Kuten uudenvuoden aaton blogitekstissä kirjoitin, vuosi 2020 tulee jäämään itselleni yhdeksi ikimuistoisimmista vuosista: se on ollut täynnä onnistumisia sekä hyviä ja iloisia uutisia. Se on yllättänyt, koskettanut ja vienyt mukanaan. Monella tavalla. Uusi vuosikymmen käynnistyi melko perinteisin menoin, sitten iskivät korona ja rajoitteet, jotka toivat tullessaan kaikenlaisen etä-alkuisen.

Maaliskuusta toukokuuhun elimme uutta arkea, nykyään tämä tuntuu jo uudelta normaalilta. Kesällä höllennettiin, ja viimeistään marraskuussa kiireentuntu tuntui loppuneen – omissa ympyröissä oli pakko viihtyä. Kaikenlainen hötkyily oli unohdettava. Mitä tähän väliin mahtuikaan ja mitkä vuoden tapahtumat tai ilmiöt ansaitsevat ”viime vuoden erityismaininnat”?

Vuoden yllättäjä. Vuoden yllättäjiksi nostan kaksi eri saavutusta, jotka oikeasti yllättivät minut: sain työpaikaltani Vuoden viestijä -kunniamaininnan ja Lily-yhteisöltä suosittelu-leiman. Vuoden viestijä -nimitys yllätti ja sai jopa hieman hämmentymään – minäkö? Tiedän toki, että olen aktiivinen viestijä ja julkaisen monissa kanavissa, mutta että ihan palkittavalla tasolla…

Lilyltä ansaitsemani leima oli mielestäni jollakin tavalla epätodennäköinen ja yllätti ehkä juuri siksi. Olinhan blogannut vasta muutamia kuukausia! Molemmat saavutukset saivat minut onnelliseksi, ja vakuutin itselleni, että omalla työlläni ja toiminnallani on väliä! Kirjoitin viikon parhaisiin kerran viestijäpalkinnosta, voit lukea sen tästä.

Vuoden koskettavin. Vuoden koskettavimmaksi ja samalla eniten mieltäni järkyttäneeksi tapahtumaksi ylsivät kaksi hyvin peräkkäistä kuolemantapausta. Jouduimme kohtaamaan ja käsittelemään tärkeän kollegamme kuoleman ja toisen poikani kaveripiirissä tapahtuneen hirttäytymisen. Pohdin, onko mikään koskettanut yhtä paljon pitkään aikaan. Tai onko ikinä?

Molemmat tapaukset pyrkivät edelleen mieleeni, ja vaikka kuinka koitan pyristellä irti, ne pitävät otteessaan ja saavat ajattelemaan – katsellessani ison männyn alla loistavaa kynttilämerta rukoilin hiljaa mielessäni, etten koskaan joutuisi äitinä kokemaan mitään tällaista.

Vuoden erikoisin. Vuoteen ei mahtunut yhtäkään ulkomaanmatkaa. Se ylsi helposti vuoden erikoisimpaan ilmiöön. Hätä keinot keksii, sanotaan, ja niin se taitaa keksiä. Kun olosuhteet ovat mitä ovat ja haluaa mielen pysyvän korkealla, on hyvä pohtia uudenlaisia tapoja toimia. Ja jollakin tavalla sopeutua siihen. Esimerkiksi matkustaa perheen kesken saarimökille. Saaressa oleminen kaikkinensa on omassa elämässäni erikoista, ja olenkin melkoinen antimökkeilijä.

Vuoden iloisin. Esikoinen muutti kesällä omilleen. Tapahtuma on ehdottomasti yksi vuoden iloisemmista, melkein se kaikkein iloisin. En unohda koskaan, miten kelpasin makutuomariksi ja järjenääneksi asuntonäyttöihin, en pojan hymyä muuttopäivän iltana enkä sitä, että sain olla mukana yhdessä hänen elämänsä merkittävimmässä hetkessä.

En muista, milloin olisin nähnyt esikoiseni niin onnellisena. Se oli minulle merkittävä hetki. Itsenäistymisellä ja yksin muutolla on kuitenkin varjopuolensa: äidin sydän on aina syrjällään. 

Vuoden raskain. Siirtymät. Suunnanmuutokset. Muutokset suunnitelmissa. Koronanpelko. Koronarajoitukset. Etä. Ja kaikesta tästä johtuen aivan uudenlaiset väitösjärjestelyt, karonkan peruuntuminen ja siirtyminen syksylle. Ja syksystä seuraavaan kevääseen. Ja jos tilanne ei muutu, ensi syksyyn. Odottavan aika on pitkä. Ja raskas.

Vuoden onnistuminen. Ensin sain vakituisen työpaikan, sitten hieman tämän jälkeen tiedon tutkimusapurahasta. Viimeksi mainittu olisi voinut olla myös yllättäjä, mutta oikeastaan näen tämän enemmänkin väitöksen ansiosta saavutukseksi. Olen valmistunut, päättänyt jatkaa tutkimustyötäni ja laatinut melko pätevän post doc -tutkimussuunnitelman. Tutkimusapurahan hakijoita on nykyisin paljon, ja rahat ovat melkoisen haluttuja ja haettuja, siksi tämä kuitenkin vähän myös yllätti! Aika paljonkin.

Vuoden ilmiömäisin. En tiedä, onko tämä nyt ilmiömäinen, mutta ilmiö se on joka tapauksessa: kotona tehtävät livetreenit. Huhtikuussa raahasin urheiluliikkeestä kahvakuulan, viisi erilaista ja eri tarkoituksiin soveltuvaa kuminauhaa, käsipainot ja jumppa-alustan, sitten aloitin My B n B -livetreenien parissa huhkimisen. En muista, milloin olisin koukuttunut johonkin näin nopeasti.

Hyvinvointini vaatii liikkumista, ja livetreenit ovat olleet mahtava mahdollisuus sekä pysyä kotona että päästä treeneihin. Ne ovat olleet suuressa määrin ilmiö etenkin siksi, että olen heivannut kuntokeskusjäsenyyteni ja tilannut käsipainosetin ja kaksi raskaampaa kahvakuulaa lisää, sillä lihas on kehittynyt – vuhuu!

Tähän on tultu.

Minna