Viranomaisten toiminta suurennuslasin alla

Viime viikkoina erityisesti poliisiviranomaisten toiminta on saanut paljon julkisuutta, suurelta osin kuvattujen videomateriaalien vuoksi. Julkisuuden lisäksi silkkaa ryöpytystä on tullut runsaasti eri sosiaalisen median kanavissa.

Itse en suhtaudu tämäntyyppiseen viranomaisten saamaan julkisuuteen ensisijaisesti niin, että onpa hyvä, kun epäkohdat tulevat ilmi. Ensimmäinen ajatukseni on pikemminkin se, että nykyinen someaika mahdollistaa asioiden hallitsemattoman leviämisen ja aivan liian nopeat ja mittavat sometuomiot. Kaikki ovat olevinaan kauheasti totuuden ja oikeuden puolella. Samalla keskustelusta paistaa läpi sen yksipuolisuus ja ilmiö, jonka voisi tiivistää sanontaan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”. (Olen kritisoinut somekohuja ja niihin osallistumista laajemmin täällä.)

Ennen kuin jatkan aiheesta enempää, haluan ilmaista tämän mahdollisimman selkeästi: En kuvittele, että suomalainen viranomainen olisi erehtymätön tai ettei hän voisi tehdä virheitä, kenties vakaviakin. En myöskään ajattele, että viranomaisten toiminta olisi tai että sen pitäisi olla kritiikin yläpuolella.

Voimme aiheellisesti odottaa viranomaisilta paljon ja voimme aiheellisesti esittää kritiikkiä, jos vaikuttaa siltä, ettei viranomainen toimi oikein. Viranomaisten virheillähän voi olla hyvin vakavia seurauksia. Lisäksi ne ovat sen vuoksi erityisen paha juttu, että tavallinen ihminen helposti kokee olevansa viranomaisen edessä voimaton.

Yhtä kaikki asiassa on muutama sellainen näkökohta, jonka haluaisin nostaa esiin.

Ensinnäkin nämä poliisiviranomaisten toimintaan liittyvät kohut. Kehottaisin jokaista miettimään, kuinka suuri ero on niissä kahdessa tilanteessa, kun tehdään päätöksiä muutamassa sekunnissa paineen alla ja kun arvostellaan niitä jälkeenpäin kotisohvalta käsin. Jälkiviisaus on helpoin viisauden laji. Kun voit rauhassa tutkia asiaa, miettiä sitä eri kanteilta, hidastaa ja pikakelata ja kun – mikä tärkeintä – tiedät lopputuloksenkin valmiiksi, on helppo sanoa, että ei näin. Tästä ei kuitenkaan voida vielä päätellä, että alkuperäisessä tilanteessa olisi toimittu väärin senhetkiset tiedot, olosuhteet ja vaihtoehdot huomioon ottaen. Vaikka olisikin toimittu väärin, vääryys ei välttämättä ole likikään yhtä törkeä, kuin jälkikäteen somessa lietsottu joukkonärkästys antaa ymmärtää.

Myös yksi juttu kannattaa aina muistaa, kun puhutaan viranomaisista ja heidän toiminnastaan: viranomaisten mahdollisuus puolustaa itseään julkisesti on lähes olematon. Yksittäinen viranomainen ei juurikaan voi kommentoida yksittäisiä tapauksia julkisuudessa – ei sittenkään, vaikka vastapuoli esittäisi millaisia syytöksiä.

Tämä huomio ei muuten koske vain poliisiviranomaisia. Olen jonkin verran törmännyt sosiaalisessa mediassa sellaiseen keskusteluun, joka antaa ymmärtää, että Suomessa lastensuojeluviranomaiset aivan yleisesti käyvät kaappaamassa lapsia hyvistä kodeista hyviltä vanhemmilta. Joskus omakohtaiset tarinat näistä hirmutapauksista voivat olla hyvinkin yksityiskohtaisia.

Jokaisen, joka omaa jonkinlaisen kyvyn kriittiseen ajatteluun, pitäisi tunnistaa epäsymmetria, joka vääjäämättä syntyy, kun toinen osapuoli voi sanoa lähes mitä hyvänsä ja toinen ei juuri mitään. Tämä ei tarkoita, että kaikki, mitä puheliaampi taho kertoo, olisi aina valhetta, mutta valehtelulle on joka tapauksessa hyvät mahdollisuudet.

Valheitakin on monenlaisia. Vaikkei kertoisi suoranaisesti epätosia asioita, tilannekuvan saa näyttämään totuudesta poikkeavalta, jos sopivasti kertoo vain jotkin asiat ja ”unohtaa” toiset kokonaan. Ihmisten kykyä itsepetokseen ei myöskään pidä aliarvioida. Harva meistä haluaa kokea olevansa mitenkään paha tai huono, ja esimerkiksi vanhemmuus on varmasti yksi maailman herkimmistä asioista. On mahdollista, että vaikkapa lastensa huostaanotosta kauhujuttuja kertova äiti kokee puhuvansa täyttä totta, ilman että asia silti on niin. Tietyllä tavalla tämä on ymmärrettävää, sillä kuinka tuskallista täytyykään olla katsoa peiliin ja myöntää, että minun luonani ja minun kodissani lasteni kasvuympäristö ei ole turvallinen?

Se, että viranomaiset eivät hevillä voi latoa faktoja pöytään yksittäisestä tapauksesta tai asiakkaasta, luo myös sellaista epäsymmetriaa, että viranomainen vaikuttaa helposti etäiseltä ja kylmältä. Kun joku taho latelee lakitekstiä ja fraaseja kuten ”asia tullaan selvittämään perin pohjin”, se voi tuntua luotaantyöntävältä. Tavallinen ihminen – hän, joka mahdollisesti kokee itsensä tai läheisensä olevan viranomaisen uhri – voi puhua eri tasolla: hän voi puhua äidinrakkaudesta tai kertoa siitä hirveästä tuskasta, jota viranomaisen vahingoittama läheinen on kokenut.

On tavallaan hyvin ymmärrettävää, että viimeksi mainittua puhetta on helpompi kuunnella ja että se kerää enemmän sympatiaa. Toivoisin silti, että julkisissa keskusteluissa muistettaisiin, ettei viranomaistoiminnan jäykkyys tee sekään viranomaisten teoista itsessään vääriä eikä pahoja – ja että toisaalta kaikki empatiaa herättävät asiat eivät ole koko totuus.

Viranomaisen ei kuulu olla lain eikä kritiikin yläpuolella, mutta hänen on pystyttävä tekemään työtään. Jokainen voi miettiä, edesauttaako vai haittaako tätä se, jos joka nurkalla on joku puhelimen kamera ojossa metsästämässä riittävän viraalia hetkeä, jonka varjolla voidaan sitten tuhansien ihmisten voimin jakaa netissä omia traumoja ja kaunoja viranomaisia kohtaan, mahdollisesti samalla yksittäistä viranomaista ajojahdaten.

Näin minä asian näen.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Blogiani voit seurata myös Facebookissa tai Blogit.fi-sivustolla!

Kuva VBlock/CC0/Pixabay