En tiedä, onko omien elämänviisauksien esittelyyn jokin alaikäraja, mutta koska en ole tietoinen siitä, minun tuskin tarvitsee siitä välittääkään.

Elämänviisaudet ovat parhaimmillaan elämänohjeita kivasti kiteytettyinä. Minua kuitenkin häiritsee niissä usein se, etten ole niiden sisällöstä samaa mieltä. Vuosien vieriessä olen monista yleisistä elämänviisauksista kumma kyllä yhä vähemmän samaa mieltä. Niistä tulee sellainen olo, että kiva, kun päätitte näyttää tästä asiasta tuon vaaleanpunaisen käärepaperin, mutta unohditte sopivasti mainita, mitä sen sisältä löytyy.

Jos sinulla on tänään positiivisuuspäivä, siirry seuraavaan blogiin, mutta jos ei, voit jatkaa lukemista omalla vastuulla.

Kova työ palkitaan – kenties joskus

Olen periaatteessa kovan työn puolestapuhuja ja korostan mielelläni vaivannäön merkitystä asioiden saavuttamisessa. Ollaanpa silti rehellisiä: voit raataa vuosikausia ja tehdä asioita sydänverelläsi, ilman että se johtaa koskaan mihinkään.

Olen omassa elämässäni kokenut monta kertaa, että sattuman merkitys on ollut suurempi kuin muutaman tuhannen työtunnin. Joskus sitä vain on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja voittaa arpajaisissa pääpalkinnon, vaikkei edes muista ostaneensa arpaa. Jonkin asian eteen taas voi tehdä työtä vuosia vain huomatakseen, ettei se koskaan hyödyttänyt mitään.

Silloin, kun kohtalo on oikein huumorintajuinen, vaivannäön merkityksen ymmärtää vasta jälkeenpäin: huomaa, että kyllähän nähty vaiva kantoi hedelmää, mutta ihan eri asiassa ja eri tavalla, kuin alun perin oletti. Minunkin elämässäni on ollut asioita, joiden kohdalla olen luulotellut, että näistä se ura urkenee, ja tehnyt hiki päässä töitä. Sitten on ollut niitä muita asioita, joiden en ole uskonut varsinaisesti johtavan mihinkään ja joihin olen suhtautunut sen mukaisesti. Ja mitenpäin onkaan lopulta käynyt?

Ei työn tekeminen itselle tärkeiden asioiden eteen silti ole merkityksetöntä. Vaikkei kova työ aina johda tavoitteiden saavuttamiseen, se lisää sentään todennäköisyyttä siihen! Lisäksi elämä on usein mielekkäämpää ja sitä kautta parempaa, kun se koostuu määrätietoisesta asioiden eteen työskentelystä eikä pelkästä päämäärättömästä haahuilusta.

Mitään takuuta siitä, että saisit ne asiat, joiden eteen olet rankimmin työskennellyt, ei silti ole olemassakaan. Niin julmalta kuin se voikin tuntua.

Keskustelu kannattaa – ainakin jos ollaan samaa mieltä

Parisuhteita tai ylipäätään ihmissuhteita käsittelevissä sisällöissä toistuu sama ohje: puhukaa, puhukaa ja puhukaa!

Minunkin mielestäni keskustelu kannattaa ja tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan – mutta pääasiassa vain silloin, kun ollaan samaa mieltä. Silloin se on laadukasta yhdessäoloa ja vahvistaa me-henkeä.

Ongelmien ratkominen keskustelemalla on sen sijaan usein sula mahdottomuus. Voit jutella asiallisesti, havainnollistaa, huutaa, itkeä tai anella, mutta harvoin ongelma on keskustelun päätteeksi kadonnut mihinkään. Parhaiten keskustelu toimii sellaisiin ongelmiin, jotka ovat luonteeltaan väärinkäsityksiä. Silloin keskustelu voi avata solmut. Muussa tapauksessa se pahimmillaan vain kärjistää konfliktia tai latoo ongelmaan keskustelu keskustelulta lisää mielipahan kerroksia.

Ja minä sentään olen ihminen, joka tykkää keskustella! Olen pari- ja muissakin ihmissuhteissa kaikkea muuta kuin puhumaton mököttäjä. Olen vain alkanut kyseenalaistaa, mitä hyötyä kaikesta siitä keskustelemisesta on vuosien varrella ollut.

Jos tätä lukee joku, joka todella kokee merkityksellisessä ihmissuhteessa saaneensa jonkin suuren, syvän ongelman keskustelemalla ratkaistua, saa ilmoittautua!

Alan vähitellen kallistua sille kannalle, että keskustelu on kyllä myönteinen asia mutta käytännön tasolla siltä ei pidä odottaa liikoja, ei varsinkaan ongelmien ratkaisemisessa. Kun ihmissuhteeseen lähtee, on parempi, että se on jo alkujaan hyvällä mallilla, koska puhumalla asiat eivät välttämättä ratkea koskaan.

Kärsimys jalostaa – ellei nujerra täysin

En ole koskaan ymmärtänyt sitä ajattelutapaa, että voittoon on parempi kulkea valtavien vaikeuksien kautta, kärsimys jalostaa, virheistä oppii ja niin edelleen… Siis kyllä: varmaan tosi rajallisista vaikeuksista on elämässä enemmän hyötyä kuin haittaa, mutta noin muutoin olen aina epäillyt, että tuollaiset viisaudet ovat enemmän lohtulauseita kuin minkäänlaisia totuuksia!

En toki halua kiistää asiaa, jos joku kokee, että hänestä on jalostunut vahva ja viisas ihminen juuri siksi, että elämässä on ollut niin paljon kurjuutta ja kamaluutta. Sehän on oikein hienoa, jos on pystynyt vaikeissa olosuhteissa kasvamaan ja kehittymään! Samalla kuitenkin epäilen, että se taitaa enemmänkin olla poikkeus kuin sääntö.

Kun elämään osuu kurjia ja kamalia asioita enemmän, kuin niitä normaalissa arjessa tavallisesti on, pikemminkin se lannistaa ja lamauttaa, pahimmillaan katkeroittaa. Kasvuun tarvitaan voimaa – ja valtava kasa pettymyksiä, virheitä ja vastoinkäymisiä on vaikea kääntää voimavaraksi.

Omalta osaltani voin sanoa, että minä ainakin olen parempi ihminen – sekä itselleni että muille – silloin, kun minulla menee kohtuullisen hyvin. Hyvää on helpompi ammentaa ympärilleen, kun sitä itseltäkin löytyy. Niinä aikoina, kun kaikki on yhtä pettymystä ja selviytymistaistelua, tuntuu helposti siltä, ettei elämällä ole itselle paljonkaan annettavaa eikä itsellä ole muille annettavana sitäkään vähää.

Ei elämä tietenkään voi olla pelkkää helppoutta, hauskuutta ja voittomarssia. Silti jos vaikeuksien vaakakuppi on kohtuuttoman painava, kyllä se usein pikemminkin haastaa persoonaa ja elämänasennetta kuin jalostaa niitä. Siksi uskon, että olisi myös ihmisenä kasvun näkökulmasta tärkeää kaikin käytössä olevin keinoin huolehtia siitä, että siinä hyvien asioiden vaakakupissa olisi riittävästi sisältöä.

Ikääntyminen tuo itsevarmuutta – ja katin kontit!

Tiedättehän, kun esimerkiksi naistenlehdissä keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset kertovat, kuinka he ovat vanhemmiten alkaneet suorastaan säteillä itsevarmuutta?

En halua kenenkään yksittäisen henkilön kohdalla alkaa kiistää hänen kokemustaan omasta itsevarmuudestaan. Noin yleisellä tasolla väite siitä, että ikääntyessä itsevarmuus kasvaa, on kuitenkin minusta yksi kaikkien aikojen huijauksista. Vaikkei tällainen tunnustus varmasti sovi vahvalle aikuiselle naiselle, sanon sen silti: olen teini-ikäisenä aikuisuuden kynnyksellä ollut monella tavalla – vaikken sentään onneksi kaikilla tavoilla – itsevarmempi kuin olen nyt. Hyi minua. On tietysti mahdollista, että olen tässä asiassa vain outo poikkeusyksilö, mutta sen verran olen muidenkin kasvamista ja vanhenemista seurannut, että epäilenpä.

Jollakin tavalla vuosien karttuminen toki lisää varmuutta. Pelkästään se, että monet asiat lakkaavat olemasta uusia ja outoja, antaa varmuutta monissa tilanteissa. Kun on nähnyt jonkin asian jo muutamia satoja kertoja, ei sen edessä enää kovin helposti tutise epävarmana ja pelokkaana. Kun vastoinkäymisiäkin on jo ehtinyt kohdata, on kokenut myös sen, että yleensä niistä selviää.

Ei elämänkokemus ole kuitenkaan ainoa asia, joka karttuu – vai pitäisikö sanoa, ettei se pidä sisällään vain myönteisiä asioita ja selviytymiskokemuksia. Myös pettymykset, menetykset ja surut karttuvat vuosien varrella ja jättävät jälkensä.

Itsepetos on joskus hyvin voimakas asia. Olen useammankin kerran kuunnellut tai lukenut, kun joku on kehunut, miten hän on vanhemmiten ja itsetuntemuksen kehittyessä oppinut vaatimaan kaikenlaista, esimerkiksi parisuhteessa tai työelämässä. Kun näitä vaatimuksia on avattu, minusta ne ovat usein olleet kuin pienimuotoinen traumojen kokoelma. Monista on kaikunut läpi, että taustalla on ollut hyvin haavoittavia kokemuksia ja suuria pettymyksiä, joilta nyttemmin koetetaan erilaisin vaatimuksin suojautua.

Onko se todella itsevarmuutta? Vai onko elämää kokematon nuori sittenkin monella tavalla itsevarmempi lähtiessään ensimmäisiä kertoja ”soitellen sotaan”? Hänellä kun useinkaan ei vielä ole vuosikausien kolhuja painolastinaan… Ehkä tämä olisikin jotakin, mistä pitäisi koettaa oppia?  Kenties olisi hyvä pyrkiä pitämään reppu mahdollisimman kevyenä eikä kiintyä vanhoihin taakkoihin liikaa?

Muille kannattaa antaa toinen mahdollisuus – ehkä 20 vuoden päästä

Periaatteessa olen tai ainakin haluaisin olla ihminen, joka uskoo toisiin mahdollisuuksiin. En kannata sitä, että ketään leimataan ja tuomitaan loppuiäkseen, jos kerran menee pieleen – edes silloin, vaikka menisi pieleen tosi isosti.

Siitä huolimatta käytännön tasolla huomaan suhtautuvani asioihin ”kerrasta poikki” –hengessä. Jos kerran havaitsen, että lähelläni oleva henkilö on epäluotettava, sen jälkeen hän mielestäni on epäluotettava ja sillä hyvä. Jos se on mahdollista, poistan hänet elämästäni, ja ellei ole, pidän huolen, ettei hän sittemmin saa tilaisuutta pettää luottamustani.

Enkö siis pohjimmiltani usko toisiin mahdollisuuksiin lainkaan?

Ei ihan niinkään. Uskon kyllä aidosti siihen, että jos joku on ollut epäluotettava ja inhottava rippikouluikäisenä, häntä ei sen perusteella kannata tuomita, kun häneen seuraavan kerran törmää keski-ikäisenä aikuisena. Samoin en alkaisi hyljeksiä ketään tuntemaani henkilöä siksi, että saan kuulla hänen menneisyydestään jotakin ikävää.

Sen sijaan nyt ja tässä hetkessä… Kun joku on tehnyt jotakin väärin ja osoittanut epäluotettavuutensa viime viikolla, ei mielestäni ole mitään syytä olettaa, että asiat olisivat tällä viikolla toisin. Ihminen voi kasvaa ja muuttua, mutta se vaatii aikaa ja useimmiten se edellyttää myös sitä, että tilanteet ja ihmissuhteet vaihtuvat. Siinä samassa tilanteessa, samoissa olosuhteissa, samojen ihmisten kanssa – tuskin epäluotettava henkilö taikaiskusta muuttuu joksikin muuksi.

Minun neuvoni kuuluisi lähinnä niin, että anna muille kaikin mokomin uusi mahdollisuus – mutta harkitse tarkkaan, kannattaako sitä tehdä tilanteessa, jossa kyseinen henkilö on aivan hiljattain osoittanut kelvottomuutensa ja juuri sinua kohtaan.

En tiedä, mitä ajatuksia nämä vähän synkemmät elämänviisauteni herättivät – enkä ole varma, uskallanko edes kysyä… Jos koetan jollakin tavoin vetää tässä punomani langat yhteen, niin voisin todeta, että elämässä on hiukan enemmän varjoja, kuin usein annetaan ymmärtää. Vaikka monesti positiivinen lähestymistapa kannattaa, tosiasioiden kiistäminen ja realismin puute eivät välttämättä kannata.

Joskus niiden vaaleanpunaisten käärepaperien alla vain on vähän raskaampi ja tummemman sävyinen sisältö.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Nicole/CC0/Pixabay (ensimmäinen), Pexels/CC0/Pixabay (toinen), StockSnap/CC0/Pixabay (kolmas) ja PublicDomainPictures/CC0/Pixabay (neljäs)