Kun kirjoitin alkuperäisen postauksen kolme vuotta sitten, se ei ollut tarkoitettu miksikään jatkokertomukseksi. Viime aikoina julkisuudessa on vain ollut asioita, jotka ovat – kieltämättä – saaneet ajattelemaan: mitäs minä sanoin! Mitään sen suurempaa omahyväisyyttä tähän ajatukseen ei ole liittynyt, enemmänkin huolta siitä, missä kulttuurin osalta mennään. Tai ei, pahempaa: huolta siitä, mihin suuntaan koko yhteiskunta on kehittymässä.

En piilottele sitä, että tämä postaus sai alkusysäyksen uutisesta, jota on kommentoitu monella muullakin suulla ja monessa eri kanavassa. Viittaan Tatu ja Patu -kirjojen tekijöiden Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ilmoitukseen siitä, että he tulevat muokkaamaan kirjojaan poistamalla niistä kuvat ja viittaukset eläinperäiseen ruokaan. (Asiasta voi lukea enemmän esim. tästä Ylen verkkoartikkelista.)

Ensimmäinen ajatus kieltämättä oli vähän sensuuntainen, että eikös aprillipäivä ole huhtikuussa. Samalla toki ymmärsin jo, että ajatukseni on toiveajattelua. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun viitteitä tällaiseen ajatteluun ja muutokseen on nähtävillä. Merkit ovat olleet ilmassa jo pitkään.

Jo postauksen ensimmäisessä osassa kolme vuotta sitten kirjoitin:

Jotkut, kuten minä, ihmettelevät, mihin katosi taiteen vapaus. Ja mihin hävisi sivistyneen, keskimäärin aika korkeasti koulutetun kansan media- ynnä muu lukutaito? Ikään kuin valtava joukko ihmisiä ei yhtäkkiä lainkaan ymmärtäisi, millainen taideteos on romaani tai miten elokuvia tulisi tulkita; mikä on näiden teosten paikka maailmassa ja yhteiskunnassa. Historiallinen muistikin dementoituu samassa rytäkässä, eikä meillä äkkiä ole kykyä sijoittaa teoksia ajalliseen kontekstiinsa.

Olen törmännyt useissakin yhteyksissä siihen, että kirjallisuuden, taiteen tai kulttuurin äärellä koetaan häiritseväksi jokin asia, joka teoksessa on esillä. Kyse ei läheskään aina ole siitä, että jokin teoksen pääteemoista koettaisiin häiritseväksi. Nenän voi saada nyrpistymään sekin, jos teoksessa ylipäätään esiintyy jokin asia. Se voi olla jonkin hahmon tökerö kommentti, tämän vääräksi koettu mielipide tai joskus jopa teoksessa esiintyvä esine tai asia.

Kirjoissa esiintyvien ruokien kokeminen häiritseväksi on jo entuudestaan ilmiö, johon olen törmännyt. Samoin olen törmännyt kritiikkiin siitä, että teoksessa on esiintynyt turkisvaatteita.

Kun And Just Like That -sarja näki päivänvalon ja nosti Sinkkuelämää-televisiosarjan uudelleen otsikoihin, jotkin alkuperäisen sarjan jaksot saivat osan katsojista harmistumaan ja kiusaantumaan. Sankarittarien kaikki kommentit ja mielipiteet eivät nykynäkökulmasta enää miellyttäneet. Lisäksi joidenkin teemojen käsittely muun muassa seksuaalivähemmistöjen osalta tuomittiin armottoman vanhanaikaiseksi. And Just Like That ei sekään onnistunut kaikkien mielestä olemaan arvopohjaltaan moitteeton.

Mikä on tämä juttu, josta nyt puhutaan ja jonka kanssa olemme tekemisissä? Kyse on ilmiöstä, jonka nostin esiin jo alkuperäisessä aihetta käsitelleessä postauksessani. Kyse on siitä, että taiteelta ja kulttuurilta peräänkuulutetaan arvohygieniaa, joka halutaan ulottaa kaikkeen, mikä on missään määrin esillä, vaikka vain taustalla tai rekvisiittana.

Varmasti jokainen miettii – tai ainakin toivon, että jokainen ymmärtää miettiä – ennen muuta yhtä kysymystä: miksi? Mitä sillä tavoitellaan, kun ajatellaan, että teosten täytyy olla tietyn arvomaailman mukaisia ja ettei kyseenalaisiksi koettuja asioita saa olla edes esillä? Onko taustalla ajatus siitä, että kaikki, mitä esitetään jossakin, saattaa tarttua, vähän niin kuin jokin tauti? Vai ajatellaanko, että jos jokin on esillä taiteessa, kulttuurissa tai kirjallisuudessa, sille samalla ilmaistaan kannatusta ja tukea? Tai kenties uskotaan, että jos joistakin asioista tehdään kertakaikkinen tabu, joka ei saa näkyä eikä kuulua missään, niin ne lakkaavat olemasta?

Oma erillinen kysymyksensä on vielä tietysti se, onko kulttuurin tehtävä ensinkään toimia joidenkin arvojen nostajana ja toisten tukahduttajana, vai olisiko erilaisten arvojen ja ilmiöiden läsnäolo kulttuurissa jopa suotavaa.

Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Näihin nähdäkseni liian harvoin tarjotaan vastauksia, kun teoksia kritisoidaan ”väärien” arvojen saamasta näkyvyydestä.

Tatu ja Patu -kirjojen tekijät perustelivat omalta osaltaan tekemäänsä ratkaisua kirjasarjansa Facebook-tilillä seuraavasti: ”Olemme jo kauan sitten tiedostaneet eläinperäisen tehotuotannon moninaiset ongelmat ja tehneet muutoksia omaan ruokavalioomme, ja nyt on vihdoin aika tarttua toimeen ja siirtää tuo muutos myös kirjoihimme. On ollut suorastaan häkellyttävää tajuta, miten paljon joissakin kirjoissamme on kuvia tai viittauksia esimerkiksi lihaan tai maitotuotteisiin. [—] Emme halua tukea eläinperäisen ruoan tehotuotantoa, joten muokkaamme kirjojamme näiltä osin.”

Nähdäkseni tästä perustelusta voidaan nostaa esiin kaksi asiaa. Havukainen ja Toivonen kokevat, että heidän arvomaailmansa tulisi välittyä heidän kirjoistaan, sekä ilmaisevat huolensa siitä, että muussa tapauksessa he tukevat eläinperäisen ruoan tehotuotantoa.

Näinkö on? En mielestäni tee liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, jos tästä päättelen, että perusteluissa esiin tuodun kirjallisuuskäsityksen mukaan kirjat toden totta ilmaisevat tukensa niissä esiintyville asioille.

Tämä on kiintoisa ajatus ja herättää monia kysymyksiä. Yksi tärkeimmistä on se, että jos uskotaan kirjojen tukevan kaikkea, mitä niissä on esillä, kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Ajatellaanko tulevaisuudessa – tai ajatellaanko jo nyt – ettei kirjassa tai televisio-sarjassa saa olla esimerkiksi henkilöhahmoa, joka tykkää shoppailla ja ostaa halpoja vaatteita, koska tämä olisi tuen ilmaisu kerskakulutukselle, pikamuodille ja ympäristön tuhoamiselle? Entä täytyykö jatkossa olla tarkkana, ettei lasten- tai muissakaan kirjoissa perheenisä mene autolla töihin, ellei kirjailija halua tukea yksityisautoilua?

Alkoholin saati muiden päihteiden käyttö täytynee laittaa pannaan kokonaan, koska kukapa niitä haluaisi tukea? Kun nyt mainitsin Sinkkuelämää-sarjan, niin hyvänen aika sentään… Kuinka usein Carriella onkaan suussaan savuke? Montako sarjan jaksoa täytyisi asettaa boikottiin, ettei tulisi tuettua tällaista vanhanaikaista ja epäterveellistä tapaa?

Jo aiemmin Havukainen ja Toivonen ovat (HS:n haastattelun mukaan) mukaan kipuilleet teoksensa Veera ja maatalon eläimet kanssa ja ilmaisseet, että se antaa heidän mielestään idyllisen ja romanttisen kuvan maidontuotannosta. Näin voi ollakin, mutta tämäkin herättää lisäkysymyksiä.

Kuinka usein lastenkirjallisuus ylipäätään on erityisen dokumentaarista tai yhteiskuntakriittistä? Jos kirjoitetaan lastenkirja vaikkapa siitä, kuinka lapsi sairastuu ja sairaanhoitaja hoitaa häntä, on aika todennäköistä, että sairaanhoitajan työstäkin esitetään idyllinen ja romanttinen kuva. Todennäköisesti lastenkirjassa ei käsitellä suuremmin palkkakiistoja, hoitajapulaa, loppuunpalamisia saati hoitovirheitä.

Lastenkirjoissa asiat esitetään useinkin lapsentajuisesti, yksinkertaistetusti ja epäpoliittisesti. Mielestäni on syytä tarkkaan miettiä, halutaanko tämän asian todella olevan jotenkin toisin.

Nostaisin vielä esiin sen, että mielestäni Tatu ja Patu -casessa tulee antaa riittävä painoarvo sille seikalle, että nyt puhutaan nimenomaan julkaistujen kirjojen muuttamisesta jälkikäteen.

Jo olemassa olevien teosten sensuuri, kieltäminen tai muokkaaminen on asiana eri ja hyvin paljon rajumpi kuin se, jos taitelija tai kirjailija toteaa, että aikoo jatkossa tuottaa erityyppistä sisältöä kuin aiemmin. Jälkimmäistä voidaan pitää melko tavallisena taitelijan kasvu- ja kehitysprosessina. Ei ole tavatonta, että taitelija tai kirjailija ajattelee aiemmista teoksistaan, ettei välttämättä tekisi niitä enää ihan samalla tavalla. Se, että näihin teoksiin lähdetään konkreettisesti puuttumaan, on sen sijaan asia, joka ainakin minulla soittaa hälytyskelloja ja nimenomaan sen osalta, mitä tämä kertoo laajemmin yhteiskunnasta ja asenneilmapiiristä.

Mielestäni Sanna Ukkola on kolumnissaan ”Tatu ja Patu sensuurin uhreina – Woke saastuttaa jo lastenkirjatkin” kommentoinut asiaa erittäin osuvasti:

Ja miksi kirjallisuuden ylipäätään pitäisi heijastella eettisiä moraalisääntöjä? Näin tehtiin Neuvostoliiton sosialistisessa realismissa, jossa kirjallisuuden tarkoitus oli opettaa kansalle oikeaoppista ajattelua. Kirjojen tuli kuvata vain sitä todellisuutta, joka oli ideologisesti hyväksytty.

Toivoisin, että tätä ajatusta jokainen, joka haluaa kirjoihin esiin vain tiettyjä arvoja, miettisi tarkkaan.

Haluaisin nostaa esiin myös sen, kuinka epäjohdonmukaisia kulttuurille esitettävät odotukset ja vaatimukset nykyään ovat. Erilaisuutta ja moninaisuutta suorastaan vaaditaan, melkein hysteerisesti, mutta se koskee vain tietynlaisia asioita. Teoksissa pitäisi olla esillä eri sukupuolia ja seksuaalisia suuntautumisia, monenlaisia etnisiä taustoja, myös muita kuin täysin terveitä henkilöitä ja niin edelleen. Erilaiset elämäntavat ja näkemykset eivät kuitenkaan ilmeisesti ole suotavaa moninaisuutta, elleivät mahdu edellä mainittujen ilmiöiden raameihin.

Myös sitä myönnän välillä ihmetteleväni, millä perusteella epäillään ihmisten mielen saastuvan siitä, jos jossakin vilahtaa lihapihvi, minkkiturkki tai väärä mielipide – muttei kuitenkaan haluta kieltää vaikkapa dekkareja tai viime aikoina suosioon noussutta true crimea? Murhat, raiskaukset ja itsensä elättäminen rikollisuudella ovat ilmeisesti ihan asiallisia asioita esitettäviksi eikä niistä tule huonoja vaikutteita – toisin kuin siitä, jos jollakin fiktiivisellä hahmolla on väärä ruokavalio tai hän esittää seksuaalivähemmistöstä töksähtävän kommentin?

Huomaan joskus miettiväni, onko joku oikeasti näkevinään jotakin logiikkaa näissä nykyasenteissa ja -ajatuksissa. Nyt käsiteltävän aiheen tiimoilta tämä kysymys käväisee mielessä erityisen usein.

Pakko se kai on todeta, että kirjaroviot on jo sytytetty. Kuka rohkenee sammuttaa ne?

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat StockSnap/CC0/Pixabay (ylin), Sabrina Eickhoff/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Amy/CC0/Pixabay (alin)