Suomen Pisa-tulokset ovat jo jonkin aikaa laskeneet kuin se kuuluisa lehmän häntä, ja tämä on aiheellisesti herättänyt huolta ja keskustelua. Miksi suomalaisnuoret eivät enää osaa entiseen malliin lukea tai laskea? Mitä on tapahtunut?

Itse en hetkeäkään usko muutoksen tapahtuneen vain Pisa-tuloksissa tai edes vain kouluissa. Kyseessä on kokonaisvaltainen muutos, joka on nähtävissä monella elämän osa-alueella ja jota voi havainnoida ollessaan eri yhteyksissä nuorten kanssa tekemisissä. Esimerkiksi keskittyminen, tavoitteisiin sitoutuminen ja ylipäätään epämukavuuden sietäminen ovat heikolla tasolla – niin heikolla, että monet sellaiset asiat, jotka ovat ennen olleet nuorille tavallisia, tuntuvat nykyään olevan jotakin, mihin vain nuorten terävin kärki kykenee.

Samantyyppisiä havaintoja on esitetty Opettaja-lehden noin vuosi sitten julkaistussa verkkoartikkelissa, josta Pisa-tuloksista voi halutessaan lukea enemmänkin.

Jos minun pitäisi – ihan röyhkeästi, ilman sen suurempaa asiantuntemusta – nimetä syyt, jotka ovat johtaneet muutokseen nuorissa ja Pisa-tuloksissa, niin pitäisin syyllisinä älyteknologiaa ja muuttunutta suhtautumista kasvatukseen ja oppimiseen. Viimeksi mainitusta konkreettisen näytön muodostaa viimeisin vuoden 2016 opetussuunnitelma.

Älypuhelinten soimaaminen vähän kaikesta on tietysti valitettavan trendikästä. Sanon ”valitettavan” siksi, että siinä on aina tympeä ja aavistuksen epäuskottava sivumaku, kun jokin yksittäinen asia nimetään syypääksi kaikkeen maan ja taivaan välillä.

Kaikesta huolimatta pidän väitteestäni kiinni: kyllä, älyteknologia ja erityisesti ne käteen kiinni kasvaneet puhelimet ovat oman tulkintani mukaan syyllisiä moneen. Tämä perustuu siihen, että jos jokin vie niin paljon aikaa ja huomioita kuin älypuhelin, se ei yksinkertaisesti voi olla vaikuttamatta varsin paljon. Lisäksi älyteknologia yleisesti on muuttanut monia asioita elämässämme: kommunikointia, tiedonhankintaa, sisältöjen seuraamista. On kuljettu kauas siitä maailmasta, jossa soitettiin lankapuhelimella, kahlattiin läpi kirjastokirjoja ja katsottiin lempi-TV-sarjaa tunnollisesti sohvalla joka perjantai klo 20.

Nämä eivät tietenkään ole minulta kovin omaperäisiä havaintoja, vaan älypuhelimista ja niiden vaikutuksista ovat olleet huolissaan monet muutkin. On huomattu, että nuoret pystyvät keskittymään yhteen asiaan suunnilleen yhtä kauan kuin TikTok-video kestää. Älypuhelimet kannustavat nopeatempoiseen asiasta toiseen hyppimiseen sekä tarjoilevat ja saavat kaipaamaan viihteellistä, helposti omaksuttavaa informaatiota. Ei ole vaikea päätellä, mitä tämä tekee keskittymiskyvylle ja tiedonomaksumistaidoille. Lisäksi yhä harvemmat asiat ovat sidoksissa tiettyyn paikkaan tai aikaan. Kaikki on käden ulottuvilla juuri siellä ja silloin, kuin sattuu huvittamaan. Voi miettiä, miten tämä vaikuttaa pitkäjänteisyyteen ja sitoutumiskykyyn.

Paljon on käyty keskustelua keinoista, joilla älypuhelinten käyttöä kouluissa voitaisiin rajoittaa tai kieltää, jotta ne eivät silkalla fyysisellä läsnäolollaan häiritsisi opetustilanteita. (Tästäkin aiheesta Opettaja-lehden verkkosivuilla on kiinnostava artikkeli.) Yhtä kaikki eivät pelkästään älypuhelimet liene kaikesta vastuussa. Laskusuuntaisiin Pisa-tuloksiin on löydettävissä muitakin selittäviä tekijöitä.

Moni on varmaankin kuullut sanottavan, ettei kannata korjata sellaista, mikä ei ole rikki. Tai jopa kuullut harmiteltavan, että jokin oli hyvä, kunnes korjattiin. Nähdäkseni opetussuunnitelman osalta on tapahtunut tämäntyyppinen vahinko. Suomen kouluissa saatiin pitkään aikaiseksi kansainvälisessä vertailussa erinomaisia tuloksia – kunnes ei enää saatukaan.

Opetussuunnitelma on muuttunut, muttei se tietenkään ole tipahtanut taivaasta. Kulloinenkin opetussuunnitelma heijastelee aikansa arvoja ja oppimiseen liittyviä käsityksiä, jossakin määrin jopa ihmiskäsitystä.

Näissä asioissa tapahtuneiden muutosten juuret juontavat melko kauas. Vaikkei oma kouluaikani ole muinaishistoriaa, siitä on yhtä kaikki vierähtänyt aikaa. Siitä huolimatta muistan, miten jo silloin tietty ajattelutavan muutos nosti päätään.

Olen ollut ala-asteella, kun ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan siitä, että oppimisen ei pitäisi olla pänttäämistä vaan sen tulisi tähdätä syvempään ymmärrykseen. Mitä pidemmälle koulussa ja myöhemmin opinnoissa etenin, sitä painokkaammin tuotiin julki sitä sanomaa, että pitää ymmärtää ja soveltaa, ei päntätä ja opetella ulkoa. Asioihin kuten historian tärkeisiin vuosilukuihin ja vieraiden kielten sanaston opetteluun suhtauduttiin jossakin määrin anteeksipyytävästi. Ikään kuin olisi haluttu sanoa, että anteeksi vain, kun edelleen on jotakin, mitä täytyy ihan vain päntätä päähänsä.

Nykyisessä opetussuunnitelmassa tämä sanoma on mielestäni vahvasti läsnä, vaikka toki jalostuneemmassa muodossa: opetuksen tulisi muodostua kiinnostavista, oppiainerajat ylittävistä kokonaisuuksista ja oppilaiden tulisi olla aktiivisia ja itseohjautuvia. Monilta opettajilta tämä nosti niskakarvat pystyyn siitä lähtien, kun tuorein opetussuunnitelma – nyt jo vuosia vanha – julkaistiin, enkä ihmettele miksi. (Opetussuunnitelman kritiikkiä voi lukea muun muassa tästä Ylen verkkoartikkelista.)

Myönnän, että olin itse kouluaikana pänttääjä ja ulkoa opettelija – enkä tälläkään elämänkokemuksella näe siinä erityisemmin mitään vikaa. Sillä pärjäsin ja jopa menestyin kaikissa opinnoissa, jotka suoritin. Mikä tärkeintä, siitä on ollut suuri hyöty myöhemmin elämässä. Niissä asioissa, joista olen saanut parhaimman tuntipalkan, on kysytty juuri pänttääjän taitoja: vahvoja istumalihaksia ja kykyä kahlata läpi kuolettavan tylsiä teksti- ja numeromassoja.

En tiedä, mistä joku on alun perin keksinyt sen ajatuksen, että pänttääminen on väärin oppimista ja pelkästään koulunkäyntiä varten harjoitettavaa turhuutta. Oman tulkintani mukaan pänttääminen liittyy vahvasti taitoon, jota nykynuorilla älypuhelimineen ei ole ja jota monetkaan nykyiset oppimisen ja opettamisen tavat eivät tue: tylsyyden sietoon.

Kyky sietää tylsyyttä on mielestäni olennainen taito hyviä oppimistuloksia haettaessa. Tylsyyden sietämisen hyvät puolet eivät myöskään rajoitu koulumaailmaan. Kun myöhemmin elämässä tavoittelee mitä hyvänsä, mikä vaatii työtä ja pitkäjänteistä sitoutumista, tarvitaan lähes aina tylsyyden sietämistä. Pänttääjän kärsivällisyys ja keskittymiskyky hyödyttävät jopa monessa sellaisessa asiassa, jotka eivät päällisin puolin lainkaan muistuta koululaisen läksyjen lukua.

Tarkennuksena on toki sanottava, etten täysin tyrmää nyt käytössä olevaa opetussuunnitelmaa enkä tietenkään pidä asioita kuten soveltamista, syvempää oppimista tai itseohjautuvuutta arvottomina taitoina. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että ne tarvitsevat rinnalleen perinteistä ja umpitylsää pänttäämistä. Itse asiassa olen valmis väittämään, että pänttääminen ja siihen liittyvä tylsyyden sietäminen luovat pohjan ja ovat suoranaisesti edellytys sille, että nuori kykenee aktiiviseen, itseohjautuvaan oppimiseen. Ei voida odottaa, että nuoresta tulee itseohjautuva vain sillä, että häneltä vaaditaan itseohjautuvuutta. Ensin on oltava olemassa pohjataidot, joiden varaan tarkoituksenmukainen oman oppimisen ohjaus voidaan luoda.

Aina välillä kuulee kysyttävän, onko todella tarpeen opetella ulkoa vuosilukulistoja, jotka kertovat, milloin solmittiin Pähkinäsaaren rauha, tapahtui Ranskan vallankumous tai 2. maailmansota alkoi. Moni on myös varmasti illan pimeinä tunteina miettinyt, kuinka aidosti tarpeellista ruotsin epäsäännöllisten verbien tankkaus onkaan.

Oma vastaukseni tähän on, että vaikket koskaan tarvitsisi tietoa Pähkinäsaaren rauhan solmimisvuodesta etkä taivuttaisi yhtäkään ruotsin epäsäännöllistä verbiä, niin tarvitset paljonkin sitä taitoa, joka vuosilukuja ja sanalistoja tankatessa on kehittynyt. Psykologi-lehden verkkoartikkelissa tätä ylistämääni taitoa käsitellään osuvasti otsikkoa myöten: ”Tylsyyden sietäminen on elämän perustaito.” Tämä taito voi auttaa sinua eteenpäin työssäsi, kuntosalilla tai omia lapsia kasvattaessasi. Lähes missä vain.

Niin – minä tässä viittaan varsin positiivisessa hengessä tylsyyden sietokykyyn, joka meille jo ajat sitten koulutiemme kulkeneille on kehittynyt. Totuuden nimissä on silti sanottava, että eihän meillä sitä kykyä läheskään aina ole. Älypuhelimet ovat tehneet monille aikuisille saman, minkä ne tekevät nuorille, eli keskittymiskyky on lentänyt ikkunasta.

Kuten jo aiemmin totesin, tietyt ilmiöt ja ajattelutavat eivät ole upouusia. Me aikuisetkin olemme monessa tapauksessa jo useamman vuosikymmenen eläneet yhteiskunnassa ja ilmapiirissä, joka on hiljaa paikallaan istumisen ja keskittymisen sijaan korostanut enenevissä määrin sitä, kuinka tärkeää on, että tekemämme asiat ovat aktivoivia, motivoivia tai suoranaisen viihteellisiä.

Kyllä se näkyy. Pata kattilaa soimaa, eikä moni aikuinen pysty opettamaan nuorille tylsyyden sietoa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei osaa sitä itsekään. Palaan ensimmäiseen mainitsemaani Opettaja-lehden artikkeliin ja nostan sieltä esiin Suomen luokanopettajien puheenjohtajan Marko Jokisen mainion kommentin:

– Entä kuka sanoisi vanhemmille, että koulunkäyntiin tarvitaan paljon nykyistä työteliäämpää asennetta?

Ollaan työteliäitä. Kestetään tylsyyttä. Laitetaan hetkeksi luuri pois.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Cole Stivers/CC0/Pixabay (ylempi) ja Dariusz Sankowski/CC0/Pixabay (alempi)