Olet mitä syöt, kiteyttää Pippa Laukka ravitsemuksen ja hyvinvoinnin olennaisimman kärjen saman nimisessä ohjelmassaan Nelosella. Olemme muutamia kertoja sattumalta – oikeasti vähän vahingossa! – päätyneet kanavasurffailussa Olet mitä syöt -ohjelman äärelle. Niinä muutamina kertoina olen pohtinut, mitähän Pippa sanoisi, jos näkisi meidän jääkaappimme sisällön. Minkälaisia ohjeita meidän perheemme saisi, mistä kiiteltäisiin, mikä olisi asiantuntijan mukaan rempallaan?

Aivan ensimmäiseksi saisin kuulla, miten hassua on, kun kolmilapsisen perheen jääkaappi ammottaa melkein tyhjillään – ”Kiva, kun täällä on tämä valo” -tyyliin. Pippa varmasti kehuisi (hämmästelisi) hamstraamattomuutta, ja minä selittelisin, että kyllä kyllä, minä se osaan taikoa melko tyhjästäkin jääkaapista perheelle päivällisen.

Oikeastaan en edes osaa. Munakas tulee melko vaivatta ja eilisiä ruokia olen taitava tuunaamaan. Oikeasti.

Seuraavaksi saisin kuulla, että jääkaapin tyhjyys (ja vihanneslaatikon yksinäinen kurkku) taitaakin olla hoikkuuteni salaisuus. Siinä hän olisi osin oikeassa: pidän säännöllisiä herkkupäiviä enkä säilö jääkaappiin tai mihinkään kaappiin keksejä, karkkeja, pullaa tai muuta epäterveellistä. Tässä kohtaa hän ei olisi vielä tavannut perheen pitsa-kebab-suklaa-himon omaavaa Ylioppilaskokelasta. Ei hänen painossaan mitään vikaa ole, mutta rasva-arvoista, verenpaineesta tai muusta sen sellaisesta en menisi vannomaan. Onneksi hän kuitenkin syömisten vastapainoksi liikkuu paljon.

Pippa asettelisi jää- ja kuivamuonakaappimme sisällön keittiönpöydälle, ja me muut ihmettelisimme vieressä. Näinkö paljon me kulutamme pastaa, riisiä ja tortillalevyjä? Hiilihydraattihöttöä. Siinä me selittelisimme, että, mutta ja koska.  Koska arkiruoka ja täysjyvätuotteet, koska kiireinen työ ja valtavasti harrastuksia. Kun Pippa olisi laskenut teehen käyttämäni sokerin (teelusikka per kuppi), hän kokoaisi sen sievään pikkukasaan pöydän kulmalla nököttävään kulhoon ja kysyisi, näyttääkö hyvältä.

Näyttää. Etenkin viereen sommiteltujen isojen teemukien vierellä liki taivaalliselta. Iltatee ja aamukahvi, niistä en luovu. Kahvissa en edes käytä sokeria. Pisteet kotiin.

Kuivakaapista löytyivät myös miehen suklaavarastot. Niitä kaivettiin kattiloiden ja vuokien alta, johon ne oli ovelasti piilotettu muulta perheeltä. Myös minun pätkikseni nostettiin esiin jääkaapin ovihyllystä. Olin syönyt sen jo puoliksi. Kahvin kanssa. Keittiön hellatasolle koottiin kaikki tyhjät keksi-, karkki- ja höttöpaketit. Niiden selittely olikin hankalampaa. Minä syytin Ylioppilaskokelasta ja yhdeksänvuotiasta, mies minua ja lapset miestä. On näkymättömämpää närppiä sieltä täältä kuin syödä kokonaan kerralla ja heittää pussi tai paketti roskiin – siinä sitä huomaisi, miten paljon Dominoja tai Dumleja on kulutettu. Tai se siinä onkin, ettei niitä olisi kulutettu.

Pippa muistuttaisi, että keksipaketin kuluttamiseen tarvittaisiin ainakin viikon lenkit. Minä hymyilisin maireana, muut näyttäisivät totisilta. Yksi meistä lenkkeilee, toiset eivät juurikaan.

Sen sijaan me kaikki käytämme runsaasti sydäntuotteita: kasvirasvalevite, juusto, kalkkunaleike ja vaalea liha ovat kaikki vähärasvaisia ja -suolaisia tuotteita, joita käytämme liki päivittäin. Leipämmekin taitavat pääasiassa olla sydänmerkittyjä. Näistä me saisimme kiitosta. Ja kunniaa.

Esittelisin ylpeänä Pipalle myös kakkosjääkaappimme, josta useimmiten löytyy eilisiä ruokia, joskus myös viikon vanhoja salaatin loppuja tai kiinankaali, jota ei sitten koskaan silputtukaan broilerwokkiin. Kun pakastewokkisekoituksessa oli jo niin paljon kaikkea.

Kakkosjääkaapista löytyy myös puoli vuotta vanha kevytvadelmakeitto, jonka mies on sinne joskus itselleen hankkinut. Ja jättänyt käyttämättä. Tuhlausta – ja järjettömän epäterveellistä – sanoisi Pippa. Kyllä tuoreista marjoista työstäisi smoothiet ja saisi päivän vitamiinit pienellä vaivalla.

Jääkaappien ja kuivamuonakaappien jälkeen tutustuisimme pakasteen antimiin. Minua hävettäisi, mutta lapset hihkuisivat vieressä, kun pullapitkokin löytyi! Kyllä. Mutta. Se on varmasti toista vuotta vanha. Kalapuikkopaketteja on kolme. Niissä jokaisessa on kolme kalapuikkoa jäljellä. Kalapuikot eivät ole sydänmerkkisiä, Pippa muistuttaisi, ja minä nyökkäilisin posket punaisina.

Pakasteen antimista maissi, parsakaali, kukkakaali, wokkivihannekset ja keittovihannes perunoilla -pussi saisivat kiitosta. Niistä saa nopeasti vaikka mitä, kuulemma. Sosekeittoa olenkin harrastanut – ja niitä wokkeja. Pakkasesta löytyi lisäksi pussillinen ruisleipää, paketillinen paahtoleipää (luojan kiitos se oli moniviljaa!) ja naudan jauheliha vuodelta 2018.

Pippa näyttäisi viimeistään tässä vaiheessa järkyttyneeltä.

Lopuksi Pippa olisi rakentanut meille uuden kattauksen keittiön pöydälle. Se notkuisi terveellisiä ja näyttäviä, värikkäitä ja houkuttelevia herkkuja. Siinä olisi tuoreita marjoja mustikoista puolukoihin ja tyrneistä lakkoihin, monenmoista smoothieta esimerkeiksi laiskoille ruoanlaittajille. Pöydästä löytyisi porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja kaalia, viinirypäleitä ja jotain nyhtöhernettä, josta kukaan ei oikeasti edes pidä. Paahtoleipää, pastaa ja riisiä saisi etsimällä etsiä, eikä ruisleipääkään olisi ylettömästi tarjolla.

Lounasvinkkinä olisi sosekeitto basilikalla, ja päivällislautaselta löytyisi uunilohi perunamuusilla.
Me katsoisimme pöytää kuola valuen, ja minä lähtisin kauppaan. Kyllä jääkaappi kerran viikossa pitää täyttää. Vaikka oli meillä sentään viinirypäleitä, banaaneja ja mandariineja hedelmäkulhossa. Ja useita erilaisia ryynejä ja hiutaleita arkipäivien aamu- tai iltapalapuuroille ja kotikutoisiin sämpylöihin.

Kun Pippa muutaman kuukauden kuluttua palaisi keittiöömme, olisimme varmasti aika liki  lähtöruudussa.

Tähän on tultu.

Minna