Introvertit ja ekstrovertit ovat vilisseet puheissa jo vuosikausia, ja termit lienevät useimmille tuttuja. Samalla tarkat määritelmät jäävät usein puuttumaan. Se on ehkä ymmärrettävääkin, koska kyse on enemmän persoonallisuuden kuvauksesta kuin vaikkapa sairauksista, joille täytyisi löytää tarkat diagnostiset kriteerit.

Introverttien ja ekstroverttien välistä eroa on kuvattu usein niin, että introvertit kääntyvät enemmän sisäänpäin siinä, missä ekstrovertit suuntautuvat ulospäin. Vedenjakajana on pidetty muun muassa sitä, kokeeko palautuvansa ja latautuvansa paremmin yksin vai muiden seurassa. Aihetta on käsitelty mm. tässä TTL:n artikkelissa, jossa introversiota käsitellään työhyvinvoinnin näkökulmasta.

Toisaalta monille lienee nykyään jo selvää, että introvertit ja ekstrovertit eivät aina ole stereotyyppisiä hahmoja. Introvertti ei välttämättä ole hiljainen, ujo ja sosiaalisilta taidoiltaan kömpelö. Samoin ekstrovertti ei välttämättä ole korostetun äänekäs esiintyjätyyppi. Kyse on ylipäätään harvoin täysin mustavalkoisesta asiasta. Enemmänkin voidaan puhua introversio–ekstroversio-janasta, jolla ihmiset sijoittuvat eri kohtaan ja harva kumpaakaan ääripäähän. Aiheesta voi lukea enemmän esim. tästä MeNaisten artikkelista.

Jos haluaa introverttien ja ekstroverttien väliselle erolle fysiologisen selityksen, sellaisen tarjoaa Eeva-lehden verkkoartikkelissa psykologian emeritaprofessori Liisa Kelttikangas-Järvinen:

Introvertin aivojen ja keskushermoston viritystila on luonnostaan korkea, myös levossa. Aivot ottavat vastaan liikaa ärsykkeitä. [–] [Ekstrovertin] sisäinen viritystila on matala ja aivot päästävät sisään niukasti ärsykkeitä.

Tämä ero selittää pitkälti sitä, miksi introvertti helposti päätyy suojaamaan itseään ärsykkeiltä, mikä näkyy omiin oloihin vetäytymisenä ja sisäänpäin kääntymisenä, ja miksi ekstrovertti puolestaan helposti hakee ulkoisia ärsykkeitä – eli usein muiden ihmisten seuraa.

Itse samastun yleensä helpommin introvertteihin. Pidän lukemisesta ja muusta yksin puuhailusta, olen ehdottomasti enemmän yksilö- kuin joukkue-urheilun ystävä, kaipaan keskittymistä vaativissa asioissa ympärilleni rauhaa… Mutta sitten tulee se aika iso ”mutta”! Minä nimittäin lataudun hyvässä seurassa oikein mainiosti, olen puhelias enemmän kuin hiljainen enkä jännitä enkä inhoa esiintymistä.

Tästä omakohtaisesta esimerkistä päästään siihen, että mitä sieltä introversio–ekstroversio-janan puolivälistä sitten löytyy? Sieltä löytyvät ambivertit. Heistä voi lukea enemmän jo aiemmin linkitetystä Eeva-lehden artikkelista. Suomisanakirja puolestaan esittää seuraavanlaisen määritelmän:

Ambivertti on psykologinen termi, joka kuvaa henkilöä, joka ei ole täysin introvertti tai ekstrovertti, vaan yhdistää piirteitä molemmista.

Jos minun pitäisi määritellä itse itseni, sanoisin olevani lähinnä ambivertti, joka toisella jalallaan kurkottaa hiukan introversion suuntaan. Mielestäni mielenkiintoista ilmiössä on se, että ainakaan minulla introvertit ja ekstrovertit ominaisuudet eivät esiinny tasaisesti. Uskon saman koskevan monia muitakin.

Jos puhutaan työnteosta ja ylipäätään suoritteiden tekemisestä – mikä voi siis työn lisäksi tarkoittaa vaikkapa liikuntasuoritusta, blogitekstin kirjoittamista, siivoamista tms. – olen melkein ääripään introvertti. Jos jotakin pitää saada aikaan, haluan ehdottomasti tehdä sen yksin ja rauhassa.

Tästä on toki joitakin poikkeuksia. Kun esimerkiksi pitää tehdä fyysisiä suorituksia, joissa yhden ihmisen voimat eivät oikein riitä, onhan se hyvä, jos käsipareja on käytettävissä enemmänkin. Lisäksi porukalla tekeminen voi olla mielekästä, jos syvää keskittymistä ei vaadita, kyseessä on hyvä ja toimiva porukka ja tilanne on laadukkaasti johdettu. Olen kuitenkin kokenut hyvin harvoin, että kaikki nämä ehdot täyttyisivät ja porukalla tekeminen toisi tilanteeseen lisää muutakin kuin säätöä, hälyä ja ajanhukkaa.

Tähän suoritteisiin liittyvään vahvaan introversioon kytkeytyy sekin, että olen ylipäätään elämässäni kokenut suhteet muihin ihmisiin tavalla, jonka itsekin arvelen olevan hiukan vinksallaan. Olen jo aiemmin kertonut, kuinka olen hämmentävän monta kertaa kokenut, että muut ovat mahdollisuuksien tarjoamisen ja auttamisen sijaan keskittyneet aktiivisesti työntämään kapuloita rattaisiin ja sulkemaan ovia.

Ei liene kovin hämmästyttävää, että tämän kokemuksen jälkeen en juuri usko saavani porukasta työntöapua eteenpäin pääsemiseen. Tällöin jäljelle jäävät lähinnä muiden kanssa toimimisen huonot puolet. Tähän yhdistyy kaiken kukkuraksi sellainen sosiaalinen rajoite, että jaksan hyvin huonosti ns. sosiaalisia pelejä. En tarkoita sosiaalisilla peleillä ainoastaan jotakin kiusaamisia ja juonitteluja vaan paljon tavallisempia asioita: sitä, miten ihmisten välisessä kanssakäymisessä lähes huomaamattomilla tavoilla määritellään nokkimis- ja marssijärjestyksiä ja miten egot tapaavat olla läsnä niissäkin tilanteissa, jotka päällisin puolin ovat kaikkein asiapitoisimpia.

Ei välttämättä ole erityisen harvinaista, että tietynlaiset valtataistelut – ne kaikkein hienovaraisimmatkin – voivat kuormittaa. Minä kuitenkin kuormitun myös muiden huomioimisesta silloin, kun tämä mielestäni ampuu täysin yli. Olen melko suoraluontoinen ihminen ja vielä suoraluontoisempi silloin, kun olisi tarkoitus saada asioita hoidettua ja jotakin aikaiseksi.

Puolustuksekseni sanon, ettei tämä tarkoita sitä, että olisin niitä ihmisiä, jotka töksäyttelevät ilkeyksiä rehellisyyden varjolla ja sitten nakkelevat niskojaan, kun toinen ”yllättäen” loukkaantuu. Tarkoitan suoraluonteisuudella sitä, että jos on tarkoitus keskittyä asioihin, minä teen juuri niin. Väsyn ja turhaudun pahasti, jos 90% kommunikaatiosta ja ajasta uhkaa kulua siihen, että lepytellään marttyyri-Marttaa, pönkitetään pomo-Paulan tärkeyden tunnetta ja varmistetaan, ettei murjottaja-Matti varmasti kuvitellut kenenkään arvostelevan juuri häntä.

Koska tämän jälkeen varmaankin kuulostan melkein sekopäiseltä versiolta introvertista – tyypiltä, joka jupisee yksikseen pimeässä nurkassa ja sähisee sieltä ohikulkijoille kuin kiukkuinen kissa – on ehkä syytä avata sitä, millä perusteella pidän itseni ambiverttina. Vastaus on, että sillä perusteella, mitä tapahtuu silloin, kun ei ole tarkoitus suorittaa mitään.

Kun on tarkoitus rentoutua, pitää hauskaa ja viettää vapaa-aikaa, olen hyvästä seurasta oikein iloinen ja kiitollinen. Yksi ystävien kanssa vietetty ilta juttelun ja naurun merkeissä saattaa pyyhkiä pois kuukausien edestä väsymystä. Tässäkin on toki se ”mutta”, etten virkisty mistä seurasta hyvänsä vaan nimenomaan sellaisesta seurasta, jonka itse koen hyväksi. Silti tämä lienee varsin ekstrovertti ominaisuus.

Olen myös muilta saanut kiitosta piirteistä, jotka miellän ekstroverteiksi: siitä, että pystyn pitämään keskustelua yllä kenen kanssa hyvänsä, ja siitä, että jos jonkun täytyy porukassa ottaa koppi asioiden eteenpäin viemisestä, minulta tämä sujuu.

Tämä kahtalainen kyökkipsykologinen analyysi itsestäni ei edustane poikkeusta. Introversiossa ja ekstroversiossa on kyse persoonallisuuden piirteistä, jotka ovat sinällään suhteellisen muuttumattomia. Niissä on kuitenkin kyse myös ympäristöstä ja siitä, mitä se meiltä odottaa ja miten se käytöstämme muovaa. Ei siis liene niinkään kummallista, että sama ihminen voi joissakin tilanteissa vaikuttaa hyvin introvertilta ja toisissa hyvin ekstrovertilta, ilman että kumpikaan näistä olisi varsinaisesti valhetta tai teatteria.

Biologisten tekijöiden lisäksi ympäristöllä on vaikutusta siihen, millaisia meistä kasvaa. Vaikka temperamentin katsotaan olevan pysyvä ominaisuus, muuttuu sen ilmiasu kuitenkin elämän aikana. (Lähde: aiemmin linkitetty MeNaisten:n artikkeli)

Mitä introvertteja tai ekstrovertteja piirteitä sinä itsestäsi tunnistat? Entä missä tilanteissa mitkäkin piirteet ovat hallitsevia?

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogia voi seurata ja kommentoida myös Facebookissa, ja lisäksi blogi löytyy Blogit.fi-sivustolta.

Kuvat tillbrmnn/CC0/Pixabay (ylempi) ja Dimhou/CC0/Pixabay (alempi)