Seuraa kertomus siitä, miten valmistuin tohtoriksi ja kuinka selvisin väitöksestä. Seuraa toivepostaus. Toive esitettiin minulle jo viime joulukuussa, mutta julkaisukalenteri – kyllä, minulla on julkaisukalenteri! – antoi myöden vasta nyt.

Väittelin filosofian tohtoriksi Turun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta, kansanterveystieteen alalta toukokuussa 2020. Se oli seitsenvuotisen matkan huipentuma, yhdenlaisen aikakauden päätös. Yksi suurimmista unelmista kävi toteen.

Tohtorikoulutukseni alkoi oikeastaan vuonna 2013, jolloin hain tohtorikoulutuspaikkaa ja sain sen. Ensimmäinen vuosi meni kaikenlaisissa paperihommissa ja taustateorian parissa: ensin toteutin systemaattisen tiedonhaun prosessin mukaisesti tutkittua tietoa ensimmäiseen osajulkaisuun, sitten aloin puurtaa tiedekunnan vaateiden mukaisia opintokokonaisuuksia. Kuten lääketieteen etiikkaa, tutkimusviestintää, englannin kielen kirjallista ja suullista viestintää sekä tutkimusmetodiikkaa. Opetin kandeja ja kiersin konferensseja. Opintopisteitä karttui kaikkiaan lisää vaaditut 60, ja väitöskirjatyö koostui lopulta neljästä osajulkaisusta niin kutsuttuna kokoomaväitöskirjana.

Tie oli pitkä, tuulinen ja täynnä kuoppia. Valehtelisin, jos väittäisin muuta.

Seitsemään vuoteen mahtuu niin onnistumisia (yksi vuoden ajan hiottu artikkeli meni läpi erittäin hyvätasoiseen lehteen kertaheitolla) kuin hetkiä, jolloin ajattelin, että heitän hanskat tiskiin (kolmaskaan lehti ei isoista muokkauksista ja kommenttikierroksista huolimatta hyväksynyt artikkelia). ”Näitä nyt sattuu, se on tutkijan elämää”, totesivat kaikki kolme ohjaajani yhteen ääneen. Minä pyyhin kyyneleet, purin hammasta ja aloitin julkaisemisprosessin alusta. Melko tappavaa ja aikaa vievää, mutta lopulta kaiken säädön ja viilausten arvoista. Ainutkertaista.

Kun kaikki neljä osatutkimusta oli saatu työstettyä ja julkaistua, kirjoitin kokooman eli lopullisen väitöskirjan. Tein sitä työpäivien jälkeen, viikonloppuisin, iltaisin – joskus jopa öisin. Tein sitä työn ohessa ja tutkimusapurahalla. Kaikki on koettu! Kokooma valmistui melko nopeasti, plagioinnin tarkastus tapahtui minuutissa ja esitarkastuksessa meni iäisyys. Tai siltä se tuntui. Sain kaksi hyvää, hyvin eri lähtökohdista kirjaani tarkastelevaa esitarkastajaa. Kahden kuukauden kuluttua sain korjaus- ja kommenttilistaukset ja romahdin. Romahdukselle oli aikaa tasan viisi minuuttia, sitten oli noustava, pyyhittävä kyyneleet ja alettava hommiin.

Ilman näitä erinomaisia kommentteja ja muokkausehdotuksia väitöskirjani ei olisi sen tasoinen kuin se nyt on.

Väitösluvan sain tammikuussa 2020. Korona iski maaliskuussa, ja väitös siirrettiin etäyhteyksien päähän. Karonkkakin jouduttiin siirtämään. Vaikka etä-etuliite näin isossa asiassa tuntui mahdottomalta ja kaikin tavoin raskaalta, olin (ja olen edelleen) iloinen, että väittelin keväällä enkä siirtänyt sitä tuonnemmaksi.

Sain vastaväittäjän, josta puhuttiin ja huhuttiin pelkkää hyvää: systemaattinen, kokenut, asiansa osaava, lempeä, mutta kuitenkin tiukka, arvostava ja väittelijän työtä kunnioittava. Allekirjoitan tämän kaiken. En olisi voinut suurimmissa haaveissanikaan toivoa mitään tällaista.

Väitöspäivä oli ikimuistoinen monella tavalla: minä, kustos ja it-tukihenkilö isossa yliopiston auditoriossa, vastaväittäjä Oulussa etäyhteyksien päässä ja yleisö mukana ZOOMilla.

Tilaisuus meni yllättävän nopeasti. Se meni myös ilmeisen hyvin. Kaikkea en edes muista, mutta tiesin, että lectioni (esipuhe) oli hyvä – olin hionut sitä pitkään. Tiesin, että minä selviän. Tavalla tai toisella. Ja niin minä selvisin. Selvisin yllättävistä kysymyksistä ja hieman pidemmälle viedystä keskustelusta. Selvisin jännityksestä. Kun lectio oli luettu, jännityskin väistyi.

Sain kollegoiltani, sukulaisiltani ja ystäviltäni ohjeita väitökseen: ole oma itsesi, seiso oman tutkimuksesi takana, puolusta ja perustele, hymyile. Kaikkein eniten minua kehotettiin nauttimaan tästä päivästä. Ja niin minä tein. Hankin itsetuntoa kohottavan merkkimekon, kävin tutulla kampaajalla ja meikkaajalla ja hymyilin. Kiperän kysymyksen tullen mietin, että kohta minä kuuntelen Lauri Tähkää ja juon kuohuviiniä. Kohta minä halaan miestäni ja pääsen kotioloihin juhlistamaan työtäni. Koska karonkka oli jouduttu siirtämään eikä isoja kokoontumisia sallittu, minä olin päättänyt nauttia siitä, mihin oli mahdollisuus.

Väitös oli ohi nopeasti. Kun etäyhteys suljettiin, siemaisin tilaisuuden aluksi minulle tarjotun konjakin loppuun. Minä tein sen!

Olen kirjannut ylös kaikkia pieniä hassuja kömmähdyksiä, joita väitöspäivänä kävi (ne, jotka kielivät kohdallani jännityksestä), ja nyt paljastan ne teille:

• Tosta vaan -tyyppinä en ollut varannut riittävästi aikaa siirtymisiin, en ollut huomioinut, että tällaisena päivänä kannattaisi a) varata taksi kaikkiin kampaaja-meikkajaa-koti-yliopisto-kuljetuksiin. Viime hetkellä kauhun sekaisin tuntein sukkahousuja ylös kiskoen tilasin taksin ja tajusin, että kohta ollaan myöhässä. Taksi kaarsi pihaan viime hetkillä.
• Korona ei vienyt vain yleisöä ja etäännyttänyt vastaväittäjää, se myös sulki yliopiston kahvilan sekä vei auditorion mukit ja kannut. Piti varautua omiin. Sen teinkin, mutta kiire ja hätäinen taksista nousu aiheuttivat vesilasin rikkoutumisen asfalttiin. Onneksi auditoriosta löytyi muutama pahvimuki. Niistä siemailimme konjakit ja välivedet.
• Opin, ettei ammattimeikkaajan laittamaan meikkiin kannata tuhertaa omia sotkotuksiaan päälle. Oma huulipunani ei ollutkaan lainkaan samaa sävyä kuin ammattilaisen huulilleni sivelemä. Tästäkin selvittiin huulikiiltotuunauksella.
• Viimeisillä hetkillä ei kannata enää lukea väitöskirjaa, vaan luottaa siihen,että sen osaa kannesta kanteen. Sen on itse tehnyt. Pieni paniikki tulvahti ylitseni kampaajan tuolissa, jossa huomasin, ette ollut läpikäynyt yhtä metodiikan osiota kierrekansiversioon (se versio on mukana väitöksessä, siinä on joka toinen sivu tyhjä muistiinpanoille). Onneksi tämäkin huoli oli turha ja selvisin ilman kattavia muistiinpanoja.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Arto Arvilahti