Ammattiylpeys, missä luuraat?

Näen asiat helposti palveluntarjoajan näkökulmasta, mihin oma yrittäjyyteni myös vaikuttaa. En siis koe olevani ns. hankala asiakas. Päinvastoin välttelen huonon saati vihaisen palautteen antamista ja olen mielelläni ymmärtämässä pieniä virheitä, koska niitä sattuu jokaiselle. Pidän ikävänä sitä asiakas- ja ihmistyyppiä, joka tuntuu suorastaan kyttäävän tilaisuutta päästä sanomaan jostakin. Heitäkin näkee jonkin verran.

Kuitenkin silloin, kun olen törmännyt aivan ala-arvoiseen toimintaan, olen pari kertaa ottanut asiakseni selvittää asian juurta jaksain. Kerran käytin tunteja asian selvittämiseen ja palautteen kirjoittamiseen, kun eräs suuri, ylikansallinen yritys mokaili oikein huolella. Mokailu oli sillä tasolla, että oli siinä rajoilla, rikottiinko jo lakia. Kaiken kaikkiaan syntyi kuva asiakassuhteiden piittaamattomasta hoitamisesta, joka ei vaikuttanut olevan kiinni kenenkään yksittäisen henkilön virheestä vaan näytti minusta enemmänkin paljastavan yrityksen huonot toimintatavat. En tiedä, muuttiko palautteen antaminen mitään, mutta pidin yhtä kaikki tärkeänä, ettei tuon tason törttöilyä paineta villasella.

Tästä törttöilystä päästäänkin siihen, että vaikka pidän itseäni melko helppona asiakkaana, olen useita kertoja joutunut järkyttymään siitä, kuinka vaikeaa ammattitaitoisen palvelun löytäminen voi joskus olla. Sanavalinta ”järkyttyä” ei ole liioittelua. Minua aidosti järkyttää se, että on mahdollista löytää itsensä tilanteesta, jossa kipeästi tarvitsisi tiettyä palvelua mutta sitä ei vain ole saatavilla – ainakaan sellaiselta palveluntarjoajalta, johon uskaltaisi luottaa.

Vaikeudet löytää luotettavaa palvelua ovat – taas kerran liioittelematta – jopa onnistuneet horjuttamaan perusturvallisuudentunnettani. Itse olen aina pyrkinyt hoitamaan ns. oman tonttini kunnialla ja tekemään työni hyvin ja siten omalta pieneltä osaltani pitämään rattaat pyörimässä. Olen myös ajatellut, että jokaiselle työlle on tekijänsä ja jokaiseen asiaan löytyy osaaja. Olen kuitenkin joutunut oppimaan, että tämä on naiivi ajatus. Ja se on oikeastaan aika pelottavaa.

Ammattitaitoisten tekijöiden puute on pahimmillaan ilmennyt niin, että kun nk. ammattilaiset on kutsuttu apuun, tilanne on heidän myötävaikutuksellaan vain pahentunut. On myös ollut tilanteita, joissa on itse amatööripohjalta joutunut korjailemaan ammattilaisten tekemiä virheitä. Minulla on tavattoman kätevä aviomies, ja olen useasti joutunut toteamaan, että vaikkei hän kätevyydestään huolimatta ole tietenkään ammattilainen joka alalla, hyvään lopputulokseen voi hänen kohdallaan luottaa paljon varmemmin kuin monen nk. ammattilaisen kohdalla. Kaikki kunnia tietysti miehelleni, mutta samalla tilanne tekee tosi surulliseksi. Eihän se niin saisi olla, että kotona puuhaamalla tulee parempaa kuin ammattilaisten tekemänä!

Myös tuttavien kanssa käydyt keskustelut ovat herättäneet ajatuksia. Eräs ystäväni teetti asuntoonsa taannoin remontin, ja oli melkoisen salapoliisityön takana, että hän ylipäätään uskalsi valita remontille tekijän. Pelko siitä, että tulee järjetön lasku tai aivan sutta ja sekundaa tai parhaimmillaan molemmat, oli (muun muassa lähipiirin kokemuksiin pohjaten) suuri ja todellinen. Tämä tarina päättyi kyllä onnellisesti ja ystäväni löysi remontille asiallisen tekijän, mutta tästäkin jäi surullinen ja turvaton olo: Ei todellakaan ole niin, että voisit vain tilata ammattilaisen paikalle ja luottaa siihen, että hän tosiaan on ammattilainen. Voi päinvastoin käydä niin, että kun ensin ostat tavallisen kuluttajan mittapuilla varsin hintavan palvelun, sinulle ei jää käteen kuin kasa murheita. Tämän uhkakuvan torjuminen vaatii viisautta ja vaivannäköä – ja hyvin todennäköisesti nostaa stressitasot pilviin!

En voi olla miettimättä, miksi tilanne on tämä. Missä on ammattiylpeys, joka auttaisi myös asiakasta luottamaan siihen, että hän saa, mitä on tilannut? En toki itsekään ole työssäni täydellinen, mutta minulle on kunnia-asia, että voin sanoa hoitaneeni hommani hyvin. Jos kuitenkin tulee tehtyä virheitä, pyrin oma-aloitteisesti korjaamaan ne.

Tämä ei toki tarkoita sitä, että olisin valmis tekemään asiakkaiden tyytyväisenä pitämiseksi mitä hyvänsä, enkä edellytä sitä muiltakaan. Aina on niitä asiakkaita, jotka ovat kärttämässä satasella kahden sadan palveluita, ja he helposti jäävät tyytymättömiksi. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että työ olisi tehty huonosti. Kohtuutonta asiakasta voi olla mahdoton miellyttää, ellei suostu kynnysmatoksi, mutta silti voi tehdä sen, mistä on sovittu ja maksettu.

Ammattiylpeyden puute on ilmiö, jossa ei mielestäni ole kyse edes siitä, että taidot vain loppuisivat kesken. Tähän ymmärrykseni voi jopa riittää – mutta paljon huonommin siihen, ettei työtä edes yritetä tehdä hyvin. Olen viime aikoina useasti törmännyt siihen, ettei yksinkertaisistakaan lupauksista pidetä kiinni.

Olen ottanut tavakseni neuvoa puolipiloillani, että helpoin tapa päästä erilaisista suoramarkkinoijista eroon on sopia myöhemmästä yhteydenotosta. Kaikkien kohdalla tämä ei ole edes mahdollista, ja he sanovat sen suoraan. Osa suoramarkkinoijista kuitenkin reippaasti lupaa, että totta kai he laittavat tarjouksen sähköpostiin tai soittavat tunnin päästä, kun ovat selvittäneet kysytyn asian, tai jopa itse ehdottaa tällaista yhteydenottoa – eikä monistakaan heistä sen jälkeen kuulu enää koskaan mitään. Tämä on ihan hyvä vinkki, jos olet miettinyt, miten suoramarkkinoijat voi tehokkaasti torjua, mutta tuntuu aika pahalta siinä tapauksessa, kun olisit oikeasti kaivannut yhteydenottoa.

Mihin voi luottaa sellaisen yrityksen tai ammattilaisen kohdalla, jonka kohdalla et voi luottaa edes siihen, että hän vaivautuisi laittamaan lyhyen ja ytimekkään ”anteeksi, mutta puheena ollut asia ei onnistukaan, hyvää jatkoa” -viestin – kun on kerran luvannut palata asiaan? En minä ainakaan uskalla luottaa sen jälkeen kyseisen tahon kohdalla enää mihinkään.

Vaikka tällainen nostalgisointi on usein mielikuvituksen värittämää ja myös täysin hyödytöntä, huomaan sortuvani ajattelemaan, että ennen oli paremmin. Kun näen satoja vuosia vanhan rakennuksen tai useita kymmeniä vuosia vanhan käyttöesineen, ihastelen usein sitä, kuinka se on kestänyt ajan hammasta tähän asti – ja on monesti myös laadukkaamman oloinen kuin modernimmat esineet edes aivan uutena. Näissä tilanteissa mieleen myös hiipii, löytyykö sellaisen työn tekijöitä enää.

Löytyykö ammattilaisia, jotka tekisivät ylpeydellä niin hyvää jälkeä, että se jälki näkyy vielä aikojenkin päästä? Vai puhaltavatko ajan tuulet todellakin enemmän siihen suuntaan, että jos tästä nyt jotenkin saan palkkani, niin aivan sama?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Matteo Orlandi/CC0/Pixabay

Puheenaiheet Työ Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

Onko väärin nauttia shoppailusta?

Tämän postauksen alaotsikko voisi olla Kerskakulutuksen kritisoijan shoppailueuforia.

Jos on lukenut blogiani aiemmin, tietää, että suhtaudun kerskakulutukseen kriittisesti. Tätä kuvausta voisi vielä täsmentää niin, että määrittelen kerskakulutuksen aika ankarasti: en pidä kerskakulutuksena vain kaikkein villeintä kulutusjuhlaa vaan suurta osaa länsimaisesta kulutuksesta.

Kritiikki ei minulla pohjaa esim. ilmastonmuutoksen vastustamiseen vaan on ennen muuta elämänfilosofista: en usko onnen löytymiseen materiasta tai varsinkaan aina vain uudesta materiasta. (Aiempia materiaan ja kulutukseen liittyviä ajatuksiani voi lukea esim. tästä postauksesta.)

Tätä ajatusmaailmaa päädyin taas kerran tutkiskelemaan lähemmin, kun olin viettämässä iltaa ostoskeskuksessa. Taustaksi kerrottakoon, että minulla on ollut rankka kesä: Työt ovat painaneet päälle ennen kokemattomalla tavalla ja muutakin stressiä on ollut. Se, että pystyin viettämään illan kaverin kanssa kauppoja kierrellen, ei siis ollut itsestään selvää saati arkipäiväistä. Se oli päinvastoin harvinaista herkkua.

Ja niin… Se oli nimenomaan herkkua. Se oli suorastaan euforista! Tuntui, että stressi jäi ostoskeskuksen parkkihalliin ja päässä sitkeästi pyörineet murheet pystyi vihdoin ihanasti unohtamaan, kun kierteli liikkeestä toiseen ja istui välillä kahvilaan kaakaokupin ja leivoksen ääreen.

Tätäkö minä siis tekopyhästi kritisoin, samalla kun itse hiippaillen ostoskeskukseen nautiskelemaan? Ehkei ihan niinkään.

Olen aina ajatellut, että shoppailu voi olla nautinto – enkä ole koskaan kokenut, että tämä sinänsä olisi väärin. En haluaisi poistaa ostoskeskuksia maailmasta enkä haluaisi edes ottaa keneltäkään pois shoppailun tuottamaa iloa.

Keskeinen kysymys on paljolti se, mitä shoppailulla tarkoitetaan ja mitä se pitää sisällään. Shoppailun käytännön toteutus lopulta ratkaisee, kuinka ongelmallisesta asiasta on kyse – vai onko kyse ongelmallisesta asiasta ensinkään.

Minulla jäi shoppailuretkestäni laukkuun kolme pokkaria – jotka tulevat takuulla käyttöön ja useampaan kertaan luetuiksi, itseni tuntien – ja kaksi kasvonaamiota. Siinä se. Yhden pitkään etsimäni harrastusvälineen olisin ostanut, jos olisin löytänyt sopivan, mutta enpä löytänyt tälläkään kertaa. Kaikki muu kulutus oli syömistä ja juomista. Mikään tässä ei ollut sellaista, mistä olisi jäänyt tunne ylenmääräisestä kulutuksesta tai minkäänlainen ostokrapula.

Minulle tällainen shoppailu on aika tyypillistä. En ehdi shoppailemaan – siis shoppailemalla shoppailemaan, en nyt laske ruokakaupassa käymistä – kuin muutaman kerran vuodessa, ja silloinkin on aika tavallista, että rahaa menee alle 100 euroa. Ostan asioita, joita varmasti tulen käyttäneeksi (esim. kauneudenhoitotuotteet), sekä asioita, joille minulla on todellinen tarve (esim. uusi vaate loppuun käytetyn tilalle). Minulle jää shoppailusta lähes poikkeuksetta hyvä olo – siis sellainen hyvä olo, joka kantaa myös ostoshetkeä pidemmälle. En juurikaan joudu kyseenalaistamaan ostoksiani saati suremaan jälkikäteen rahan tuhlaamista.

Väitänkin, että ostosten tekemisen nautinto on sitä kestävämpää, mitä selvemmin ostos palvelee todellista tarvetta. Tuntuu kerrassaan ihanalta, kun onnistuu löytämään esimerkiksi uuden talvitakin hajonneen tilalle. Jos se on lisäksi kaunis, itselle sopiva ja ehkä vielä kohtuuhintainen, löytämisen tunne voi olla suorastaan riemukas! Mikä tärkeintä: se on vailla ristiriitoja ja syyllisyyttä. Jos seuraavana päivänä tai puolen vuoden päästä ei edelleenkään tarvitse miettiä, onko tavaralle oikeasti käyttöä ja tulikohan ostettua jotakin ihan turhaa, ostoskokemuksen ilo voi kantaa vaikka kuinka pitkälle.

En toki viitsi väittää, että ostaisin aina vain tarpeellisia saati pakollisia asioita (eiväthän aiemmin mainitut pokkarit tai kasvonaamiotkaan sellaisia tiukasti tulkiten olleet). Kyllä minä joskus ostan jotakin ihan vain siksi, että se on minusta hienoa ja kivaa, vaikka sen tarpeellisuus olisi hyvinkin kyseenalaista. Näin tapahtuu kuitenkin varsin harvoin. Kun ostan jotakin tällaista, olen silloin todella vaikuttunut kyseisestä tuotteesta. Ei ole juurikaan riskiä siitä, että se, hupsista vain, unohtuu saman tien jonnekin vaatehuoneen perälle.

En minä ketään muutakaan halua siitä syyllistää, että joskus tulee ostettua ihania turhuuksia. Minusta on ihan hyväksyttävää, ettei elämä hyvinvointiyhteiskunnassa ole pelkästään perustarpeiden tyydyttämistä vaan myös iloa. Ongelma syntyy siinä, ettei monikaan osta niitä ihania turhuuksia joskus. Moni ostaa niitä jatkuvasti, eikä kyse useinkaan ole edes siitä, että olisi tiettyjä heikkouksia, joiden kohdalla tulee langettua tarpeettomien asioiden ostamiseen. Turhuuksien ostelu voi päinvastoin olla leimallista koko ostokäyttäytymiselle.

Tätä ilmiötä kuvastaa hyvin se, paljonko kodeista löytyy unohdettua tavaraa. On uskomatonta, millaiset määrät monilla on vaatekaappiin unohtuneita vaatteita, joita ei pahimmillaan ole käytetty koskaan vaan ne ovat kulkeutuneet vaatekaupasta suoraan unholaan. Vielä enemmän monilla on vaatteita, joista on jaksettu iloita ja joita jaksettu käyttää hetki sen jälkeen, kun ne on ostettu. Kun ne ovat lakanneet olemasta aivan uusia, on jo haettu kaupasta seuraava tilalle. Käyttämättömiä tai vähän käytettyjä vaatteita kulkeutuukin tasaisena virtana kirpputoreille ja vaatekeräyksiin.

Vaatteet ovat helppo ja tyypillinen mutta eivät toki ainoa esimerkki kerskakulutuksesta. Aika paljon löytyy myös kerran kokeiltua kosmetiikkaa, hetkellisen innostuksen puuskassa ostettuja harrastusvälineitä ja niin edelleen.

Minusta ongelmalliselle kuluttamiselle on oikeastaan leimallista sama, mikä on leimallista mille hyvänsä ongelmalliselle nautinnon hakemiselle: rajattomuus ja liiallisuus, kohtuuden puute. Ei se ole shoppailemisessa ongelmallista oikeastaan mistään näkökulmasta, että shoppaillaan joskus ja kohtuudella. Päinvastoin tiettyyn rajaan asti materia ja mahdollisuus hankkia sitä on hyvinvoinnin tunnusmerkki. Ongelmat pesivät siinä, kuinka länsimaiselle kulutukselle on tyypillistä, ettei minkäänlainen kohtuullisuus ole enää edes näköpiirissä saati että sellaista noudatettaisiin.

Shoppailusta saatavaa nautintoa voi verrata vaikka herkkujen syömisestä saatavaan nautintoon: Ei ole mikään ongelma eikä vääryys, jos joskus hemmottelee itseään herkuilla. Päinvastoin, se voi olla todella ihanaa ja aidosti tukea hyvinvointia! Kuitenkin jokainen tietää, miten siinä käy, jos herkuttelu alkaa ottaa liian suurta roolia hyvän olon hakemisessa ja rajat katoavat.

Niin kauan, kuin ihminen hallitsee keinon, jolla hän hakee itselleen nautintoa, ollaan usein aika turvallisilla vesillä. Jos taas nautinnon tai hyvän mielen hakeminen tietyn asian kautta alkaakin hallita ihmistä, ollaan liemessä. Monenlaiset riippuvuudet päihdeongelmista hallitsemattomaan tunnesyömiseen ovat osoittaneet tämän. Myös shoppailuun voi muodostua riippuvuussuhde, ja monelle näin on selvästi käynytkin.

Nautintoon ilmestyy koko joukko teräviä kulmia, jos nautinnon haku alkaa johtaa esimerkiksi oman terveyden tai talouden vaarantumiseen. Lopulta nautinto ei ole nautinto enää lainkaan kuin korkeintaan hyvin lyhyitä hetkiä kerrallaan. Silloin syntyy myös tunne siitä, että sisäisen tyhjyyden ja tyytymättömyyden nujertamiseksi pitää saada aina vain enemmän.

Vaikkei oltaisi siinä ääritilanteessa, jossa visa on vingutettu puhki ja kulutusluottolaskuja ropisee postilaatikkoon, voidaan silti olla hälyttävässä tilanteessa. Jos omia ostoksiaan joutuu usein jälkikäteen kyseenalaistamaan tai jos tuntuu, että on vaikea saada samanlaista hyvää mieltä mistään muusta kuin uusien asioiden ostelusta, on syytä tosissaan pohtia suhdettaan shoppailuun. Se suhde ei ehkä vielä ole kovin riskialtis ja epäterve, mutta se voi olla matkalla siihen suuntaan.

Jos sen sijaan olemme siellä janan toisessa päässä – jos voimme shoppailla hyvällä omatunnolla ja pääasiassa todelliseen tarpeeseen – olen sitä mieltä, että antaa palaa vain! Jos pystyt nauttimaan kohtuudella – on nautinnon lähde sitten suklaa tai shoppailu – niin NAUTI. Jos taas et pysty, mieti, mikä voisi olla sinun tiesi takaisin kohtuuteen.

Näin aion itsekin toimia: nauttia pieninä, suklaapalan kokoisina annoksina shoppailuretkistäni, ja huolehtia, että ne pysyvät omissa raameissaan: ihanana, satunnaisena arjen  piristyksenä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat StockSnap/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Oma elämä Syvällistä Vastuullisuus