Viikon parhaat -koonnin sijaan julkaisen tänään Viikon pahimmat. Jos triggeröidyt hoitotyön, etenkin vanhusten hoidon, epäkohdista puhumisesta tai siitä, että ihan kaikesta ei voi syyttää maamme hallitusta, suosittelen skippaamaan tämän tekstin.

Viimeaikainen uutisointi on paljastanut karuja esimerkkejä vanhusten hoiva- ja hoitotyön arjesta. Hoivakoteja on suljettu viranomaisten päätöksellä, kun asiakasturvallisuus on vaarantunut tai perushoitotyössä on ilmennyt selkeitä puutteita ja laiminlyöntejä. Mediassa on kerrottu vakavista lääkehoitovirheistä ja viimeisempänä vanhuksesta, joka kuristui kuoliaaksi tuoliinsa yksityisessä hoitolaitoksessa. Uutiset ovat lisäksi paljastaneet, että hoitohenkilöstö on osaamatonta, lisäkoulutusta ei ole saatavilla, johtaminen on olematonta ja ammattilaiset uupuvat työssään.

Uutisointi ei ole enää yksittäistä tai satunnaista. Hoitoyksiköissä asuvien ja hoidettavien ikäihmisten hoidon puutteet ovat toistuvia, eivätkä perusasiat ole olleet pitkään aikaan kunnossa. Vanhuspalveluissa on suorastaan vaarannettu potilaiden ja asiakkaiden hyvinvointi ja ihmisarvo. Kaiken kukkuraksi ikääntyneet joutuvat odottamaan hoivapaikkaa päiviä, viikkoja ja kuukausia, koska palveluresurssit ovat venyneet riittämättömiksi – kun hoitopaikka vihdoin saadaan, valitettavan usein hoitoyksiköiden taloudelliset paineet ajavat laadun edelle.

Olen aiemmin kirjoittanut isoäidistäni, joka sai ala-arvoista hoitoa hoivaosastolla, jossa hän odotti pysyväispaikkaa ympärivuorokautiseen hoitoon. Ala-arvoisella tarkoitan muun muassa perushoidon laiminlyöntiä, vanhusten kohtelun tasoa ja kuntouttavan hoitotyön puutetta. Isoäitini oli rollaattorilla liikkuva liki 95-vuotias, joka kotioloissaan huolehti itsestään sekä itsenäisesti että kotihoidon turvin. Pää pelasi, ja arki rullasi. Hän eli muistisairaan isoisäni kanssa kahden kerrostaloasunnossaan.

Sitten mummo kaatui ja joutui maanpäälliseen helvettiin. Hänestä tehtiin liikuntakyvytön vuodepotilas puolessatoista viikossa, jonka jalkasärkyjä hoidettiin opiaateilla. Hänestä tuli lääkityksen vuoksi sekava ja jalaton. Fysioterapeutin ei kannattanut enää käydä, ja sängyn päädyn nosto riitti usein päivän aktiviteetiksi. Ruoka oli harmaata mössöä, eikä sitä kukaan tarjoutunut syöttämään mummolle tilanteessa, jossa hän ei itse kyennyt sitä syömään.

Kun äitini puuttui asiaan, tilanne kohentui hieman, mutta jalkeille mummoa ei enää nostettu. Hampaita ei pesty eikä vessaan autettu (koska vaippaan voi tehdä tarpeensa) – se olisi kuntouttavaa hoitotyötä.

Kuntouttavan hoitotyön ideana on tukea potilaan ja asiakkaan toimintakykyä, itsenäisyyttä ja voimavaroja, ei vain tehdä asioita toisen puolesta. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi liikkumisen tukemista, omatoimisuuden vahvistamista ja yksilöllisesti suunniteltua toimintakyvyn ylläpitoa.

Valitettavasti monissa hoivayksiköissä kuntouttava hoitotyö on vain merkityksetön sanapari. Resurssipulan takia vanhuksia ei edes nosteta tai avusteta pyörätuoliin eikä heitä kannusteta liikkumaan, peseytymään tai ruokailemaan itsenäisesti. Kuntouttava hoitotyö vaatii aikaa, koulutusta, tiimityötä ja ennen kaikkea inhimillistä ajattelua, jossa ihminen ja ihmisyys ovat keskiössä.  Se vaatii myös sitä, että hoitotyöntekijä on läsnä potilaan tai asiakkaan arjessa.

Mutta tuntuu ja näyttää vahvasti siltä, että juuri tämä läsnäolo on kovin hankala järjestää. Koska aina on kiire. Ja sitä minä (aiemmin melko pitkään sairaanhoitotyötä tehneenä ja hoitotyön kenttää laajasti nähneenä, nykyisenä pitkälle koulutettuna kansanterveystieteilijänä ja sote-alan ammattilaisia opettavana asiantuntijana) en ymmärrä enkä hyväksy syyksi siihen, ettei hoitotyön ammattilainen työpareineen tai -tiimeineen kykene hoitamaan kunnialla työvuoronsa aikana osaston tai yksikön potilaita tai asiakkaita. Toisena syynä mainitaan maamme hallituksen toimet ja päätökset. Höpö höpö. Vanhusten hoivan retuperäisyys ei johdu pelkistä hallituksen toimista.

Jokaisella hoitotyön ammattilaisella on eettinen velvollisuus hoitaa. On häpeällistä, että kiire ja resurssipula (tai hallitusta) käytetään tekosyynä osaamattomuudelle, viitsimättömyydelle, motivaatiopulalle tai yleisesti laiminlyönneille. Todellinen kiire – se, joka oikeasti vaatii äärimmäistä keskittymistä ja nopeita päätöksiä – on tilanne, jossa pelastetaan ihmishenkiä. Vanhusten päivittäinen hoiva ei ole tätä työtä. Se on ihmisen kohtaamista, vuorovaikutusta, lääkehoitoa, perushoitotyötä, kirjaamista ja moniammatillista, potilaan toimintakykyä tukevaa toimintaa. Jokaisella kolmessa vuorossa työskentelevällä hoitajalla on kahdeksan tuntia aikaa käyttää ammattitaitoaan aidosti tähän työhön. Sellaiseen hoivatyöhön, josta ei aiheudu vaaraa tai kuolemaa hoidettavalle.

Ja sellaisen hoitotyön taustalla on paitsi osaaminen myös ammattiylpeys. Ammattiylpeys on hoitotyössä näkymätön selkäranka, joka kannattelee myös silloin, kun resurssit ovat tiukat ja työ tuntuu raskaalta. Se näkyy siinä, että ihminen kohdataan ihmisenä. Ammattiylpeys tarkoittaa myös uskallusta puuttua, sitä, että epäkohtiin ei totuta, vaan niistä puhutaan. Sitä, että työkaverin välinpitämättömyys ei ole vain “toisen tapa tehdä työtä” vaan asia, johon puututaan. Ja sitä, että vanhuksen perushoito, hygienia, ravitsemus ja arvokas kohtelu eivät ole neuvoteltavia asioita – ne ovat eettisen ja turvallisen hoitotyön minimitaso.  

Yksilön rohkeus puuttua epäkohtiin ei kuitenkaan yksin riitä, jos järjestelmä opettaa vaikenemaan, kiirehtimään ja katsomaan läpi sormien. Kun puuttumisesta seuraa leimautuminen hankalaksi tai epälojaaliksi, ammattiylpeys alkaa murentua.

Nykyiset ikääntyneiden hoitotyön ongelmat ovat seurausta pitkään jatkuneesta aliresursoinnista, rakenteellisista valinnoista ja aiempien vuosien työvoimapulasta, eivät yksittäisistä päätöksistä tai hallituksen poliittisista linjauksista. ne ovat monien toimijoiden ja historiallisten päätösten sekä hoitotyön aliarvostuksen summa. Ne ovat myös tulos heikosta johtamisesta, hierarkkisesta kulttuurista ja vanhakantaisesta, byrokraattisesta toiminnasta. Niin, ja ammattiylpeyden murentumisesta.

Näin sote-alan ammattilaisia ylemmässä korkeakoulussa opettavana sanoisin, että tarvitsemme ikääntyneiden hoitotyön ja hoitotyön etiikan osaamista sekä palvelujärjestelmän ymmärrystä. Tarvitsemme vahvaa tiedolla johtamisen kulttuuria, organisoitua esihenkilötyötä, yhteisiä kansallisia ratkaisuja ja linjauksia sekä konkreettisia panostuksia, jotka kohentavat paitsi hoitotyön osaamisperustaa myös palauttavat lopulta työn arvon sekä inhimillisyyden hoidon keskiöön.

Ilman selkeää panostusta vanhusten hoivan resursseihin, koulutukseen ja työolojen parantamiseen näkymät ovat synkät. Työntekijät väsyvät ja lähtevät alalta, mikä entisestään heikentää hoivan laatua ja turvallisuutta. Potilaat ja asiakkaat jäävät vaille tarpeellista apua, mikä voi johtaa kriittisiin virheisiin, terveydellisiin komplikaatioihin ja inhimilliseen kärsimykseen, joita ei voi mitata vain määrällisillä indikaattoreilla.

Lopulta kysymys ei ole vain vanhusten hoidosta, hoitajien jaksamisesta tai poliittisista päätöksistä. Kysymys on siitä, millaisessa maassa me vanhenemme. Suomessa, jota on totuttu pitämään hyvinvointivaltion mallimaana, on tänä päivänä pelottavaa tulla vanhaksi. Pelottavaa siksi, ettei voi olla varma, kohdataanko ihminen ihmisarvoisesti silloin, kun hän on kaikkein haavoittuvimmillaan. Pelottavaa on myös se, että hoivan laatu voi riippua postinumerosta, vuoronumerojärjestelmästä, hoitoyksiköiden työkulttuurista tai yksittäisen työntekijän osaamisesta ja työmoraalista.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Canva