Onko väärin nauttia shoppailusta?

Tämän postauksen alaotsikko voisi olla Kerskakulutuksen kritisoijan shoppailueuforia.

Jos on lukenut blogiani aiemmin, tietää, että suhtaudun kerskakulutukseen kriittisesti. Tätä kuvausta voisi vielä täsmentää niin, että määrittelen kerskakulutuksen aika ankarasti: en pidä kerskakulutuksena vain kaikkein villeintä kulutusjuhlaa vaan suurta osaa länsimaisesta kulutuksesta.

Kritiikki ei minulla pohjaa esim. ilmastonmuutoksen vastustamiseen vaan on ennen muuta elämänfilosofista: en usko onnen löytymiseen materiasta tai varsinkaan aina vain uudesta materiasta. (Aiempia materiaan ja kulutukseen liittyviä ajatuksiani voi lukea esim. tästä postauksesta.)

Tätä ajatusmaailmaa päädyin taas kerran tutkiskelemaan lähemmin, kun olin viettämässä iltaa ostoskeskuksessa. Taustaksi kerrottakoon, että minulla on ollut rankka kesä: Työt ovat painaneet päälle ennen kokemattomalla tavalla ja muutakin stressiä on ollut. Se, että pystyin viettämään illan kaverin kanssa kauppoja kierrellen, ei siis ollut itsestään selvää saati arkipäiväistä. Se oli päinvastoin harvinaista herkkua.

Ja niin… Se oli nimenomaan herkkua. Se oli suorastaan euforista! Tuntui, että stressi jäi ostoskeskuksen parkkihalliin ja päässä sitkeästi pyörineet murheet pystyi vihdoin ihanasti unohtamaan, kun kierteli liikkeestä toiseen ja istui välillä kahvilaan kaakaokupin ja leivoksen ääreen.

Tätäkö minä siis tekopyhästi kritisoin, samalla kun itse hiippaillen ostoskeskukseen nautiskelemaan? Ehkei ihan niinkään.

Olen aina ajatellut, että shoppailu voi olla nautinto – enkä ole koskaan kokenut, että tämä sinänsä olisi väärin. En haluaisi poistaa ostoskeskuksia maailmasta enkä haluaisi edes ottaa keneltäkään pois shoppailun tuottamaa iloa.

Keskeinen kysymys on paljolti se, mitä shoppailulla tarkoitetaan ja mitä se pitää sisällään. Shoppailun käytännön toteutus lopulta ratkaisee, kuinka ongelmallisesta asiasta on kyse – vai onko kyse ongelmallisesta asiasta ensinkään.

Minulla jäi shoppailuretkestäni laukkuun kolme pokkaria – jotka tulevat takuulla käyttöön ja useampaan kertaan luetuiksi, itseni tuntien – ja kaksi kasvonaamiota. Siinä se. Yhden pitkään etsimäni harrastusvälineen olisin ostanut, jos olisin löytänyt sopivan, mutta enpä löytänyt tälläkään kertaa. Kaikki muu kulutus oli syömistä ja juomista. Mikään tässä ei ollut sellaista, mistä olisi jäänyt tunne ylenmääräisestä kulutuksesta tai minkäänlainen ostokrapula.

Minulle tällainen shoppailu on aika tyypillistä. En ehdi shoppailemaan – siis shoppailemalla shoppailemaan, en nyt laske ruokakaupassa käymistä – kuin muutaman kerran vuodessa, ja silloinkin on aika tavallista, että rahaa menee alle 100 euroa. Ostan asioita, joita varmasti tulen käyttäneeksi (esim. kauneudenhoitotuotteet), sekä asioita, joille minulla on todellinen tarve (esim. uusi vaate loppuun käytetyn tilalle). Minulle jää shoppailusta lähes poikkeuksetta hyvä olo – siis sellainen hyvä olo, joka kantaa myös ostoshetkeä pidemmälle. En juurikaan joudu kyseenalaistamaan ostoksiani saati suremaan jälkikäteen rahan tuhlaamista.

Väitänkin, että ostosten tekemisen nautinto on sitä kestävämpää, mitä selvemmin ostos palvelee todellista tarvetta. Tuntuu kerrassaan ihanalta, kun onnistuu löytämään esimerkiksi uuden talvitakin hajonneen tilalle. Jos se on lisäksi kaunis, itselle sopiva ja ehkä vielä kohtuuhintainen, löytämisen tunne voi olla suorastaan riemukas! Mikä tärkeintä: se on vailla ristiriitoja ja syyllisyyttä. Jos seuraavana päivänä tai puolen vuoden päästä ei edelleenkään tarvitse miettiä, onko tavaralle oikeasti käyttöä ja tulikohan ostettua jotakin ihan turhaa, ostoskokemuksen ilo voi kantaa vaikka kuinka pitkälle.

En toki viitsi väittää, että ostaisin aina vain tarpeellisia saati pakollisia asioita (eiväthän aiemmin mainitut pokkarit tai kasvonaamiotkaan sellaisia tiukasti tulkiten olleet). Kyllä minä joskus ostan jotakin ihan vain siksi, että se on minusta hienoa ja kivaa, vaikka sen tarpeellisuus olisi hyvinkin kyseenalaista. Näin tapahtuu kuitenkin varsin harvoin. Kun ostan jotakin tällaista, olen silloin todella vaikuttunut kyseisestä tuotteesta. Ei ole juurikaan riskiä siitä, että se, hupsista vain, unohtuu saman tien jonnekin vaatehuoneen perälle.

En minä ketään muutakaan halua siitä syyllistää, että joskus tulee ostettua ihania turhuuksia. Minusta on ihan hyväksyttävää, ettei elämä hyvinvointiyhteiskunnassa ole pelkästään perustarpeiden tyydyttämistä vaan myös iloa. Ongelma syntyy siinä, ettei monikaan osta niitä ihania turhuuksia joskus. Moni ostaa niitä jatkuvasti, eikä kyse useinkaan ole edes siitä, että olisi tiettyjä heikkouksia, joiden kohdalla tulee langettua tarpeettomien asioiden ostamiseen. Turhuuksien ostelu voi päinvastoin olla leimallista koko ostokäyttäytymiselle.

Tätä ilmiötä kuvastaa hyvin se, paljonko kodeista löytyy unohdettua tavaraa. On uskomatonta, millaiset määrät monilla on vaatekaappiin unohtuneita vaatteita, joita ei pahimmillaan ole käytetty koskaan vaan ne ovat kulkeutuneet vaatekaupasta suoraan unholaan. Vielä enemmän monilla on vaatteita, joista on jaksettu iloita ja joita jaksettu käyttää hetki sen jälkeen, kun ne on ostettu. Kun ne ovat lakanneet olemasta aivan uusia, on jo haettu kaupasta seuraava tilalle. Käyttämättömiä tai vähän käytettyjä vaatteita kulkeutuukin tasaisena virtana kirpputoreille ja vaatekeräyksiin.

Vaatteet ovat helppo ja tyypillinen mutta eivät toki ainoa esimerkki kerskakulutuksesta. Aika paljon löytyy myös kerran kokeiltua kosmetiikkaa, hetkellisen innostuksen puuskassa ostettuja harrastusvälineitä ja niin edelleen.

Minusta ongelmalliselle kuluttamiselle on oikeastaan leimallista sama, mikä on leimallista mille hyvänsä ongelmalliselle nautinnon hakemiselle: rajattomuus ja liiallisuus, kohtuuden puute. Ei se ole shoppailemisessa ongelmallista oikeastaan mistään näkökulmasta, että shoppaillaan joskus ja kohtuudella. Päinvastoin tiettyyn rajaan asti materia ja mahdollisuus hankkia sitä on hyvinvoinnin tunnusmerkki. Ongelmat pesivät siinä, kuinka länsimaiselle kulutukselle on tyypillistä, ettei minkäänlainen kohtuullisuus ole enää edes näköpiirissä saati että sellaista noudatettaisiin.

Shoppailusta saatavaa nautintoa voi verrata vaikka herkkujen syömisestä saatavaan nautintoon: Ei ole mikään ongelma eikä vääryys, jos joskus hemmottelee itseään herkuilla. Päinvastoin, se voi olla todella ihanaa ja aidosti tukea hyvinvointia! Kuitenkin jokainen tietää, miten siinä käy, jos herkuttelu alkaa ottaa liian suurta roolia hyvän olon hakemisessa ja rajat katoavat.

Niin kauan, kuin ihminen hallitsee keinon, jolla hän hakee itselleen nautintoa, ollaan usein aika turvallisilla vesillä. Jos taas nautinnon tai hyvän mielen hakeminen tietyn asian kautta alkaakin hallita ihmistä, ollaan liemessä. Monenlaiset riippuvuudet päihdeongelmista hallitsemattomaan tunnesyömiseen ovat osoittaneet tämän. Myös shoppailuun voi muodostua riippuvuussuhde, ja monelle näin on selvästi käynytkin.

Nautintoon ilmestyy koko joukko teräviä kulmia, jos nautinnon haku alkaa johtaa esimerkiksi oman terveyden tai talouden vaarantumiseen. Lopulta nautinto ei ole nautinto enää lainkaan kuin korkeintaan hyvin lyhyitä hetkiä kerrallaan. Silloin syntyy myös tunne siitä, että sisäisen tyhjyyden ja tyytymättömyyden nujertamiseksi pitää saada aina vain enemmän.

Vaikkei oltaisi siinä ääritilanteessa, jossa visa on vingutettu puhki ja kulutusluottolaskuja ropisee postilaatikkoon, voidaan silti olla hälyttävässä tilanteessa. Jos omia ostoksiaan joutuu usein jälkikäteen kyseenalaistamaan tai jos tuntuu, että on vaikea saada samanlaista hyvää mieltä mistään muusta kuin uusien asioiden ostelusta, on syytä tosissaan pohtia suhdettaan shoppailuun. Se suhde ei ehkä vielä ole kovin riskialtis ja epäterve, mutta se voi olla matkalla siihen suuntaan.

Jos sen sijaan olemme siellä janan toisessa päässä – jos voimme shoppailla hyvällä omatunnolla ja pääasiassa todelliseen tarpeeseen – olen sitä mieltä, että antaa palaa vain! Jos pystyt nauttimaan kohtuudella – on nautinnon lähde sitten suklaa tai shoppailu – niin NAUTI. Jos taas et pysty, mieti, mikä voisi olla sinun tiesi takaisin kohtuuteen.

Näin aion itsekin toimia: nauttia pieninä, suklaapalan kokoisina annoksina shoppailuretkistäni, ja huolehtia, että ne pysyvät omissa raameissaan: ihanana, satunnaisena arjen  piristyksenä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat StockSnap/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Oma elämä Syvällistä Vastuullisuus

Energian hintakriisi ja miten siitä puhutaan

On sitten aktiivinen uutisten seuraaja tai ei, keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta energian hintakriisi, joka tällä hetkellä vavisuttaa Eurooppaa. Sen taustalla on toki vielä ravistelevampia ja kauheampia asioita, mutta aion tässä postauksessa keskittyä energiaan ja sen hintaan – ja etenkin siihen, miten näistä asioista keskustellaan.

Paniikin lietsonta on asia, jota mediassa on viime vuosina harrastettu minun makuuni enemmän kuin tarpeeksi. Kauheita asioita on kieltämättä tapahtunut: koronapandemia, sodan syttyminen Euroopassa, tämän lukuisat ja laajat seuraukset… En silti ole vakuuttunut siitä, onko kauhuotsikkojen latominen toistensa päälle hyvää journalismia. Varsinkaan silloin, kun kirjaimellisesti kuolemanvakavien asioiden kohdalla syyllistytään kevyemmistä aiheista tuttuun klikkiotsikointiin. Onko oikein, että kun jokin asia jo valmiiksi puristaa monien sydänalaa, aiheen tiimoilta tehtaillaan vielä otsikoita, jotka nostavat mainitun sisäelimen kurkkuun jo ennen, kuin ehtii edes katsoa, mitä artikkelissa sanotaan? Sähkön hinta voi nousta ensi talvena tsiljoona euroa. Lue tästä, millaiset sähkönkäyttäjät ovat pahimmassa liemessä!

Toki asiaa on lähestytty myös ratkaisukeskeisimmin. Hyviä tai ainakin hyviksi kehuttuja sähkönsäästövinkkejä voi lukea sieltä täältä. Myös hallitukselta on aktiivisesti vaadittu toimia, ja jonkinlaisia toimia onkin näköpiirissä. Nämä ainakin ovat hyvä asia, vai ovatko?

Olen jo pitkään miettinyt, miksi energian hintaa koskeva keskustelu aiheuttaa epämukavan olon. Osittain tietysti siksi, että aihe on kurja ja koskettaa monia, myös itseäni. Osa epämukavuudesta johtuu kuitenkin keskustelun sisällöstä ja tyylistä. Ei voi sanoa, että asian vakavuutta vähäteltäisiin, koska sitä rummutetaan koko ajan ja kaikkialla. Mielestäni todellinen ymmärrys siitä, mitä energian hinnan jokseenkin holtiton nousu käytännössä tarkoittaa tavallisten ihmisten ja tavallisten kotitalouksien kohdalla, jää kuitenkin usein puuttumaan. Kun keskustelussa jalkaudutaan kauhuotsikoista oikeaan elämään, alkaa saman tien arvostelu ja arvottaminen. Sitten ei enää puhutakaan siitä, kuinka energian hinta nousee ja miten se jokapäiväisessä elämässä näkyy, vaan tyrkytetään jo sumeilematta omaa agendaa.

Energian hinnan nousu tuntuu olevan oiva tilaisuus markkinoida omaa ideologiaansa, on se sitten mikä hyvänsä. Voi tarjoilla vihreitä arvoja tai lällätellä vahingoniloisesti niille, joilla on sellaista omaisuutta, jota energian hinnan nousu runtelee. Voi mainostaa omaa ylivertaista elämän-, liikkumis- tai asumistapaansa ja lausua murskaavaa kritiikkiä niille, jotka ovat valinneet toisin. Voi voi, nyt on tosiasioiden kohtaamisen hetki niilläkin, jotka… Lähes ketä hyvänsä pääsee nyt tölväisemään. Myös sen kautta voi arvottaa muita ja heidän hätäänsä, että julistaa, kenen henkilökohtainen energiahätä on omasta mielestä se auttamisen arvoinen. Näin myös sumeilematta tehdään.

Ei ihme, että energiakeskustelun jälkimaku on niin tympeä. Noin teoriassa voisin lähestyä energian hintakriisiä omankin ideologiani kautta ja löytää siitä jopa myönteisiä puolia: en erityisemmin pidä kerskakulutuksesta enkä yleisestä kohtuuttomuudesta elämäntavoissa, ja niiden hillitsijänä peruselinkustannusten raju nousu toimii varmasti mainiosti.

Mutta ei. Tästä huolimatta päällimmäinen ajatus mielessäni on, että ei, ei tällä tavalla. Minä todella toivoisin kohtuullisuuden saavan nykyistä suuremman roolin ihmisten elämässä mutta toivoisin heidän löytävän sen. Nyt monella on edessä pakko ja täysin hallitsematon elämäntapojen muutos, eikä se ole asia, josta voisin iloita.

Haluaisin, että ihmiset voisivat valita. Minä en usko pakkoon, koska se jättää jälkeensä katkeruuden tai pahimmillaan rikkinäisen mielen. Pakko ei synnytä sellaista pysyvää muutosta, jolla olisi juurensa sielussa ja ymmärryksessä.

Sitä paitsi kaikkien kohdalla muutos ei pysähdy kohtuuden tasolle. Osa on vaarassa luisua sellaiseen niukkuuteen, joka ei enää täytä hyvinvoinnin tunnusmerkkejä.

Jos katsomme silmästä silmään sitä, mitä monella on mahdollisesti tulevana talvena edessä, niin voimme nähdä seuraavaa: ongelmia pitää asuntonsa riittävän lämpimänä, vaikeuksia pystyä hankkimaan ruoan lisäksi mitään muuta, hankaluuksia järjestää omaa liikkumistaan, varsinkin haja-asutusalueilla. Ollaan siis aivan perustarpeiden äärellä. Kun nämä ovat uhattuina, syntyy myös monia johdannaisongelmia: Voi olla vaikea käydä töissä ja siten huolehtia toimeentulostaan. Kun perustarpeiden tyydyttäminenkin voi olla uhattuna, saattaa olla mahdotonta esimerkiksi harrastaa mitään, lomailla tai ylläpitää sosiaalisia suhteita (sikäli kuin se ei onnistu sähköisesti tai omassa kodissa). Luottotiedottomaksi päätyminen ilman omaa syytä saattaa olla pian todennäköisempää kuin koskaan aiemmin.

Toivon, etten nyt syyllisty samaan kauhukuvien maalailuun, josta aiemmin kritisoin mediaa. Haluan vain muistuttaa, että juuri tuollaisten ja juuri noin syvältä käytännön arkea koskettavien ongelmien kanssa olemme tekemisissä. Paniikki ei auta mitään, monet pystyvät väistämään tai ratkaisemaan kuvatut ongelmat ja lopuillekin aurinko paistanee risukasaan jollakin aikavälillä. Meidän on silti hyvä ymmärtää, että mitä mä sanoin tai kyllä mä vaan tiedän, miten eletään oikein eivät ole asioita, joiden aika ja paikka olisi nyt. Ei tämän hintakriisin äärellä, kun monien perustarpeet ovat uhattuina ja hätä on suuri. Ei.

Jos nyt on jotakin, mitä emme todellakaan tarvitse, niin lisää tunnetta siitä, että oma elämä ja hyvinvointi ovat uhattuina. Vastakkainasettelujen tai omien ideologioiden röyhkeän tuputtamisen aika ei ole nyt. Nyt on aika selviytyä ja säilyttää hyvinvointi.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Pexels/CC0/Pixabay

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta