa, kun kiltti omasta mielestään riuhtaisee itsensä irti hyväksikäyttäjistä, kaikki heistä eivät jääkään harmittelemaan, kun hyväksikäyttö ei enää onnistu. Ehkä osa heistä on vilpittömän hämmästyneitä: mitä ihmettä tässä tapahtui ja mikä tuolle toiselle oikein tuli?

Vaikka toisen pyynnöistä kieltäytyminen voi aiheuttaa pettymyksen ja vaikka omien ajatusten suora ilmaiseminen voi joskus johtaa jopa pienimuotoiseen konfliktiin, tämä voi silti olla se kiltimpi vaihtoehto. Se vaihtoehto, joka on aidosti kiltti. Kiltteys ei nimittäin ole välttämättä sama kuin sovun säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä. Varsinkaan se ei ole välttämättä sama kuin itsensä suojelu kaikelta kielteiseltä. Kiltteys voi pohjimmiltaan olla vuorovaikutuksen rakentamista rehelliselle pohjalle, jossa itse kantaa vastuun omista rajoistaan ja jättää muille vastuun heidän tunteistaan ja reaktioistaan.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Saurabh Soshte/CC0/Pixabay