Loppuuko tämä koskaan? Kivuntäyteinen viikko
Haluaisin kirjoittaa heti alkuun, että viikon paras hetki oli se, kun jatkuva kaularankaprolapsista johtuva kipu hellitti. Se, kun käsivarteen ja sormiin saakka säteilevä hermokipu loppui ja pystyin jälleen hengittämään. Hymyilemään. Olemaan. Mutta en voi kirjoittaa näin – en heti alkuun.
Onneksi viikkoon mahtui valonpilkahduksia, ja pahin kipukärki laantui hetkellisesti keskiviikkona. Se lisäsi toivoa kivuttomuudesta ja uskoa siitä, että toisenlainen arki on olemassa. Tämän viikon arjessa toistui eräänlainen pyhä kolminaisuus: makaaminen lattialla, istuminen kyyryssä pää jalkojen välissä sekä jatkuva kyynärvarren ja lapaluunseudun triggerpisteiden painaminen.
Näitä siivitti totaali hiljaisuus. Kun kipu on kovaa, ei jaksa jutella. Ei jaksa kuunnella. Ei jaksa edes hengittää. Toivo katoaa. Itkukaan ei aina tule.
Kipua on takana hieman yli viikko, ja olen jo nyt siinä pisteessä (olin jo kolmen vuorokauden kohdalla), että kädet ylös ja luovutus. En enää jaksa.
Nostan jo ensimmäisinä päivinä hattua heille, jotka kroonisista kiputiloista kärsivät.
Viikon alussa totesin voivani synnyttää vaikka joka päivä jonkun puolesta, supistuskivut ovat lastenleikkiä tähän hermokipuun verrattuna. Seuraavina hetkinä ajattelin sahaavani tai pureskelevani jatkuvan kivun kourissa sinnittelevän vasemman käteni ja lapaluuni irti. Hetkittäin pohdin virallista amputaatiota.
Maanantaiaamuna luulin jo olevani kivun toisella puolella, kunnes kolme minuuttia sängystä ylösnoususta helvetti oli jälleen irti. Jokaisen lääkkeenoton jälkeen odotin ja ristin käteni; jospa tämä auttaisi. Ei auttanut. Mikään. Tiistaina itkin keittiön lattialla, sillä olin varma, että tämä oli kosto siitä, että erosin kirkosta. Ja kyllä, tiedän, se ei tietenkään ole niin. Keskiviikkona hymyilin spontaanisti. Kivun katalin ja kamalin kärki oli poissa.
Peilin edessä pohdin, uskaltaako tässä vielä iloita.
Olohuoneen matolla hermokipuystävällisestä asennossa maatessani äänikirja korvissani ehdin pohtia kipuasteikolle kuvaavia sanoja ja merkityksiä. Kipuasteikon (visual analogue scale, VAS 1-10) tasolla 9-10 alkaa olla tiukkaa, tuskallista, sietämätöntä. Kasitaso on eräänlainen siirtymä järkyttävän ja sietämättömän kivun välillä. Seiskatasolla sitä ajattelee hetkittäin elävänsä, ja syvään hengittäminen onnistuu. Tasolla 6 (kova kipu) pystyy kaulurin kanssa lähtemään ulkoilemaan ja vitostasolla uskaltaa nostaa selän istuessa suoraksi. Uskaltaa taivuttaa päätään edes puoli senttiä taaksepäin.
Kaikki alle vitostason jäävä kipu on edes jossain määrin siedettävää. Etenkin, kun tarkastelee sitä pääasiassa tasoilta 9 ja 10. Kun kipu yhtäkkiä onkin arvon 10 sijasta 4, pystyy puhumaan. Hymyilyttää.
Koko viikon olin iloinen ja onnellinen siitä, että saan yöt nukuttua kunnolla. Siihen vaikuttanee illalla otettava pitkävaikutteinen opiaatti. Se, jota en ole kuin kerran viikon aikana ottaa päiväsaikaan. Pitäisi kyllä uskaltaa, tiedän. Mutta kun. Aina ennen pelkkä tulehduskipulääkekuuri on hellittänyt ja auttanut, vienyt kivun päivässä. Lisäksi opiaatit ja kaikenlaiset vahvat lääkkeet saavat minut voimaan pahoin. Todella pahoin.
Keskiviikkona kävin yksityisesti omalla neurokirurgillani ja selvitin yksityissektorin mahdollisuudet pikaiseen operaatioon – en enää kestäisi päivääkään! Siinä roikkuessani pää alaspäin vastaanoton tuolilla, demonstroidessani asentoja, joissa kipu hellittää edes jokin verran siedettävälle tasolle, lääkäri totesi päivystysleikkauksen kriteereiden täyttyvän.
Kaiken tutkimuksen ja keskustelun jälkeen itkin. Helpotuksesta ja inhimillisyydestä.
Torstaiaamuna heräsin ennen puoli viittä. Kipu ei antanutkaan minun enää nukkua. Nousin, viestitin muutamalle henkilölle työpoissaolostani ja kuuntelin kirjaa. Kahdeksaksi lähdin päivystykseen, sieltä neurokirurgian osastolle ja lopulta operaatioon.
Päivystysajan odottajan aika on pitkä ja kivulias. Perjantaiaamuna pääsin ensimmäisenä leikkaussaliin. Kun muutamia tunteja myöhemmin havahduin heräämössä, huomasin heti kipujen olevan poissa.
En hetkeen muista mitään yhtä onnellista.
Tähän on tultu.
Minna
