Miksi sinä taas lymyilet siellä arvojesi takana? Tämä on kysymys, joka tekisi mieli esittää monellekin puhujalle ja kirjoittajalle.

Arvoihin on todella helppo viitata. Niillä voi selittää valintansa, tekonsa, puheensa ja seuransa – sekä myös sen, miksi ei tee jotakin tai viihdy jonkun seurassa. Moniko aloittaakaan perustelunsa: ei ole minun arvojeni mukaista… Usein, sattumaa tai ei, kyseessä on juuri kieltomuoto eli sen osoittaminen, mikä tai kuka on jäänyt omien arvojen ulkopuolelle.

Sikäli en voi itsekään irtisanoutua tästä ilmiöstä, että arvot on yksi käytetyimmistä tageistäni. Mitä ilmeisimmin siis harjoitan arvopuhetta itsekin.

Arvoista puhuminen on aika ylevää. Se osoittaa ajattelua ja periaatteellisuutta – tai niitä sen on epäilemättä ainakin tarkoitus osoittaa. Mikä tässä sitten usein kuitenkin menee pieleen vai meneekö mikään?

Voidaan lähteä liikkeelle vaikka siitä, että todelliset arvomme näkyvät ensisijaisesti teoissamme, eivät sanoissamme. Tosin myös sanat voivat olla tekoja: haukkuminen, moittiminen, kiittäminen, ylistäminen ja niin edelleen ovat ilman muuta tekoja, joilla arvoja osoitetaan! Pelkästään se arvopuhe, jolla niitä omia arvoja koetetaan markkinoida ja julkituoda, ei kuitenkaan ole kaikkein todellisin näyteikkuna arvoihimme. Arvoja ennen muuta eletään todeksi – tai niin kuin joskus käy, juhlapuheissa esitetyt arvot osoitetaan omassa elämässä valheellisiksi.

Periaatteessa asia on yksinkertainen. Jos vain sanoo, että perhe on itselle tärkeintä maailmassa, mutta käytännössä aina valitsee kaiken muun ennen perhettä, ei ole vaikea päätellä, mikä sen perheen asema omissa arvoissa todellisuudessa on ja onko oma arvopuhe täysin rehellistä.

Toisaalta joskus arvot ja niiden mukaan eläminen ovat prosessi. Joku voi sanoa arvostavansa taloudellista menestystä ja elää kuitenkin elämää, jossa tällainen menestys loistaa poissaolollaan. Tämä ei välttämättä kerro ristiriidasta arvopuheen ja valintojen välillä, vaan kyse saattaa olla siitä, että matka menestykseen on vasta lähtökuopissa. Kenties sen eteen tehdään kuitenkin paljonkin töitä. Tämä on joskus asia, jota ulkopuolisen voi olla hankala todentaa. Kenties vain asianomaisen rehellinen keskustelu peilin kanssa voisi paljastaa, missä oikeasti mennään.

Käytännössä arvopuheella rakennetaan usein suojakuorta. Sillä osoitetaan ryhmään kuulumista ja omaa asianmukaista moraalista vakaumusta ja siten turvataan selustaa. Arvojen suojista voidaan myös torjua epämieluisia ihmisiä tai asioita. Ääritapauksessa arvot toimivat tekosyynä hyvinkin rumaan käytökseen.

Minua tökkää ehkä kaikkein pahiten silmään sellainen arvopuhe, jossa ollaan hyvin jyrkällä tulokulmalla heikkojen puolella – ja tarkoitetaan tällä sitä, että kaikki muu ja kaikki muut ollaan valmiita pyyhkäisemään sivuun yhdellä kiukkuisella käden heilautuksella. Saattaa olla turha kysyä, että mitenkäs kaikkien muiden asianosaisten etu ja hyvinvointi tai joillekin koituvat musertavat taloudelliset ynnä muut tappiot, mitäs näille tehdään? Vastaus on valmiina, ja se on suomennettuna jotakuinkin: ei voisi vähempää kiinnostaa, koska olen näiden heikkojen puolella!

Minua ei ole koskaan oikein vakuuttanut se kaava, jossa koetetaan ajaa heikkojen asiaa sillä, että muut yritetään kylmästi jyrätä – eli toimitaan juuri sillä tavalla, jolla ne heikotkin on todennäköisesti painettu huonoon asemaansa. Kyynisimpinä hetkinä tulee mieleen, että kappas: joku on näemmä ajatellut, että jos haluaa oikeuttaa törkeää käytöstä, niin sillä se hoituu, kun valitsee kilvekseen riittävän hyvän asian!

Jos haluaisin jotenkin määritellä ja nimetä itseäni häiritsevää arvopuhetta, niin voisin kutsua sitä kirkasotsaisuuden uudeksi tulemiseksi. Nykyään jostakin syystä monet ajattelevat aikuisetkin suosivat sellaista arvopuhetta, jossa lukitaan vastaus hyvin yksiselitteisesti ja kapeasta näkökulmasta. Tässä on jotakin lähes lapsekasta: tulee mieleen pieni tyttö, joka kenties ensimmäistä kertaa tiedostaa jonkin epäkohdan tai vääryyden ympäristössään ja asia riipii häntä sydämestä asti.

Pienen lapsen kohdalla on hyväksyttävää, että hän vain ihmettelee maailman pahuutta ja toivoo muutosta havaitsemaansa vääryyteen. On vain hyvä, että lapsella on moraalista vaistoa, eikä häneltä voida edellyttää, että hän on osaa ottaa huomioon laajasti kaikki asiaan vaikuttavat seikat. Jos hän siis mutkia oikoen vain tuomitsee havaitsemansa vääryyden, tätä ei ehkä voida laskea hänelle viaksi.

Aikuisten kohdalla sen sijaan lasken tämän kyllä viaksi enkä pidä fiksun aikuisen kirkasotsaisuutta ansiona. Miksi naiivin yksioikoinen arvopuhe monien mielestä kuitenkin vaikuttaa olevan nimenomaan ansio?

Tähän voi löytää joitakin syitä. Yhtenä syynä pitäisin politiikan tiettyä murrosvaihetta, toisena syynä taas someaikaa: meemejen ja helposti luettavien ja omaksuttavien ajatusten aikana tietty mustavalkoisuus kukoistaa. Samankaltaisen mustavalkoisuuden pussiin on pelannut aiemmin myös monista elokuvista ja TV-sarjoista tuttu tarinankerronta, jossa jako hyviksiin ja pahiksiin on usein ollut hyvin selkeä.

Toisaalta ja toisaalta ei ole nykyään välttämättä se suosituin ajattelutapa, vaan ehkä se on enemmänkin ajattelutapa, joka tulkitaan vilpilliseksi selittelyksi ja kiemurteluksi. Tämän rinnalla suoraviivaisemman kirkasotsaisuuden katsotaan edustavan rehellisyyttä ja omien periaatteiden takana seisomista.

Ehkä tässä pieni totuudensiemen onkin: lapsekas kirkasotsaisuus voi olla auktoriteetteja ja titteleitä kumartelematonta ja parhaimmillaan oman edun ajaminenkaan ei ota siinä liian suurta roolia. Tästä huolimatta pidän aikuisten kohdalla puutteena sitä, ettei asioiden eri puolia nähdä eikä hyväksytä, vaikka edellytykset niiden ymmärtämiseen olisivat olemassa. Tässä tulee esiin lapsekkaan asenteen huono puoli: lallatellaan sormet korvissa ja silmät kiinni, kun esiin tulee jotakin, mikä ei sovi omiin ajatuksiin – oli esiin tullut asia kuinka painava ja todellinen hyvänsä.

Palaan vielä lyhyesti siihen väitteeseen, että todellisia arvojamme ovat ne, joita elämme todeksi. Tämän ajatuksen hengessä minun on tehnyt useinkin mieli kysyä arvojaan esitteleviltä henkilöiltä seuraava kysymys: Kuuluvatko arvoihisi myös suvaitsemattomuus, tuomitsevuus ja kyvyttömyys sietää erilaisuutta? Siltä käytöksesi nimittäin vaikuttaa.

Jopa enemmän kuin puhe, jota tuotamme arvojemme ylevästä sisällöstä, meistä kertoo usein arvojemme esillepano: se paljastaa arvoistamme senkin, mitä emme halua tuoda julki tai sanoittaa. Jos siis kertoo omista arvoistaan hyvin yksioikoisesti ja jyrkästi, tönien sivuun muita asioita ja ihmisiä, mitä silloin itse asiassa kertookaan?

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat succo/CC0/Pixabay (ylempi) ja Lukas Baumert/CC0/Pixabay (alempi)