Nykyinen eläinsuojelu ja -aktivismi ovat aiheita, joihin palaan ajatuksissani (ja näemmä myös kirjoituksissani) yhä uudestaan. Minulle olisi monin tavoin luontevaa liputtaa eläinsuojelun puolesta. Nykypäivänä se vain ottaa liian usein sellaisia muotoja, ettei kaiken eläinsuojelutoiminnan yksiselitteinen kannattaminen ole mahdollista.

Viranomaisten ja muiden ns. virallisten tahojen tekemästä eläinsuojelutyöstä pahaa sanottavaa on vähän, ellei resurssipulaa oteta huomioon. Sen sijaan mitä lähempänä ollaan suoranaista eläinaktivismia, sitä enemmän kritisoitavaa löytyy.

Pelastamisen rajat?

Olen jo kauan irvistellyt tuskaisesti eläinsuojeluyhdistysten, eläinten turvakotien ynnä muiden vastaavien somejulkaisuille, joissa kerätään rahaa esimerkiksi kodittoman eläimen tarvitsemiin hoitoihin – rajattomiin, loputtomiin hoitoihin. Jos eläimen terveydentila on sellainen, että lopetukseen päädyttäisiin suuressa osassa niitä tapauksia, joissa eläin olisi yksityishenkilön omistama, en voi olla miettimättä, miksi ns. pelastettujen eläinten kohdalla toimitaan toisin.

Kun eläin on jo valmiiksi peruskunnoltaan heikommassa jamassa kuin keskivertolemmikki ja sillä on mahdollisesti onnettomasta taustasta johtuen erilaisia pelkotiloja, miksi juuri nämä eläimet päädytään altistamaan raskaille eläinlääketieteellisille toimenpiteille ja tulokseltaan hyvin epävarmoille toipumisprosesseille? Eikö asian pitäisi olla pikemminkin niin päin, että näiden eläinten kohdalla lopetuspäätös tehtäisiin herkemmin?

Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa hävyttömältä, olen pohtinut, missä määrin asiaan vaikuttaa se, että toimitaan keräys- ja lahjoitusvaroin. Kun yksityishenkilö on vastuussa oman eläimensä hoidosta, vähävaraisuus tai haluttomuus käyttää hoitoon suuria summia voi tietysti joskus johtaa siihen, että eläimen lopetukseen päädytään turhan varhaisessa vaiheessa. Ei ole silti pelkästään huono asia, jos eläimen hoitoa joudutaan miettimään omien taloudellisten realiteettien kautta. Se voi nimittäin auttaa painamaan jarrua ajoissa ja säilyttämään tolkun eläimen hoitamisessa.

Kun eläin on jokapäiväisellä lääkityksellä ja silti sen horjuvaa terveyttä on jatkuvasti tarkkailtava ja tulee toistuvia kiputiloja, kohtauksia ja päivystysreissuja, ei ole välttämättä julmaa vaan ehkä enemmänkin armollista, jos tarve muutaman tonnin leikkaukseen saa viimein viheltämään pelin poikki. Ainakin minun on todella vaikea olla pelkästään iloinen, kun luen ”pelastetuista” eläimistä, joilla on jo ennestään ollut sitä, tätä ja tuota vaivaa – ja joista sitten raportoidaan vaikkapa, että no nyt poistettiin vielä silmä.

Sekään kysymys ei pysy poissa mielestäni, että missä määrin eläinten terveydellisten ongelmien hoitamisessa – joka minusta on monissa tapauksissa ylihoitamista – on kyse toiminnan symboliarvosta ja näkyvyydestä. Nykyään monien asioiden näyttämönä toimii sosiaalinen media, ja tämä koskee myös ainakin osaa eläinsuojelutyötä tekevistä tahoista. Erilaiset surulliset tarinat ja niihin liittyvät keräykset sekä onnelliset loput ovat yksi tapa saada näkyvyyttä.

Niin hävytöntä väitettä en minäkään esitä, että väittäisin eläimille tehtävän toimenpiteitä vain, jotta niitä päästään esittelemään somessa. Sitä olen sen sijaan miettinyt, mennäänkö eläinten subjektiivisen arvon viestimisessä joskus turhan pitkälle. Sehän on monilla eläinsuojelun toimijoilla joko suoraan sanoitettu tai rivien välistä välittyvä viesti: jokainen eläin on arvokas itsessään, yksilönä. Tähän viestiin sopii se, että tulokulma asiaan ei ole resurssien järkevä käyttö vaan eläintä hoidetaan kaikin käytössä olevin keinoin.

Ja kuitenkin julma tosiasia on, että minkään eläinsuojelua harjoittavan tahon varat tuskin ovat loputtomia. Keräysvarojakaan ei yleensä tule tulvimalla ovista ja ikkunoista. Päinvastoin, eiköhän sillä rintamalla rahapula ole ainainen vitsaus. Tällöin on nähdäkseni hyvin validi kysymys, kuinka loputtomasti on oikein käyttää rahaa varsin epätoivoisiin tapauksiin. Jokaista epätoivoista tapausta kohden olisi varmasti useampi sellainen, johon käytettynä rahalle saataisiin parempi vastine eli rahankäytön kohde pystyisi todennäköisemmin esim. elämään tervettä elämää.

Erään eläinsuojelutoimijan taannoin viestiessä siitä, kuinka merkittäviä ponnistuksia oli kohdistettu hoidossa olleen eläimen hautajaisjärjestelyihin, en voinut enää olla ajattelematta, että voi hyvesignalointi sentään! Kuollut eläin tai mikään muukaan eläin ei hyötynyt näistä ponnistuksista eikä niihin käytetyistä rahoista mitenkään, mutta tulipa välitettyä viesti eläinyksilön arvosta. Jos olisin itse lahjoittanut varoja kyseiselle taholle, on vaikea kuvitella, että olisin pitänyt tätä asiallisena rahojeni käyttönä. (Ymmärrän silti, että ne, jotka tällaisille tahoille rahojaan todella lahjoittavat, ajattelevat kenties toisin.)

Jopa ihmisten kohdalla on jouduttu väestön vanhetessa vähitellen heräämään siihen raakaan tosiasiaan, ettei yksinkertaisesti ole rahaa hoitaa kaikkia loputtomasti ja ilman mitään rajoja ja priorisointia. Ei kai ole mitään syytä siihen, miksi kehityksen eläinten kohdalla pitäisi mennä päinvastaiseen suuntaan?

Huomion- ja konfliktinhakuisuus eläinsuojelun työkaluina

Elämme vastakkainasettelujen aikaa, ja tämä näyttää valitettavasti vaikuttavan myös eläinsuojelutoimintaan.

Olen hiljattain kirjoittanut siitä, kuinka tärkeää monille eläinten kanssa toimiville tahoille tuntuu olevan korostaa muiden ihmisten pahuutta eläimiä kohtaan sekä sitä, miten omista toimintatavoista poikkeavat tavat ovat vääriä ja huonoja, jopa julmia. Tällä luodaan viholliskuvia ja vastakkainasetteluja, osittain hyvin totuudenvastaisesti.

Aktivismisävytteinen eläinsuojelutyö harvoin tuo esiin sitä, että on erilaisia tapoja pitää ja hoitaa eläimiä oikein – tai ylipäätään harmaan sävyjä. Usein on vain oikeaa ja väärää, ja sitä jälkimmäistä nähdään erityisen paljon ja muistetaan myös sormella osoittaa.

Minulta loppui pitkäksi aikaa erään eläinten pelastamista harjoittavan tahon somejulkaisujen seuraaminen, kun kävi selväksi, että oman toiminnan esittelemistä tärkeämpää oli muiden tahojen julmuuden korostaminen. Kyse ei edes ollut siitä, että olisi todettu vaikkapa jossakin tietyssä eläinrääkkäystapauksessa harjoitettu julmuus. Julmuuden leima läiskähti kokonaisten ihmisryhmien kuten eläintuottajien päälle. Sanoma vaikutti olevan se, että tuolla ovat ne eläimiä julmasti kohtelevat tahot, nuo muut – ja sitten olemme me, pelastajat. Nämä ovat juuri sellaisia ulostuloja, joita on hyvin vaikea arvostaa ja pitää asiallisina.

Tänä kesänä myös Eläinoikeusakatemia herätti omanlaistaan huomiota Okra-maatalousmessuilta kuvaamallaan videomateriaalilla, josta heidän mielestään ”kenen tahansa pitäisi olla järkyttynyt”. Järkyttäviä asioita olivat muun muassa lehmien utareista valunut maito, suusta tullut vaahto, jonka arveltiin johtuvan ”tiukasta talutuksesta”, sekä lehmien käsittelijöiden otteet, joiden tulkittiin olevan kovakouraisia.

Asiasta voi lukea esimerkiksi tästä Maaseudun Tulevaisuuden artikkelista. Artikkelista käy ilmi myös valvontaeläinlääkärin näkemys. Tämä näkemys oli, että jos Eläinoikeusakatemian kuvaama materiaali oli raskauttavinta, mitä löytyi, väkivallasta tai kärsimyksen aiheuttamisesta eläimille ei voida puhua. Tämä vastaa myös omaa näkemystäni karjanäyttelyn annista: mitään kamalaa ei tapahtunut, mikä välittyy myös kuvatusta videomateriaalista. Se on itse asiassa niin köykäistä tavaraa, että ihmetyttää, miten kukaan uskoo repivänsä siitä yleistä järkyttymisen aihetta.

Huomio kiinnittyy myös siihen, kuinka vahvasti vedotaan tunnepuoleen. Hui, maitoa utareista ja voi kamala, vaahtoa suusta! Samalla jää avaamatta, mitä näiden asioiden taustalla sitten voidaan olettaa olevan ja mitä siitä taas pitäisi päätellä. Vaahto laitetaan kyllä tiukan talutuksen piikkiin, muttei kerrota, minkä mekanismin kautta talutuksen arvellaan johtavan siihen, että lehmän suusta tulee vaahtoa. Ei kerrota sitäkään, miksi tämä vaahto suusta olisi ilman muuta kauhisteltava asia.

Siihen taas ei välttämättä tarvittaisi edes tiukkaa faktaa vaan ihan vain maalais- tai arkijärkeä, että voitaisiin miettiä, mistä saattaa johtua, jos isojen eläinten käsittely tilassa, jossa on paljon muita eläimiä ja myös ihmisiä, ei muistuta koiranpennun taluttamista tai kissan silittelyä. Jos isoa ja vahvaa, hiukankin kiihtyneen oloista koiraa ei taluteta väkijoukossa löysällä taluttimella ja hennolla otteella, harva ihmettelee, miksi näin tehdään, tai myöskään tuomitsee tätä. Lehmä on vielä paljon isoakin koiraa suurempi eläin, eikä sitä normaalissa arjessa taluteta monta kertaa päivässä eli asiaan ei ole yhtä vahvaa rutiinia. Silti siinä on mukamas jotakin kauhisteltavaa, jos käsittelijöiden otteet ovat napakoita, ja tästä nyt pitäisi kaikkien järkyttyä?

Tiedonvälityksellisen otteen puuttuminen tai sen hukkuminen yleisen kauhistelun alle saa miettimään, onko tietopuoli viestinnässä köykäistä tarkoituksella. Onko niin, että tosiasioiden valossa mitään järkyttävää ei yksinkertaisesti löydy esitettäväksi, mutta tarkkaan zoomaamalla ja herkin tuntein tulkitsemalla jotakin mieltä kääntävää voidaan löytää – ja toivoa muidenkin yhtyvän löydökseen?

Hevosten ja etenkin hevosurheilun osalta on harrastettu samantapaista toimintaa jo jonkin aikaa niin eläinsuojelun toimijoiden kuin vaikkapa eläinrakkaina esiintyvien nuorten somettajien taholta. Hevosurheilusta löydetään milloin hevosten kärsiviä ilmeitä, milloin julmina pidettyjä varusteita tai ainakin niiden liian vahvaksi tulkittua käyttöä. Näissäkin tilanteissa tunnutaan keskityttävän tarkoitushakuisesti yksittäiseen asiaan tai hetkeen ja taustatietoa tarjoillaan niukasti. Usein ei kerrota esimerkiksi, minkä vuoksi jotakin varustetta käytetään. Enemmänkin lietsotaan ajatusta siitä, että eikös vain näytä kauhealta ja eikös vain hevosesta mahda tuntua pahalta.

Siihen on tietysti aina hyvä vedota, että jos joku ei älyä järkyttyä asianmukaisesti, tämä johtuu siitä, kuinka turtunut hän on kamalaan eläinten käsittelyyn ja eläinten kärsimykseen. Mutta olisiko sittenkin niin, että kun on tietoa ja käytännön kokemusta, ei järkyty ihan kaikesta. Tai jopa niin, ettei jokaisen lähestymistapa asiaan ole skandaalin- ja konfliktinhakuinen?

Saattaisiko joku ehkä käsittää senkin, ettei eläinten hyvinvointia edistetä tehokkaimmin raflaavilla, huomionhakuisilla ulostuloilla ja ihmisiä toinen toistensa kimppuun usuttamalla?

Mitä tai ketä oikeastaan ollaan auttamassa?

Kun käydään taistelua minkä hyvänsä asian puolesta – ja etenkin ennen kuin itse liitytään tähän taisteluun – olisi aina hyvä varmistua siitä, mikä tämä asia oikeastaan on. Jos hallitsee mielipidevaikuttamista yhtään, tietää kyllä, että taistelua kannattaa käydä hyvän asian nimissä. Siksi näiden taistelujen äärellä olisi hyvä pysähtyä miettimään, onko se asia, jonka nimissä toimitaan, todella sama kuin toiminnan takaa pilkistelevät motiivit.

Vaikuttavatko käytössä olevat keinot sellaisilta, että niillä oikeasti päästään siihen päämäärään, johon on ilmoitettu pyrittävän? Elleivät vaikuta, mahtaako se olla taitamattomuutta vai vihje siitä, ettei toiminnan todellinen motiivi ole täysin sama kuin juhlapuheissa ilmoitettu motiivi? Entäpä jos toiminta tuntuu kyllä pyrkivän suoraviivaisesti tiettyyn päämäärään mutta ”tarkoitus pyhittää keinot”? Mitä tämä kertoo toiminnan moraalista?

Eläinasiat ovat hyvin tunnepitoisia, ja usein ne liittyvät jopa identiteettiin ja ihmiskuvaan. Tähän sisältyy kaksi riskiä: Kun puhutaan eläimistä ja niiden kärsimyksestä, puhutaan mahdollisesti oikeasti itsestä ja oman sielun haavoista. Aivan samoin kuin jotkut yrittävät lasten kautta parantaa itseään, toiset tekevät tätä eläinten kautta. Toinen riski liittyy siihen, että kun eläinasioiden tunnepitoisuus tiedetään, tätä voidaan myös tietoisesti käyttää muihin ihmisiin vaikuttamiseen.

Tunteet ovat osa ihmisyyttä, eikä niiden läsnäolo eläinasioissa tai eläimiä kohdattaessa ole huono asia. Etenkin silloin, kun pyritään yhteiskunnallisen tason vaikuttamiseen, rationaalisen ajattelun pitäisi yhtä kaikki olla läsnä. Muuten käy liian helposti niin, että realismi tulkitaan kylmyydeksi ja ideologiasta poikkeava todellisuus julmuudeksi, eikä kumpikaan tulkinta useinkaan ole oikea.

Milloin me oikeasti autamme eläimiä, milloin taas hoivaamme jonkun sisäistä lasta? Tai käymme jonkun taistelua, jonka perimmäinen motiivi ja kenties vihollinenkin ovat hämärän peitossa, viimeksi mainittu ehkä jopa täysin kuvitteellinen?

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat LH985/CC0/Pixabay (ylin), maryhelly/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja BLACK17BG/CC0/Pixabay (alin)