Kuuntelin MyBnB Liven Asiaa aikuisille naisille -podcastia, jossa Tiina ja Sari keskustelivat naiseuden eri vuosikymmenistä. Tämä podcast on kiinnostava, luonteva ja hyvä. Kuuntelen sitä säännöllisesti, ja uusin jakso kirvoitti minut pohtimaan eri ikävaiheiden timanttisimpia juttuja omalla kohdallani.

Mistä onni muodostuu, mitä kaikkea hyvää eri vuosikymmenet tuovat tullessaan? Miten suhtautua elämään ja ikääntymiseen niin, että elämä tuntuu hyvältä juuri nyt?

Minulle perusonnellisuus on sitä, että arki rullaa ja hommat sujuvat. En ole koskaan – en edes nuorena ja naiivina – ajatellut, että minun pitäisi saada valtavasti, kerryttää mieletöntä omaisuutta tai kokea säännöllisesti huikeita elämyksiä ollakseni tyytyväinen tai onnellinen. Kun tarkastelen elämää taaksepäin ja itseäni sen kaikissa tienristeyksissä, huomaan, että onnentunne liittyy kovin pieniin asioihin ja hetkiin.

Alle parikymppisenä elämä oli pääosin helppoa. Vaikka talous oli tiukalla, opiskelut kesken ja tulevaisuudesta vain hentoinen ajatus tai jonkinlainen kuva, kummallisesti sitä vain selvisi ja pystyi tarttumaan hetkeen. Olen aina ollut takki auki -ihminen, joka ei ole turhia haihatellut tai murehtinut. Sellainen perushyväntuulinen ideanikkari, kaikkien kaveri ja erilaisiin tilanteisiin sopeutuva ja mukautuva.

Parikymppisinä tehtiin ja temmellettiin, iloittiin ja uskallettiin. Tiina ja Sari totesivat podcastissa, että tätä ikäkautta leimasivat rohkeus ja vapaus – ei ollut lasta eikä lammasta, sai elää vain itselleen. Nyökkäilin.

Me saimme lapset nuorina. Minä olin 22 ja mies muutaman vuoden vanhempi, kun esikoisemme syntyi. Vuoden ja neljän kuukauden kuluttua syntyi toinen poika. Kymmenen vuoden kuluttua tästä saimme vielä iltatähtitytön. Olen siis tullut äidiksi parikymppisenä ja yli kolmekymppisenä. Molemmissa on puolensa.

Mistään en elämässäni ole niin kiitollinen, onnellinen ja ylpeä kuin lapsistamme. Se onni kantaa varmasti läpi vuosikymmenten.

Kolmekymppisenä ja juuri ennen neljääkymmentä ikävuotta aloin pohtia, mikä minusta tulee isona. Vaikka olin jo kouluttautunut ja tiukasti kiinni työelämässä, jokin sisälläni huusi, etten ole täysin oikealla polulla. Tunne korostui, kun lapset kasvoivat. Niinpä lähdin toteuttamaan itseäni ja kouluttautumaan lisää. Ja onneksi lähdin. Se, että pystyn asettamaan itselleni tavoitteita, tekee elämästäni elettävän. Timanttisen.

Nyt, kun vuosia on mittarissa pian 47, nautin siitä, että elämä on omalla tavallaan vakaata. Erityisen iloinen olen työurastani ja siitä, että olen saanut opiskella vielä itselleni uuden koulutuksen ja päässyt toteuttamaan unelmani ja tavoitteeni, journalistiksi kouluttautumisen.

Keski-ikäisen arkeen mahtuvat työn lisäksi perhe, ystävät ja omat harrastukset. Olen menossa kohti uudenlaista vapautta – lapset eivät enää vaadi vanhempiaan, työura on liki huipussaan, saamme viettää puolison kanssa kahdenkeskistä aikaa. Nyt on enemmän aikaa myös itselle. Onnellisuus ja elämän timanttisuus aikuisena liittyvät vahvasti myös taloudelliseen vakauteen.

Kun pohdin elämää ja sitä, miten siitä voi itse luoda elettävän, huomaan, että toistuvasti mieleeni tulee yksi sana: asenne. Elämään ja ikääntymiseen voi asennoitua ja suhtautua positiivisesti.

Tässä omat vinkkini:

Kun osaa arvostaa nykyhetkeä, pystyy nauttimaan elämästä. Kannattaa zoomata hyvään – se suurenee, mihin zoomaa.

Kun hyväksyy muutokset, joita elämässä vääjäämättä tapahtuu, voi löytää uusia mahdollisuuksia eri elämänvaiheista.

Itsestään kannattaa pitää huolta. Se voi tarkoittaa liikkumista, terveellisesti syömistä, riittävää unta ja palautumista. Se on kahvittelua ystävän ja tyhjännauramista puolison kanssa.

Carpe diem! Keskity elämään tässä ja nyt. Menneisyys on jo tapahtunut, tulevaisuus on vielä edessä. Katse eteenpäin, ja takki aina hieman sopivasti raollaan!

Tähän on tultu.

Minna