Loppuuko tämä koskaan? Kivuntäyteinen viikko

Haluaisin kirjoittaa heti alkuun, että viikon paras hetki oli se, kun jatkuva kaularankaprolapsista johtuva kipu hellitti. Se, kun käsivarteen ja sormiin saakka säteilevä hermokipu loppui ja pystyin jälleen hengittämään. Hymyilemään. Olemaan. Mutta en voi kirjoittaa näin – en heti alkuun.

Minna kaularangan tuen kanssa

Onneksi viikkoon mahtui valonpilkahduksia, ja pahin kipukärki laantui hetkellisesti keskiviikkona. Se lisäsi toivoa kivuttomuudesta ja uskoa siitä, että toisenlainen arki on olemassa. Tämän viikon arjessa toistui eräänlainen pyhä kolminaisuus: makaaminen lattialla, istuminen kyyryssä pää jalkojen välissä sekä jatkuva kyynärvarren ja lapaluunseudun triggerpisteiden painaminen.

Näitä siivitti totaali hiljaisuus. Kun kipu on kovaa, ei jaksa jutella. Ei jaksa kuunnella. Ei jaksa edes hengittää. Toivo katoaa. Itkukaan ei aina tule.

Kipua on takana hieman yli viikko, ja olen jo nyt siinä pisteessä (olin jo kolmen vuorokauden kohdalla), että kädet ylös ja luovutus. En enää jaksa.

Nostan jo ensimmäisinä päivinä hattua heille, jotka kroonisista kiputiloista kärsivät.

Viikon alussa totesin voivani synnyttää vaikka joka päivä jonkun puolesta, supistuskivut ovat lastenleikkiä tähän hermokipuun verrattuna. Seuraavina hetkinä ajattelin sahaavani tai pureskelevani jatkuvan kivun kourissa sinnittelevän vasemman käteni ja lapaluuni irti. Hetkittäin pohdin virallista amputaatiota.

Maanantaiaamuna luulin jo olevani kivun toisella puolella, kunnes kolme minuuttia sängystä ylösnoususta helvetti oli jälleen irti. Jokaisen lääkkeenoton jälkeen odotin ja ristin käteni; jospa tämä auttaisi. Ei auttanut. Mikään. Tiistaina itkin keittiön lattialla, sillä olin varma, että tämä oli kosto siitä, että erosin kirkosta. Ja kyllä, tiedän, se ei tietenkään ole niin. Keskiviikkona hymyilin spontaanisti. Kivun katalin ja kamalin kärki oli poissa.

Peilin edessä pohdin, uskaltaako tässä vielä iloita.

Olohuoneen matolla hermokipuystävällisestä asennossa maatessani äänikirja korvissani ehdin pohtia kipuasteikolle kuvaavia sanoja ja merkityksiä. Kipuasteikon (visual analogue scale, VAS 1-10) tasolla 9-10 alkaa olla tiukkaa, tuskallista, sietämätöntä. Kasitaso on eräänlainen siirtymä järkyttävän ja sietämättömän kivun välillä. Seiskatasolla sitä ajattelee hetkittäin elävänsä, ja syvään hengittäminen onnistuu. Tasolla 6 (kova kipu) pystyy kaulurin kanssa lähtemään ulkoilemaan ja vitostasolla uskaltaa nostaa selän istuessa suoraksi. Uskaltaa taivuttaa päätään edes puoli senttiä taaksepäin.

Kaikki alle vitostason jäävä kipu on edes jossain määrin siedettävää. Etenkin, kun tarkastelee sitä pääasiassa tasoilta 9 ja 10. Kun kipu yhtäkkiä onkin arvon 10 sijasta 4, pystyy puhumaan. Hymyilyttää.

Koko viikon olin iloinen ja onnellinen siitä, että saan yöt nukuttua kunnolla. Siihen vaikuttanee illalla otettava pitkävaikutteinen opiaatti. Se, jota en ole kuin kerran viikon aikana ottaa päiväsaikaan. Pitäisi kyllä uskaltaa, tiedän. Mutta kun. Aina ennen pelkkä tulehduskipulääkekuuri on hellittänyt ja auttanut, vienyt kivun päivässä. Lisäksi opiaatit ja kaikenlaiset vahvat lääkkeet saavat minut voimaan pahoin. Todella pahoin.

Keskiviikkona kävin yksityisesti omalla neurokirurgillani ja selvitin yksityissektorin mahdollisuudet pikaiseen operaatioon – en enää kestäisi päivääkään! Siinä roikkuessani pää alaspäin vastaanoton tuolilla, demonstroidessani asentoja, joissa kipu hellittää edes jokin verran siedettävälle tasolle, lääkäri totesi päivystysleikkauksen kriteereiden täyttyvän.

Kaiken tutkimuksen ja keskustelun jälkeen itkin. Helpotuksesta ja inhimillisyydestä.

Torstaiaamuna heräsin ennen puoli viittä. Kipu ei antanutkaan minun enää nukkua. Nousin, viestitin muutamalle henkilölle työpoissaolostani ja kuuntelin kirjaa. Kahdeksaksi lähdin päivystykseen, sieltä neurokirurgian osastolle ja lopulta operaatioon.

Tyksin T-sairaalan portaikko

Päivystysajan odottajan aika on pitkä ja kivulias. Perjantaiaamuna pääsin ensimmäisenä leikkaussaliin. Kun muutamia tunteja myöhemmin havahduin heräämössä, huomasin heti kipujen olevan poissa.

En hetkeen muista mitään yhtä onnellista.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään

Sano se ääneen: Ulkonäköä ei sovi kommentoida!

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini siitä, miten hoikkuutta saa taivastella, mutta lihavuus on tabu. Tässä postauksessa toin esiin muun muassa sitä, miten ulkonäön kommentointi koetaan normaalina. Lihavuudesta ei saa kommentoida eikä vitsailla, lihavaa ei saa moittia syömisistä. Samaan aikaan hoikalle voi kommentoida ääneen hänen hoikkuuttaan, ruoka-annoksiaan ja vyötärön kapeutta.

Nainen peilaa itseään

Nyt laajennan näkökulmaa asiaan. Pohjaan kirjoitukseni omiin kokemuksiini mutta myös tekemääni pieneen lähipiirikartoitukseen. On kiehtovaa, miten lapsuudessa ja nuoruudessa kuulemamme tokaisut pyöreistä poskista tai rakettirinnoista vaikuttavat myöhempään käsitykseemme itsestämme. Yhtä kiehtovaksi ajattelen työpaikan kahvipullakulttuurin, jossa on lupa heittää ilmoille kommentteja siitä, kuka syö mitenkin paljon ja missä tahdissa makeisia, kenen taas olisi syytä jättää pulla tarjoilulautaselle.

Selän takana pöhistään yhden laihdutuskuurista ja toisen pyöristyneestä vatsan seudusta – kohta on varmasti edessä äitiysloma. Turun kaupungiteatterin ”Kysy siskoilta” -näytöksessä huudettiin näyttelijöiden johdolla ja kannustamana ilmoille uudenlainen voimalause siitä, että jätetään toistemme vatsat rauhaan. Heti. Minä huusin muiden mukana maskini takaa – liian usein nimenomaan naisen vatsa saa osakseen täysin tarpeetonta huomiota.

Se on liian laiha, liian lihaksikas, liian löysä tai liian iso.

Raskaana ollessaan naisen vatsasta tulee julkinen: sitä saa hämmästellä, arvioida ja jopa koskettaa. Lupaa kysymättä. Ei jatkoon. Yleisenä ohjenuorana teatterissa kajahtanut oodi vatsan rauhaan jättämisestä on varsin toimiva. Älä kommentoi kenenkään vatsaa, älä utele raskaudesta, älä ihmettele laihuutta. Anna olla.

Kun kartoitin kokemuksia ulkonäköön liittyvistä kommentoinneista, sain huomata, että niillä on väliä. Suurin osa kommentteja saaneista totesi, että nimenomaan nämä ikävän sävyiset toteamukset ja vitsillä heitetyt ”läpät” ovat jääneet mieleen. Eivät lukuisat kehut tai ulkonäön ihailut.

”Jos laihtuisit kymmenen kiloa, sinustakin saisi ihmisen näköisen”, oli urheiluvalmentaja tokaissut yhdelle. ”Katsokaa kaikki, tuolta tulee norsu!” oli hyvästä huumoristaan tunnettu opettaja huudahtanut toiselle tämän tullessa oppitunnille. ”Koskas teidän vauva syntyy…?” oli kollega kysynyt vatsaa sormellaan osoittaen kolmannelta, pitkäaikaisesta lapsettomuudesta kärsineeltä naiselta.

Ulkonäköä voi kommentoida myös välillisesti. Ikään kuin puoliksi vitsillä ja puolihuolimattomasti ohi mennen: ”Te ette sitten tosta nenästä vaan päässeet!” totesi ystävä katsottuaan ystävättärensä tyttären uuden vauvan kuvaa. ”Säkin voisit käydä uimassa tai vesijuoksemassa. Se sopii kaikenlaisille liikkujille. Tai liikkumattomille”, rohkaisi työtoveri kollegaansa kahvipöydässä.

Minulle on kommentoitu elämäni aikana lukuisat kerrat leveästä hammasraosta. Olen saanut kuulla ihmetystä siitä, miten muuten noin tiiviit ja kauniit hampaat omaavalla voikin olla noin iso rako etuhampaiden välissä. Olen saanut vastata kysymykseen siitä, mahtuuko rakoseen lyijykynä, entä kieli? Rako oli the juttu, kun istahdin pilapiirtäjän jakkaralle joskus 90-luvulla Rodoksella.

Paljon puhetta hammasraosta.

Hassua, että juuri nämä kommentit ovat jääneet mieleeni, sillä suurin osa mitään hampaistani ajatteleva tai kommentoiva kehuu niitä: ”Rakohan on persoonallinen!” Niinpä.

Tiedän, olemme varmasti kaikki osallistuneet monenlaisiin ulkonäkökeskusteluihin. Tunnustan, etteivät ne ole olleet aina asiallisia tai edes lähellä asiallista. Käsi pystyyn virheen merkiksi.

Olenkin vanhemmiten tullut sellaiseen johtopäätökseen, että ulkonäköä ei sovi arvioida lainkaan. Meidän ei tule kommentoida kenenkään ulkoista olemusta ainakaan ilman, että siitä on meiltä kysytty. Varsin harvoin ulkonäkökeskustelut ovat oikeasti asiallisia.

Ajattelen kuitenkin, että esimerkiksi oman lapsen (oikeastaan kenen tahansa!) kehuminen on ihan jees, suotavaakin. Lapsen pitää saada peilata – konkreettisen peilaamisen lisäksi! – itseään ja tekemisiään vanhemmista. Mitä enemmän hän saa hyvää palautetta, sitä itsevarmempi hänestä kasvaa. Mitä enemmän hän näkee itseänsä ja ulkonäköönsä tyytyväisiä lähiaikuisia, sitä itsevarmempi hänestä kehittyy.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Unsplash (Alina Scheck)

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä