Yhden postauksen verran metabloggaamista

Olen pitänyt blogia nyt kaksi vuotta. Tein jo ihan aluksi sellaisen periaatteellisen päätöksen, etten sisällytä blogiini metabloggaamista – bloggaamisesta bloggaamista. Nyt, kun kaksi vuotta on tosiaan tullut täyteen, ajattelin kuitenkin poiketa periaatteestani sen verran, että yhden postauksen verran kerron blogin taustoista eli vastaan kysymyksiin mitä ja miksi.

Miksen sitten yleensä kirjoita bloggaamisesta? Tähän on oikeastaan kaksi syytä. Toinen on se, etten koe erityisen mielekkääksi sen enempää lukea kuin kirjoittaakaan bloggaamisesta vaan lähinnä blogikirjoitusten sisältö kiehtoo: mitä sanottavaa eri kirjoittajilla on eri aiheista?

Ehkä vielä tärkeämpi syy siihen, miksei metabloggaaminen jaksa innostaa, on se, että minähän en ole mikään varsinainen bloggaaja vaan enemmänkin kirjoittelija. Pidän kirjoittamisesta, mutta bloggaamisen se puoli, joka liittyy sosiaalisessa mediassa toimimiseen, ei ole minun vahvuusalueeni. En ole siis sellainen bloggaamisen taituri, että minulla olisi siitä paljonkaan sanottavaa.

Tästä päästään yhteen blogini ominaisuuteen, jonka niin ikään päätin jo alkumetreillä: keskityn tekstiin, en kuviin. Blogini kuvat ovat kuvituskuvia, siis jotakin, mikä ehkä elävöittää, koristelee ja rytmittää tekstiä – mikään juttu ne eivät ole. Pyrin toki valitsemaan kuvat niin, että ne tukevat tekstiä, ja onnistun tässä vaihtelevasti, mutta teksti on se asia, johon panostan.

Tämä ratkaisu heijastelee sitä, millainen lukija itse olen. Muidenkin blogeissa kuvat ovat minulle täysin toissijainen asia. Voin lukea itseäni kiinnostavaa blogia, vaikkei siinä olisi koskaan kuvan kuvaa. Toisaalta vaikka blogin kuvat olisivat kuinka loistavia, se ei yksistään saa minua kiinnostumaan blogista. Ajattelen asian niin, että internet on pullollaan kaikenlaisia alustoja ja kanavia kuvien jakamiseen, mutta blogit ovat se sosiaalisen median muoto, joka sopii erityisesti teksteille.

Yksi syy siihen, että olen päättänyt olla keskittymättä blogissani kuviin, on se, etten koe minulla olevan siinä suhteessa erityisemmin annettavaa. Elämässäni ja elämäntavassani on joitakin omaperäisiä ja kuvauksellisia piirteitä, jotka voisivat valokuvina kiinnostaa. Ne ponnistukset, joita itse otetut laadukkaat kuvat blogissa vaatisivat, eivät kuitenkaan olisi missään suhteessa siihen lisäarvoon, jonka ne toisivat teksteihin painottuvalle blogille.

Siirryn nyt vihdoin siihen asiaan, jonka olen koko ajan sanonut olevan minulle se tärkein juttu: niihin teksteihin ja niiden taustoihin.

Aloitin blogin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten oikeastaan siksi, että minulla oli sellainen tunne, että se on asia, joka vain pitää tehdä. Minulla oli ajatuksia ja näkemyksiä, joita en halunnut pitää vain omana tietonani tai jakaa pelkästään lyhyinä kommentteina siellä täällä some-viidakossa.

Nykyisessä elämänmenossa on paljon asioita ja elementtejä, joita en allekirjoita ja joiden takana en voi seistä. Niiden vastapainoksi olen omalta pieneltä osaltani halunnut tarjota vaihtoehtoisia näkökulmia. Minulle on myös koko ajan ollut äärimmäisen tärkeää, etten jätä yhtään näkemystä esittämättä siksi, ettei se ole suosittu, tai siksi, että se voi saada minut näyttämään huonolta.

Minusta yksi nykyisen keskusteluilmapiirin suurimmista ongelmista on hyväksytyn arvopohjan kaventuminen. Periaatteessa lähes kuka hyvänsä voi sanoa mitä hyvänsä, mutta aidosti hyväksyttyjä mielipiteitä, joiden perusteella niiden esittäjää ei leimata, ei useinkaan ole kovin monta. Jokainen, joka on katsonut riittävän tarkkaan, on voinut nähdä vallitsevassa asenneilmapiirissä merkkejä siitä, että ilmaisun- ja sananvapautta pyritään välillä haastamaan ja jopa rajoittamaan. Tähän kehitykseen toivon jokaisen suhtautuvan vakavasti, koska kyse on hyvin vakavasta asiasta!

Olen kokenut asian niin, että jos on mahdollista tehdä edes jotakin sen eteen, että erilaiset näkemykset pysyvät pinnalla ja niitä uskalletaan esittää, se on myös tehtävä. Epäilemättä omien kirjoitusteni vaikutus ilmiöön – tai ylipäätään mihinkään – jää vähäiseksi, mutta senkin korren haluan kantaa kekoon. Jos edes joku saa blogistani esimerkiksi rohkaisua esittää sellaisia ajatuksia, joiden esittämistä olisi muuten epäröinyt, olen todella tyytyväinen.

Tässä on kyse myös blogin tavoitteisiin liittyvästä valinnasta: minulle se, että voin kirjoittaa juuri sen, mitä haluan, on se ykkösjuttu. Tämä ei silti tarkoita, että minusta postausten vastaanotto olisi merkityksetön asia. (Enkä ole välttämättä valmis uskomaan ketään, joka väittää, ettei piittaa lukijoista lainkaan – ja kuitenkin julkaisee tekstejään.) Toivon tekstieni olevan selkeitä ja kielellisesti riittävän tasokkaita ollakseen kunnioittavia sekä lukijaa että suomen kieltä kohtaan. Toivon aina välillä onnistuvani myös olemaan oivaltava ja herättelevä. Se ei sen sijaan haittaa, jos kaikesta kirjoittamastani ei aina olla samaa mieltä tai edes pidetä.

On yllin kyllin bloggaajia, joilla on annettavaa vaikkapa muodin, kauneudenhoidon tai kulttuurin saralla enemmän kuin minulla olisi. Sen sijaan vaihtoehtoisten näkemysten kentältä uskon löytäneeni sellaisen kolon, johon minä ja blogini sovimme mainiosti.

Sillä tiellä jatketaan. Kiitos jokaiselle, joka on tähän mennessä lukenut ja kommentoinut!

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Peter Olexa/CC0/Pixabay

puheenaiheet ajattelin-tanaan syvallista oma-elama
Kommentit (2)
  1. Kiitos kun pidät tätä blogia! Minusta olet onnistunut blogiin liittyvissä tavoitteissasi hyvin.

    1. Mukava kuulla! Kiitos myös itsellesi, kun luet. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *