Tällainen minun oletetaan olevan – totuus on toisenlainen

Voi, miten usein muodostammekaan käsityksen toisesta ihmisestä ennen kuin oikeasti tunnemme häntä tai hänen toimintatapojaan. Ulkoinen olemus, koulutus, ammatti, työpaikka, työtehtävät, ikä, perhe, harrastukset tai esimerkiksi sosiaalisen median julkaisut riittävät usein rakentamaan mielikuvan siitä, millainen toinen ihminen on.

Näin on käynyt myös minun kohdallani: vuosien varrella olen kuullut monenlaisia oletuksia itsestäni. Osa niistä on huvittavia, osa yllättäviä ja osa täysin paikkansa pitämättömiä, sellaisia, joilla ei ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa. Jos ollenkaan. Tähän kirjoitukseen kokosin yleisimpiä oletuksia, joihin olen törmännyt ja samalla kerron, millainen oikeasti olen näiden mielikuvien takana.

Minnan kuvia kollaasissa

Tällainen minun oletetaan olevan – totuus on toisenlainen

”Sä oot takuulla todella näppärä!”

Näppärä (äitini nauraisi tässä kohdassa…). Pois se minusta. Voin vaikuttaa näppärältä, sillä olen aikaansaava, toimelias ja paljon puuhasteleva. Mutta en ole näppärä. En sitten ollenkaan. Usein ihmiset hämmentyvät, sillä ”sähän teit tosta vain kattauksen juhliin, piirroksen korttiin, kirjoituksen blogiin…tai ratkaisit nopeasti kinkkisen tilanteen.”

Niin, varmasti tein tämän kaiken ja ratkaisijana ratkaisen monenlaisia asioita, mutta näppärää se ei minusta tee. Käteni ovat suuret ja kömpelöt (seuraava oletus voisikin olla, että koska olen pieni ihminen, minulla on myös pienet kädet ja jalat, mutta ei ole), ne eivät taivu ompeluun tai mihinkään näpertelyyn, askarteluun tai muuhun näppäryyttä vaativaan askareeseen. Näkisitte Vinted-pakettini. Ja sen, kun teippailen niitä. Uskoisitte nanosekunnissa, että minä en ainakaan ole näppärä. Ja vaikka en ole näppärä, osaan piirtää, tehdä keramiikkaa ja kirjoittaa. Sillä ne toimet eivät vaadi näppäryyttä.

”Minna voi tehdä, koska hän on niin kärsivällinen!”

Minna ja kärsivällisyys eivät sovi samaan lauseeseen. Hänellä ei ole lehmän hermoja, ei pitkää pinnaa eikä hän jaksa odotella mitään tai ketään. Hän ei siis ole lainkaan kärsivällinen. Tarpeen ja tilanteen (ja etenkin työn) vaatiessa säilytän hyvin malttini ja olen hyvin joustava monessa, mikä saattaa johtaa virhepäätelmään kärsivällisyydestä. Jaksan paljon ja pitkään, mutta en laske sitä kärsivällisyydeksi. Kärsivällisyys mitataan kassajonoissa, oman vuoron odottamisessa, hitaan tahtiin touhuamisessa ja siinä, että pitääkö kaiken tapahtua tässä ja nyt vai ei. Pitää tietenkin.

”Suututko sä koskaan? Et varmaan.”

En tietenkään. Ikinä. Pois se minusta. Nauran, laulan ja hymyilen jatkuvasti. Totta kuitenkin toinen puoli: olen perusoptimisti ja positiivinen ihminen, mikä saattaa ulospäin näyttää siltä, etten koskaan ole pahalla päällä tai suuttunut. Mutta totuus on se, että suutun ja hermostun enkä ole millään tavalla yli-ihminen tämänkään suhteen. Monet ihmettelevät tätä ja hämmästelevät ääneen, miten he eivät koskaan uskoisi. Niinpä. Kun minua tarpeeksi ärsyttää tai koen epäoikeudenmukaisuutta tai kohtuuttomuutta, suutun. Niin, että sen huomaa.

”Sä oot varmasti todella hyvä ruoanlaittaja ja leipuri!”

Minä? En ole. En ole keittiöihmisiä lainkaan. Somesta tai arkipuheestani voi saada väärän kuvan, sillä tokihan minä makaronilaatikon, siskonmakkarasopan ja kaikenlaiset peruspöperöt valmistan itselleni ja perheelleni päivittäin. Osaan leipoa vakkarijuttuni, ja niillä brassailen. Katselen kyllä mieluusti ja koukuttuen Instagramin leivonta-postauksia ja pohdin kaikenlaisia juhlatarjoiluja, kun niiden aika on, mutta hyvä – saati todella hyvä – minä en todellakaan ole. Haluaisin toki olla. Haluaisin tykätä kökkiä keittiössä. Mutta en tykkää.

”Sä oot luonnostaan niin hoikka. Ne on ne geenit.”

En ole, eikä ole. Olen rakenteeltani pienikokoinen, pitkäselkäinen, -kätinen ja -jalkainen ja isäni mallinen hoikka tyyppi, mutta en minä luonnostaan mitenkään painoani hallitse. Minä teen töitä sen eteen. Paljon. Niin paljon, että se työ on jo rutiinia. Liikun, syön hyvin ja katson, mitä käteni vie suuhuni ja siten voin hyvin ja pystyn hallitsemaan painoani.

”Sulle kaikki on niin helppoa ja tulee niin helposti, että ihan kateeksi käy…”

Voin tähänkin kohtaan heti paljastaa, että mikään ei tule helposti juuri koskaan. Paljon on sattunut ja tapahtunut ja paljon on tehty töitä kaikenlaisten asioiden eteen niin työ- kuin perhe-elämässä vapaa-ajalla. On asioita, joita osaan hyvin ja jotka tulevat toki helpommalla kuin ne, joissa en loista. Niiden kohdalla pitää harjoitella ja sietää pettymyksiä. Olen oppinut likimain kaiken kantapään kautta, se on minulle siis tuttua. Vaikkei sitä kukaan juuri koskaan usko.

Helppous-ajatus saattaa kummuta myös siitä, että olen perusoptimisti, olen aina varma, että asiat järjestyvät, onnistun asiassa, jota tavoittelen ja niin edelleen. Asenne ratkaisee, ja se varmasti näkyy jonkinlaisena ”kaiken helppoutena”.

”Sä oot varmasti varhaiskasvatuksen opettaja tai opettaja!”

Opettaja kyllä, mutta en siinä mielessä, mitä tämän lausujat usein ajattelevat. Muistan elävästi jo kymmenien vuosien takaa, kun minun ajateltiin olevan opettaja, joka toimii lasten kanssa. Arvatkaapa miksi? Siksi, että olen niin kärsivällinen (katso blogitekstin alkuosaa…), lempeä, nauravainen ja rauhallinen. Lempeä ja nauravainen ovat varmasti näistä oikein, mutta kärsivällinen ja rauhallinen en melkein missään mittakaavassa ole.

Eräiden lasten festivaalien aikaan tein ainoana hommaan tarjoutuneena vapaaehtoisena kasvomaalauksia lapsille. Kaksi vanhempaa tokaisivat, että olen varmasti varhaiskasvattaja tai luokanopettaja, kun otan jokaisen lapsen huomioon, kehun ja puhun niin kauniisti ja varmasti heille. Niin, voisin olla näyttelijäkin – olen hyvin sopeutuvainen ja oppivainen ja teen sitä, mitä tilanne kulloinkin vaatii. Kameleontti voisi kuvata minua paremmin kuin varhaiskasvattaja…

Mutta siis lapsista toki kovasti pidän ja heidän kanssaan tykkään olla ja leikkiä. Jospa vain tietäisitte, miten minä aikuisena ihmisenä tykkäänkään heittäytyä leikin maailmaan!

Tähän on tultu.

Minna

Kuvakollaasi tehty Canvalla, suurin osa kuvista Arto Arvilahti, Kuvakas. Salikuva on oma kuvani.

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Kurkistus rippijuhlapäivään

Neljätoistavuotias on nyt konfirmoitu. Syyskuussa hän täyttää viisitoista. Tähän väliin on hyvä todeta, miten aika kiitääkään. Aiemmin kirjoitin, etten juurikaan ole stressannut rippijuhlasta, mutta h-hetken lähestyessä alkoi stressitaso nousta. Ei vain juhlien vuoksi, vaan oikeastaan siksi, että remonttitouhut tuntuivat vain venyvän ja venyvän. Siellä täällä kotona oli (ja on!) keskeneräistä. Kun hyväksyi keskeneräisyyden, alkoi stressikin laantua.

Tykkään siitä, että rippi- ja ylioppilasjuhla järjestetään omassa kodissa, ja tilaa ja mahdollisuus on. Nytkin ainoa remonttitavoitteeni aikataulullisesti oli, että tämän kodin tulisi olla valmis rippijuhlapäiväksi. Kotona pidettävissä juhlissa on kiva kodikas, niin sanottu oman elinympäristön tunnelma, josta pidän. Myönnän kyllä viimeisen viikon aikana miettineeni, että olisi tarvinnut sittenkin ulkoistaa tämä juhla täysin…

Mutta emme ulkoistaneet. Konfirmaatiotilaisuus kirkossa oli kaunis, vaikka olin hieman pettynyt virsivalintoihin. Monen monta virttä, 400 henkilöä vetävä kirkkosali täynnä nuorten sukulaisia, kummeja, tuttavia ja ystäviä, mutta uskallan väittää, että virsivalinnat olivat 90 prosentille kuulijoista vieraita. Outoja. Yhden tunnistin ja sen lauloin mukana. Ja nuoret lauloivat Juha Tapion Sitkeä Sydän -biisin, se oli liikuttavaa. Pakko nyt kertoa tähän väliin yksi muisto:

Olin 12 vuotta sitten esikoisen konfirmaatioon mennessä ajatellut, etten tarvitse nenäliinaa, sillä ”tämähän on ilon juhla”. Kun urut alkoivat soittaa Soi kunniaksi Luojan -virttä ja nuoret astuivat alboineen kirkon ovesta, aloin itkeä. Ja itkin koko tilaisuuden alusta loppuun. Siinä vilahtivat lapsen syntymä, vauvavuodet, leikki-ikä, nuoruus kaikkinensa silmissäni. Onneksi vieressä istuneella anopilla oli nenäliinoja minunkin tarpeisiini. Keskimmäisen kanssa olin kaukaa viisas ja sulloin käsilaukun täyteen nenäliinoja. Hänen konfirmaationsa olikin ”uudistunut versio”, jossa kaikki (!) musiikki oli sovitettua hieman jazz-henkiseksi. Ei itkettänyt, ei yhtään, koko tilaisuuden aikana.

Nyt, neljätoistavuotiaan kohdalla, kokemus on liki sama: koska niitä kaikkein koskettavimpia, tunnettuja virsiä ei soitettu, ei itkettänyt. Toki alussa liikutti se, että tytär oli ristin kantajana ja se, miten ihana hän onkaan, mutta tunne vaihtui kaiken mukana nopeasti iloon ja ääneen nauruun. Istuin tyttären kahden kummitädin vieressä, ja yhdessä me ihmettelimme musiikin vierautta.

Kun konfirmaatio oli ohi, onnittelimme tytärtä kirkkopihassa ja suuntasimme sitten rippijuhlaan kotiimme. Olin tilannut suolaiset sormisyötävät ja haarukoitavan kesäperunasalaatin (niistä ei valitettavasti ole kuvaa, en tajua, miten en ehtinyt kuvaamaan kattausta, harmittaa!) Suomalaiselta Pohjalta, johon luotamme aina ja ikuisesti kaikessa tällaisessa. Kakut tilasin turkulaisesta Bake´n Cakesta, josta olen aiemminkin tilannut ja saanut oikein kauniit ja hyvänmakuiset kakut.

Suolaisessa kattauksessa oli kirkasta parsa-perunasalaattia, mini jokirapu-skagen saaristolaisleivällä, mini savulohi-quiche, mini fetajuusto-tomaatti-quiche, mini tartaletti, jossa peuratartar, tryffelimajoneesia ja pikkelöityä punasipulia. Oma suosikkini oli tietenkin skagen. Kakkuina valitsimme tyttären kanssa Brita-kakun ja suklaajuustokakun.

Olen yleensä aina tehnyt paljonkin itse, nyt en tehnyt kuin herkkuplatterin (siitä teen myöhemmin näin kokoat herkkuplatterin -jutun!) ja senkin kaupan valmiista antimista. Hiukan oli saamaton olo, kun en edes pullataikinaa pyöräyttänyt. Yritän olla itselleni armollinen – ehkä en tässä remonttihässäkässä olisi taipunut enää juhla-aamun leipomiseen. Olisin halunnut toki taipua pyöräyttämään pullakranssin. Makeassa pöydässä oli lisäksi maidoton, gluteeniton ja laktoositon mutakakku sekä vispattua maidotonta vaahtoa, mansikoita, vadelmia, vaaleanpunaisia karkkeja, pikkupuusteja (Pullavan uudet ovat maidottomia), lusikkaleipiä ja kauralastuja. Viimeksi mainittuja siksi, että olin halunnut ne ikään kuin isoäidin muistoksi pöytään isoäidin vanhaan jalalliseen lasiastiaan.

Juomaksi tarjosimme alkumaljoina kuohuviiniä ja alkoholitonta versiota kuohuviinistä, suolaiseen pöytään kivennäisvettä sekä kivennäisvesi-omenamehu-sekoitusta ja jääteetä lasikannuihin, joihin kauhottiin kasapäin jäitä mukaan. Päivä oli helteinen, vaikka lopuksi saimme rankkasateen ja ukkosenkin, joten oli hyvä, että juomia oli koko ajan tarjolla. Makeiden kanssa kahvia ja teetä.

Juhla sujui mukavasti, tytär oli tyytyväinen ja sai ihania ajateltuja lahjoja. Meiltä hän toivoi uuden pyörän, se haetaan tällä viikolla. Halusimme antaa jonkin yllätyksenkin, ja hain Diorin Miss Dior -tuoksun miniversion roll on -päällä. kevyin ja raikkain tuoksuista, suosittelen ja annan tämän vinkiksi muillekin! Stokkalta sai kauniin Diorin paketin ja vielä kaupan päälle minijuttuja. Neljätoistavuotias sai upeita koruja, Marimekon tuotteita, kirjoja ja rahaa.

Vieraskirjan virkaa toimitti tarkoin harkitusti hankitut postikortit, jotka ripustin nauhalla lasikaiteeseemme ja joista vieraat saivat ottaa itselle mieluisimman ja kirjoittaa siihen tervehdyksensä konfirmoidulle. Lopuksi sidoimme kortit yhteen ”vieraskirjaksi” tyttärelle. Teini totesi ideastani alkuun, että ”mun mielestä toi on typerä idea”, mutta kun juhla oli katettu kaikkinensa, uskon, että hänkin oli tyytyväinen tähän ”typerään ideaani”. Kuva tästä on ylempänä kuvagalleriassa.

Juhla on nyt ohi, jo eilen illalla oli tyhjää ja hiljaista. Istuimme terassilla ilta-auringossa ja muistelimme juhlaa. Katsoimme kuvia ja merkitsin niistä suosikkini. Kohta saamme myös kuvaajan kuvat tyttärestä, ne otettiin vuorokautta ennen juhlaa, kun neljätoistavuotias oli käynyt kampaajalla ennakkoon (tämäkin homma meni lopulta hyvin, kiharat säilyivät silkkimyssyn alla yön yli) ja saimme varmuudella hyvän ilman kuviin.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Tapahtumat ja juhlat