Se, että maito tulee kaupasta ja sähkö pistorasiasta, alkaa olla jo kulunut vitsi. Joskus tämäntyyppisillä letkautuksia heitetään vähän turhankin herkästi, kun halutaan vihjata, ettei joku ymmärrä käyttämiensä hyödykkeiden alkuperää – tai ylipäätään elämän realiteetteja. On kuitenkin tietty tuoteryhmä, jonka kohdalla alan olla vakuuttunut siitä, ettei alkuperää oikeasti ymmärretä. Näitä ovat puupohjaiset tuotteet.

Kun mikromuovien ongelmat joitakin vuosia sitten jysähtivät kaiken kansan tietoisuuteen, alkoi muun muassa kertakäyttöisten muovituotteiden kuten pillien ja muovisten ruokailuvälineiden korvaaminen. Korvaavat tuotteet ovat erittäin suurelta osin olleet puupohjaisia tuotteita. (Esimerkiksi näin kertoi Iltalehti S-ryhmän tekemästä ratkaisusta kaksi vuotta sitten.) Muovituotteiden korvaaminen on ymmärrykseni mukaan nähty erittäin myönteisenä asiana. Mutta…

Metsää ei saa kaataa!

Uusiutuvat luonnonvarat ja niiden hyödyntäminen uusiutumattomien sijaan on ollut tapetilla muutenkin kuin paperisten pillien osalta. (Aiheesta voi lukea esimerkiksi tästä MTV-Uutisten verkkoartikkelista.) Myyntivalttina ja markkinointikeinona voidaan pyrkiä – ja pyritäänkin – käyttämään esimerkiksi sitä, että tuotteen pakkaus on valmistettu uusiutuvista materiaaleista. Tiedostava kuluttaja haluaa pahvipakkauksen mieluummin kuin muovipakkauksen. Mutta…

Metsää ei saa kaataa!

Puurakentaminen on viime aikoina ollut jonkin verran esillä, ja on puhuttu esimerkiksi puisten kerrostalojen rakentamisesta (Ylen verkkoartikkeli aiheesta). Puurakentamiseen liitetään paljon positiivisia, tulevaisuuteen tähyäviä adjektiiveja: ekologinen, esteettinen, terveellinen… Mutta:

Metsää ei saa kaataa!

Se osa ihmisistä, joka kaikkein selkeimmin tiedostaa, että maito todellakin tulee lehmästä, ja joka kaikkein vähiten pitää tästä tosiasiasta, on toisinaan näyttävästi paheksunut tiettyjä kulutusvalintoja: punaista lihaa, lihaa ylipäätään, eläinkunnan tuotteita… Puhumattakaan turkiksista! Paheksuupa joku nahkakenkiäkin. Itse en erityisemmin tällaisesta paheksumisesta perusta, mutta ainakin siinä logiikka toimii: ymmärretään, että jos kaikki eläinten hyödyntäminen nähdään vääränä, niin silloin eläinperäisten tuotteiden käyttäminen on myös väärin.

Sen sijaan ainakaan itse en ole koskaan edes sivustaseuraajana törmännyt tilanteeseen, jossa olisi paheksuttu vaikkapa puisia huonekaluja. Tai terassilaudoitusta. Tämä tuntuu vähän hassulta, kun samalla kuitenkin moni ajattelee, että… Juuri niin:

Metsää ei saa kaataa!

Tämä on kysymys, jota on vaikea esittää kuulostamatta vähän ilkeältä, mutta haluan yhtä kaikki esittää sen: Miten on mahdollista, että niin moni ei tunnu ymmärtävän, että puu ja kaikki puupohjainen on itse asiassa peräisin metsästä? Ja että jos puuta halutaan hyödyntää rakennusmateriaalina ja erilaisten tuotteiden raaka-aineena, niin kyllä vain: metsää täytyy kaataa?

Miksi tällaista asiaa ylipäätään täytyy selittää, ja vieläpä aikuisille ihmisille? Nähdäkseni niitä prosesseja, joiden kautta puutuotteet päätyvät käyttöön, tunnetaan ja suostutaan ajattelemaan melko huonosti – jopa huonommin kuin niitä prosesseja, joiden kautta maito päätyy lehmästä lasiin.

Mistä tämä sitten johtuu? Oma teoriani on seuraavanlainen: Suomalaisten suhtautuminen metsään on tunneperäistä. ”Metsä” on se lapsuuden kesämökin vieressä ollut pikkumetsikkö, jossa käytiin nyt jo edesmenneen isoisän kanssa mustikassa. Tämä tunneperäinen mielikuva metsästä ei sinänsä olisi ongelma, mutta se on, ettei tätä mielikuvaa ilmeisesti osata tai haluta yhdistää pahvimukiin, josta tänä aamuna juotiin take away -kahvi. Sitä ei haluta yhdistää myöskään siihen ihanaan, uuteen terassiin, joka vihdoin viime kesänä saatiin rakennettua.

Kun siellä lapsuuden kesämökillä jonakin keväänä on vastassa tutun marjametsän sijaan päätehakkuuaukea, mieleen tulee yksi ajatus: Tämä on väärin, pyhäinhäväistys! Mielessä eivät ole pahvimukit eivätkä terassilaudat. Asioiden välillä ei itse asiassa tunnu olevan mitään yhteyttä, vaikka tietenkin niillä on: juuri niistä kaadetuista puista tulee lisää terassilautoja ja pahvimukeja käyttöön ihan samanlaisille kuluttajille, kuin peilistä katsoo vastaan.

Tunneperäinen suhtautuminen näkyy siinäkin, että usein metsiin liittyvät faktat ovat hukassa, eikä niitä edes haluta ymmärtää. Kun omista rakkaista maisemista katoaa metsä, joka on ollut siinä koko oman elämän ajan, tämä metsä on omaan rajalliseen elämänkaareen peilaten ikuinen. Koska se on itselle ikuinen, se on ikimetsä – vaikka eihän se tietenkään ole. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä se on tavallista suomalaista talousmetsää, joka on kokenut vastaavia hakkuita ennenkin ja joka ei ole edes erityisen vanhaa. Se on metsää, josta on ennenkin kaadettu puita, jotta on saatu sahatavaraa rakentamista varten ja raaka-ainetta paperiin.

Se, mikä omien tunteiden ja muistojen läpi suodatettuna tuntuu peruuttamattomalta katastrofilta, onkin itse asiassa vain yksi vaihe siinä prosessissa, jolla niitä paljon puhuttuja uusiutuvia luonnonvaroja voidaan hyödyntää. Ja kyllä, uusiutuvia – jonakin päivänä siinä on metsä jälleen.

Olisiko meidän siis aika rakentaa ajatuksissamme silta lapsuuden kaadetun marjametsän ja kädessämme olevan pahvimukin välille? Se olisi reilua myös siitä syystä, etteivät tunnereaktiomme käsikirjoittaisi tarinaan roistoja täysin epäoikeudenmukaisesti: niitä silmät ahneudesta kiiluen metsää kaatavia metsänomistajia ja metsäteollisuusyhtiöitä, jotka ihan vain itsekkyyttään ja järjettömyyttään haluavat tuhota Suomen metsät (ja taaskaan se pahvimuki ei löydä tietään tähän mielikuvaan).

Yksi niistä tosiasioista, jotka on hämmentävän helppo unohtaa, on se, että jos mökkinaapuri teettää lapsuuden marjametsään päätehakkuun, se on mitä ilmeisimmin hänen metsänsä. Se on siis hänen omaisuuttaan. On vaikea ymmärtää, miksi oman omaisuutensa käyttäminen ja hyödyntäminen demonisoidaan tässä aivan toisin kuin vaikkapa sijoitusasunnon vuokraaminen.

Ehkä asiat kuten jokamiehenoikeus hämärtävät metsän omistusoikeutta? Ehkä syntyy mielikuva siitä, että tämähän oli myös minun marjametsäni? Taas voitaisiin verrata siihen sijoitusasuntoon: saahan naapuri sijoitusasunnollaankin ansaita rahaa, vaikka sinä olisit joskus käynyt siellä ja pitänyt siitä – tai vaikka olisit joskus jopa asunut kyseisessä asunnossa!

Metsänomistajien rooli nähdään mielestäni vähän erikoisella tavalla siinäkin, että metsänomistajan osuutta havahdutaan miettimään vasta, kun se päätehakkuuaukea ilmestyy. Paheksunnan ilmaisemiseen löytyy nykyään erinomaisia aseita: Nyt meni monilta eläimiltä koti! Taas yksi hiilinielu tuhottiin!

Mutta hetkinen… Sillä metsänomistajalla yhtä kaikki oli se hiilinielu, kenties jopa kymmeniä vuosia. Metsäomistusten laajuudesta riippuen hänellä saattaa edelleen olla näitä hiilinieluja, kenties merkittäviäkin. Metsänomistajan on myös tehtävä osuutensa sen eteen, että jonakin päivänä hakkuuaukealla taas tulee olemaan hiilinielu.

Millaisella henkilökohtaisella panostuksella metsänkäytön tuomitsijat mahtavat itse vaalia ja kasvattaa hiilinieluja? Tätä voi miettiä samalla, kun pohtii, että ellei pitäisi järkevänä eläintuotannon tuomitsemista, jos itse syö naudanlihapihvejä, miksi myöskään moittisi metsähakkuita pahvimuki kädessään.

Tunteellisuudessa ei ole mitään pahaa, mutta tunnepitoinen ajattelu ei saisi olla tekosyy silmien ummistamiseen syy-yhteyksiltä tai muiden tekojen tekopyhään ja ajattelemattomaan tuomitsemiseen. Suomalaiset metsät ovat ihana asia – mutta ne eivät ole olleet meille suomalaisille arvokkaita pelkästään luontokohteina vaan monilla muillakin tavoin, hyödynnettyinä ja hyötykäyttöön valjastettuina. Uskallan myös väittää, ettei tätä postausta todennäköisesti lue kukaan, joka ei olisi itsekin tavalla tai toisella saanut osaansa tästä hyödystä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Siggy Nowak/CC0/Pixabay (ylempi) ja Jerzy Morkis/CC0/Pixabay (alempi)