Ihanan tehokas liike kuntotreeniin

En ole juurikaan kirjoittanut liikuntaan liittyviä postauksia, mutta nyt vastaan tuli liikuntaan liittyvä oivallus, jonka haluan jakaa. Ei liikunta-aihetta liene syytä vältellä senkään vuoksi, että kirjoitan kuitenkin paljon elämänhallintaa sivuavia juttuja ja liikunta on ehdottomasti osa sitä kokonaisuutta.

Minulla käväisi kevään mittaan useamman kerran mielessä, että lihaskuntoa voisi nostaa. Samalla tuli mieleen, ettei myöskään kestävyyskunnon kohottaminen olisi huono juttu eikä tehokas rasvanpolttokaan olisi pahasta. Samalla kuitenkin harmittelin, ettei aikaa eikä kärsivällisyyttä ole ihan rajattomasti. Ei tuntunut siltä, että olisin halunnut lisätä jo ennestään liikunnallisesti melko aktiiviseen elämääni pitkiä, monimutkaisia ja aikaa vieviä lihaskuntotreenejä.

Näiden ajatusten myötä itseironia nosti päätään: minähän siis oikeastaan haluaisin, että kestävyys- ja lihaskunto kohenisivat ja rasvaa palaisi ilman, että täytyisi niin hirveästi tehdä mitään. Hah! Kukapa ei?

Ihme ja kumma, onnistuin kuitenkin löytämään teholiikkeen, joka on tuntunut vastaavan näihin hiukan utopistisiin toiveisiini. Tämä liike on todellakin niin tehokas, että tulosta tuntuu syntyvän, vaikka olen lisännyt liikuntaan käytettävää aikaa vain vähän ja sillä periaatteella, että tehdään, kun ehditään.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: burpee. Liike ei ollut minulle entuudestaan tuttu mutta ihastuin siihen heti. Burpeesta voi lukea esimerkiksi tästä MTV-Uutisten verkkoartikkelista.

Tässä ohjeet lyhykäisyydessään:
1. Asetu tavalliseen, tukevaan seisoma-asentoon.
2. Laskeudu kyykkyyn ja aseta kämmenet lattiaan eteesi.
3. Ponkaise jalat taakse niin, että päädyt punnerrusasentoon varpaat ja kämmenet lattiassa ja vartalo suorassa.
4. Laske rintakehä maahan.
5. Nosta rintakehä lattiasta ja ponkaise samalla jalat vartalon alle ja hyppää ilmaan lyöden kämmenet yhteen pään yläpuolella.
6. Toista alusta uudestaan.

Muutama oma huomio: Ensinnäkin jos liike ei ole entuudestaan tuttu, sen voi tehdä ensimmäisillä kerroilla ihan rauhallisesti, opetellen liikkeen vaihe vaiheelta. Kun tuntuu, että on sisäistänyt, mitä pitää tehdä, liikkeeseen voi lisätä lennokkuuden.

Toisekseen kannattaa ottaa huomioon, että burpee on kohtuullisen raskas liike, etenkin ellei ole jo valmiiksi hyvässä kunnossa. Ei siis kannata pelästyä, jos aluksi tuntuu, että jo muutamassa burpeessa riittää töitä. Itselläni on edelleen kilpaurheilu (ei huipputasolla) elämässä mukana eli jonkinlaista pohjakuntoa löytyy. Silti etenin liikkeen kanssa niin, että aluksi tein liikettä kolmen sarjoissa, vähitellen niiden määrää kasvattaen. Edelleen koen, että 10 burpeeta peräkkäin on aika lailla yläraja siihen, että pystyn tekemään liikkeen vauhdikkaasti ja virheettömästi – sitten väsymys alkaa näkyä.

Kolmanneksi haluaisin vielä nostaa esiin sen, että kuten monessa muussakin liikkeessä, mielestäni kannattaa kiinnittää huomiota keskivartaloon. Keskivartalo on hyvä pitää koko liikkeen läpi jämäkkänä ja erityisesti punnerrusasennossa tarkkailla, etteivät lantio ja selkä notkahda vaan vartalon suoruus säilyy.

Oikeastaan positiivisin yllätys burpeessa liittyi juuri keskivartaloon. Alun perin kyseenalaistin sitä, onko liike kovinkaan tehokas keskivartalon lihaksia ajatellen. Kuitenkin juuri vatsan seudulla eron mielestäni todella huomasi! (Siitä huolimatta, olen yleensä varsin skeptinen ja varovainen lihaskuntoon liittyvien muutosten havainnoinnissa.)

Siinäkin mielessä burpee on ollut palkitseva liike, että vaikutuksen kuntoon voi todella tuntea ja vieläpä aika lyhyessä ajassa. Siinä, missä ensimmäisillä yrityksillä maan vetovoima tuntui painavana, jo varsin lyhyessä ajassa tuntui löytyvän uutta voimaa ja jaksamista ja liikkeeseen sai mukaan lennokkuutta. On aina motivoivaa, kun muutos on näkyvä ja selkeä!

Mikset sinäkin kokeilisi – tai ehkä liike on sinulla jo hyvinkin hallussa?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva scottwebb/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Hyvä olo Liikunta Terveys

Oma subjektiivinen kokemus – maailman napa?

Me ihmiset olemme vähän sellaisia, että meille me itse on kaikkein tärkein. Ja se on oikeastaan ihan okei. Kenelle me olisimme tärkeimpiä, ellemme itsellemme?

En edes jaksa kauhistella sitä, että joku murehtii koko sielullaan irronneita ripsienpidennyksiään tai autostaan kuuluvaa kolinaa tai pomonsa ilkeyttä, vaikka koko ajan ihmisiä maailmalla ja myös koto-Suomessa kohtaa kärsimystä ja kuolemaa. Vielä vähemmän jaksan kauhistella sitä, että meille enemmän tai vähemmän hyvinvoiville ihmisille oma identiteettimme, maailmankuvamme ja mielipiteemme voivat olla asia, jonka ympärillä pyörimme päivästä toiseen. Me Itse voi olla elämämme tärkein projekti, jota vaalimme ja nostamme jalustalle – ilman, että toimintamme vallitsevassa kulttuurissa vaikuttaa edes erityisen itsekeskeiseltä.

Ei se mitään. Tarkoitan tätä tosissani: ei minusta ketään voi syyttää siitä, että häntä kiinnostaa hän itse! On ymmärrettävää, että jokaiselle on tavattoman tärkeää se, miten kokee ja näkee itsensä ja oman elämänsä; kuka ja millainen kokee olevansa.

Tähän kuitenkin liittyy paljon arveluttavampi – ja minun silmissäni paljon vähemmän hyväksyttävä – ilmiö, joka on nostanut viime aikoina päätään. Kyse on siitä, että yhä enenevissä määrin oma kokemus itsestä ja maailmasta käännetään aggressiivisiksi vaatimuksiksi muille. Ei riitä, että kukin kokee itsensä tietyllä tavalla, vaan muilta edellytetään tämän kokemuksen vahvistamista. Omaa kokemusta tai minäkuvaa tai identiteettiä ei hyväksytä subjektiiviseksi asiaksi, vaan sille vaaditaan jatkuvaa validointia ulkopuolelta. Paino sanalla vaaditaan.

Oma subjektiivinen kokemus saatetaan nostaa jopa silkkojen faktojen yläpuolelle. Tämä ei edes enää ole teko, joka tehtäisiin kapinahengessä, vaan enemmänkin teko, jolle odotetaan varauksetonta hyväksyntää. Jos joku nikottelee, otetaan käyttöön syvä närkästys – sellainen närkästys, joka vihjaa, että toinen on pudonnut jostakin kelkasta tuhat vuotta sitten ja väittää maapalloa litteäksi ja tekee sen vieläpä ilkeyttään. Jos närkästys ei riitä, onhan vielä cancelointi…

Muun muassa kehojen ja fyysisen olemuksen suhteen on monella suulla ja kovaan ääneen vaadittu kaiken vallan luovuttamista henkilön omalle mielensisäiselle kokemukselle.

En ole voinut tuntea muuta kuin syvää hämmästystä siitä biologisten ja lääketieteellisten tosiasioiden ohittamisesta, johon jotkut ovat pyrkineet muun muassa transkeskustelussa. Syntynyt vaikutelma on paljolti ollut se, että silkat faktat pitäisi joidenkin mielestä sivuuttaa ikään kuin sopimattomina ja loukkaavina. Myös yhteiskunnallisten instituutioiden tulisi toimia yksilön kokemuksen ehdoilla, puhutaan sitten terveydenhuollosta tai kilpaurheilusta.

Ylipainoisten kehojen suhteen on ollut havaittavissa samankaltaista tosiasioiden sivuuttamista. Monesti on saanut kuulla tai lukea tilanteesta, jossa jopa terveydenhuollon ammattilaisen puuttuminen ylipainoon on tulkittu sopimattomaksi käytökseksi, kiusaamiseksi tai läskivihaksi – ikään kuin ylipainoiseen kehoon liittyvät kehopositiiviset ja voimaantuneet ajatukset olisivat mitätöineet valtavan määrän todistettuja terveydellisiä riskejä.

Oma lukunsa ovat vähemmistöt. Monissa näyttää virinneen halu vahtia ja kontrolloida sitä, että vähemmistöt esitetään kaikissa yhteyksissä ainoastaan tavalla, joka vastaa heidän omaa kokemustaan. Saatetaan kovaäänisesti kyseenalaistaa valkoisen heteromiehen oikeus sanoa yhtään mitään lesbonaisesta tai etnisen vähemmistön edustajasta – todellisesta tai fiktiivisestä.

Eräs hyvin hälyttävä ilmiö on viime aikoina jonkin verran keskustelua herättänyt sensitiivisyyslukeminen – vääränlaiseksi ja loukkaavaksi koetun aineksen poistaminen julkaisuista. (Aiheesta voi lukea muun muassa tästä HS:n verkkoartikkelista.) En henkilökohtaisesti voi käsittää, kuinka huonosti historiaan on täytynyt tutustua ja kuinka huonosti lukemansa on täytynyt sisäistää, jos hälytyskellot eivät soi ja kovaa, kun aletaan harjoittaa sensuuria sen suhteen, etteivät vääränlaiset näkemykset tai ilmaukset näe päivänvaloa. Kuka on voinut suorittaa edes peruskoulun loppuun ja olla silti ymmärtämättä, mitä äärimmäisen vakavia riskejä tähän sisältyy? Riskejä, jotka ovat tuhannesti pahempia kuin se, että joku voi kokea tulleensa loukatuksi tai kohdatuksi väärin?

Olen kirjoittanut jo aiemmin siitä, etteivät kirjaroviot ole koskaan luvanneet mitään hyvää. Näen tämän asian suhteen taivaalla entistä synkempiä pilviä.

Vaikuttaa siltä, kuin mielipahan ja sen välttämisen rooli julkisessa keskustelussa olisi noussut suhteettoman suureksi. Usein tunnutaan edellytettävän, ettei kukaan saisi sanoa tai kirjoittaa mitään, mistä jollekin voi tulla paha mieli. Myös muut kuin sanalliset mielipahan aiheet haluttaisiin usein poistaa tai neutralisoida, on kyse sitten alusvaatemallin kehon koosta tai julkiseen käymälään opastavasta symbolista.

Jos mielensä pahoittaminen kuitenkin pääsee tapahtumaan, joku pitäisi saada vastuuseen. Anteeksipyyntöjä – tai sitä canceloimista – ollaan vaatimassa milloin keneltäkin ja milloin mistäkin eikä oikeastaan edes viitsitä teeskennellä, että vaatimus olisi aina loogisesti perusteltavissa. Paha mieli riittää todistamaan rikoksen tai vähintään vääryyden. Se riittää, ettei tullut nähdyksi tai kohdatuksi niin, kuin olisi halunnut.

Palaan alkuun siinä määrin, että totean minusta olevan mitä luonnollisinta, että jokainen on itselleen hyvin tärkeä. Itsekeskeisyys lipsahtaa kuitenkin terveen itsekeskeisyyden puolelta jonnekin muualle siinä vaiheessa, kun aletaan vaatia, että aivan kaiken tulisi keskittyä siihen, ettei mikään loukkaa tai horjuta meidän käsitystä itsestämme. Maailma ja muut ihmiset eivät ole olemassa meidän identiteettimme ja egomme pönkittämiseksi. Se tulisi mielestäni yhä tänä päivänäkin muistaa.

Kun yksilöille tai ihmisryhmille pyritään varaamaan oikeus päättää, millaisia näkemyksiä heistä saa tuoda julki tai miten heistä saa ylipäätään puhua, ollaan tekemisissä hyvin mielenkiintoisen oikeuden kanssa. Se on nimittäin oikeus, jota ei länsimaissa ole hetkeen ollut oikeastaan kenelläkään. Tätä on kutsuttu sanan-, mielipiteen- ja lehdistönvapaudeksi – muun muassa. Tilanne, jossa tietyistä asioista saa esittää julkisesti vain yhtä totuutta, on pitkään liitetty lähinnä diktatuureihin, ei sivistyneeseen, vapaaseen keskusteluun.

Eikä se sinne muuten kuulu vieläkään.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat  JL G/CC0/Pixabay (ylempi) ja Steve Buissinne/CC0/Pixabay (alempi)

Puheenaiheet Syvällistä Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta