Kriiseillä ja sairauksilla ei pitäisi eikä saisi mässäillä. Pyrinkin kirjoittamaan tämän paljon toivotun blogitekstin, meidän perheemme koronatarinan järki, totuus ja kaikenlainen inhimillinen ajattelu edellä. En mässäile, en liioittele enkä vähättele. Käytän omien havaintojeni ja kokemusteni lisäksi kymmenvuotiaan ”koronapäiväkirjamerkintöjä” ja WhatsApp-viestejä – hänen luvallaan tietenkin.

Akuutin sairausvaiheensa jälkeen tytär oli hyvin nopeasti toimeton, ja ”mulla ei ole mitään tekemistä” -lausahdukset tulivat tutuiksi. Ideoin hänelle kirjoittamisurakkaa. Johon hän lopulta hieman laiskasti tarttuikin. Lauseet ovat lyhyitä mutta kaiken olennaisen kertovia. Lopulta havaitsin, että kokemuksemme ja ajatuksemme olivat paikon hyvinkin yhteneväisiä. Päiväkirjan otsakkeeksi ideoimme seuraavan: ”Tää on meidän perheen koronatarina”.

Ensimmäisiä oireita

Tarinamme alkaa maaliskuun 11. päivän aamuna kello kuusi. Kymmenvuotias alkoi voida pahoin ja oksentaa. Me heräsimme tähän. Olin nanosekunnissa varma, että nyt se iski. Iso K. Mies yritti tarjota noro-virusta ja jotain ruokamyrkytyksen tapaista, koska hänenkin vatsansa oli ollut sekaisin. Tietenkin. Pukeuduin maskiin ja kumihanskoihin. Desinfioin vessan (ja lopuksi itseni) ja aloin valmistella testaustoimia. Teimme testin tyttären palattua sänkyyn.

Siihen piirtyi välittömästi kaksi viivaa, testiviiva selvästi tummempana kuin kontrolliviiva – ei ollut epäselvää, mistä oli kyse.

Oikeastaan istuessani aamukahvilla muistin, miten tyttö valitti viluntunnetta edellisenä iltana, sekin oli jo varmaan tätä itseään. Olisi pitänyt arvata?

Kuume nousi nopeasti korkeisiin lukemiin, ja 39,4:n kohdalla kymmenvuotias kirjoitti WhatApp-viestin minulle. ”Mulla on tosi kauhea ja kuumeinen olo!” Koska en töiltäni työhuoneesta heti reagoinut viestiin, kilahti puhelin toistamiseen: ”Äitiiii! Kuuletko?” Lopetin etätapaamisen, kasasin kuumelääkkeen ja pillimehun lautaselle ja pukeuduin kotitason suojavarustukseen. Tyttö oli tulikuuma ja janoinen. Jano olikin yksi hänen hallitsevista oireistaan koko oireisen ajan. Tuuletin ja pimensin huoneen.

Toisen päivän tunnelmia

”Mun tekee mieli keksiä tai vaniljajäätelöä koko ajan”, kirjoittaa tytär päiväkirjassaan ja yhdessä WhatsApp-viestissäänkin. Vaniljajäätelöä ei löytynyt, mutta lounasaikaan, kuumeen hieman laskettua, kasasin hänelle viemisiksi keksejä ja jääkylmää vettä. Jääkylmä vesi oli kolme päivää toivomuslistalla. Kerrankin jotain, jonka pystyin ilman taikatemppuja tai kaupassa käymistä toteuttamaan!

Lauantaina kuume väistyi, aamulla tosin mittarissa lukemat ylsivät vielä 38 asteeseen, mutta aamun kuumelääkkeen jälkeen uutta nousua ei tapahtunut. Erävoitto, ajattelin. Kuvioon tuli sen sijaan yskänpoikanen, köhötys. Se oli lievää ja ajoittaista. Onneksi. Tytär vietti päivän oikeastaan kokonaan makuuasennossa, sillä ylösnousu huimasi. ”Mua väsyttää, mä saan kuunnella isin iPadilta äänikirjoja ja katsoa Disney Plussalta elokuvia”.

Kun Iso-K iski minuun

Lauantai-illalla (kuten heti tyttären positiivisen testin jälkeen) tunsin hassuja oireita: kurkussa oli limantunne ja keuhkoissa keuhkotunne, syvään hengittäessä köhötti. Vähän ällötti. Ensin ajattelin niiden olevan kuviteltuja oireita, psyykkeen tepposia.

Sunnuntai-aamulla muiden hieman olemattomien oireiden lisäksi toinen sierain oli tukossa. Tiesin heti, mistä oli kyse. Testi oli positiivinen.

”Äiti, onks sullakin korona? Vaiks sul ei oo kuumetta?” kymmenvuotias kysyi hämmästyneenä. Nyökyttelin. Itsekin olin ihmeissäni alun lievistä oireista. Miehen testi oli vielä negatiivinen, vaikka lievää päänsäsrkyä oli ilmassa. Koska olimme viettäneet tiiviisti aikaamme viimeiset kolme vuorokautta yhdessä miehen kanssa, lopetimme tytär-kontaktissa maskisuojautumisen. Kymmenvuotias oli iloinen päästessään pörräämään olohuoneen ja keittiön puolella.

Sunnuntaina tein pienen kävelyn yksikseni ulkoilmassa. Se lisäsi hieman ällötystä, mutta muuten meni mukavasti. Illalla pelasimme Afrikan tähteä, minä haukottelin ja aivastelin. Iltakahvi maistui pahalle. Oikeastaan kammottavalle. Totesin, että ällötys muistuttaa hyvin paljon raskausetomista. Lapsi oli jo elementissään, ja minä aloin laskea päiviä hänen eristyksensä päättymiseen.

Oireet voimistuvat

Maanantai-illalla omat oireeni muuttuivat ikäviksi: jokapaikan särky , tukkoisuus ja lämpöily saivat voimaan huonosti. Yskä yltyi, ja makuuasennossa oli hankalaa. Seuraava yö oli helvetillinen, aamuyöstä luulin kuolevani.

Oloni oli kuin jyrän alle jäänyt. Miten voi jalkapöydät ja naamakin särkeä?

Onneksi kipu- ja kuumelääkkeet auttoivat pahimman yli. Tiistaiaamuna hikoilin kuumetta pois ja keitin kahvia. Kahvi ei ole koskaan ennen maistunut niin pahalta. Hyi.

Maanantaina miehen päätä särki, ja testi (olevinaan ja hieman kuivuttuaan) oli hyvin haaleasti positiivinen. Pitihän se arvata. Mutta miehen testi ei muuttunut plussaksi. Ei tiistaina, eikä keskiviikkonakaan. Oireitakaan hänellä ei juuri ollut, jos lievää päänsärkyä ei lasketa. Torstaina vatsaoireiden lisäännyttyä testi näytti haaleaa positiivista hänellekin.

Lapsi oli jo koronaviikon tiistaina kunnossa, ja nyt minä laskin tunteja, että hänen eristyksenä päättyy ja hän pääsee kouluun keskiviikkona – saisin keskittyä pienen hetken vai itseeni. Tiistaina ja keskiviikkona olin heikoimmassa hapessa, ihan tukossa ja selkeästi sairas, mutta onneksi jäätävä väsymys ei iskenyt minuun missään vaiheessa. Olin kuullut, että suurella osalla sairastuneita se oli hallitsevin oire.

”Äiti, sä näytät tosi sairaalta!” tytär lohkaisi ennen kouluun lähtöään. Luojan kiitos, kouluun lähtö -päivä oli koittanut.

Kun kahvi ei maistu enää hyvälle

…eikä oikeastaan mikään muukaan. Kaikki maistuu erikoiselle. Suolaiselle, karvaalle, metalliselle, jollekin yököttävälle. Kahvi ja juusto ihan pahimmasta päästä. Ällötys vaivasi koko koronan ajan. Kun oli nälkä, ällötti, kun söi, ällötti. Ainoat asiat, jotka eivät ällöttäneet olivat riisipuuro ja perunamuusi – jonkun toisen tekeminä. Niin, ja tee. Tee maistui teeltä.

Loppuviikosta minut yllätti myös hajuharha, kun kotona aivan takuulla haisi paistettu kananmuna. Totuus kutienkin oli, ettei kukaan ole viikkoihin paistanut kananmunaa eikä kukaan muu haistanut mitään.

”Kaikki ruoka  ja syötävä on suolaista”, kirjoitti tytärkin muistiinpanoihinsa sairastaessaan.

Torstaiaamuna meni muuten melko mukavasti, ja tuntui, että se oli hitusen parempi aamu kuin edeltäjänsä. Toki ällötys ja tukkoisuus olivat vahvasti läsnä, mutta jyrän alle jäämisen kokemus oli väistynyt. Mies valitti päätään ja ripulia.

Eristys päättyy ja oireet väistyvät hiljalleen

Perjantaina oma eristykseni päättyi. Koska olin vielä lievästi oireinen, en tietenkään haahuillut missään enkä tavannut ketään. Myös testini oli vahvasti mustanpunainen testiviivaltaan vielä kuudentena ja kahdeksantena sairauspäivänä. Virus jylläsi (ainakin nenässä) pitkään. Lapsen testi oli selvä negatiivinen jo seitsemäntenä päivänä.  Pysyttelin omissa oloissa ja perheen parissa ja unelmoin kahvilan ulkoterassilla nautittavasta lattesta.

Lauantaina ja sunnuntaina (7. ja 8.koronapäivät) tein pienen happihyppelyn yksikseni. Syke nousi pienestäkin tekemisestä korkealle. On siis palattava hiljaa hissukseen normaaliin arkeen. Sunnuntaina sain Duact-lääkettä ja Dymista-nenäsuihketta ja oloni koheni kummasti, maanantaina tuntui jo paljon paremmalta. Pääsin kevyelle kävelylenkille raittiiseen ilmaan. Syke nousi edelleen herkästi ja hiki tuli, mutta muuten meni mukavasti!

Mieskin alkoi olla kunnossa alkuviikosta. Hänen oirekirjonsa siis alkoi ripulilla ja voimakkailla vatsakivuilla ja päänsäryllä, joita seurasi muutaman vuorokauden kestänyt kurkkukipu, jalkasärky ja köhötys.

Tärkeimmät havaintoni korona-ajalta: tauti aaltoilee, eikä aamulla voi tietää, mitä ilta tuo tullessaan. Tauti ei ole pikkunuha kaikkine neurologisine maku- ja hajuoireineen, eikä taudin sairastunut missään nimessä ole kuudentena päivänä ei-tartuttava ja valmis ns. normaaliin arkeen ja ihmiskontakteihin. Sen nyt tajuaa tyhmempikin.

Tähän on tultu.

Minna