Enää vajaa kuukausi jäljellä tätä vuotta. Aika kiitää, ja pian on onneksi kesä. Näin ajattelin ainakin kolmesti kuluneen viikon aikana. Luulin marraskuun olleen harmaa ja kostea, mutta joulukuun alku tuntuu suorastaan pimeältä ja märältä. Tulisipa lunta ja pakkasta, kunnon talvi. Ja sitten voisikin siirtyä vaikka suoraan kuumaan kesään. Jos saisi toivoa.
Tähän viikkoon on mahtunut monenlaista, työkiireitä, kotikiireitä, kummitytön luona kyläilyä (ehdottomasti viikon kohokohta!), hautajaissuunnittelua ja ensimmäinen joululahjakierros perheen kesken Myllyssä. Siitä on pakko mainita erikseen, sillä kuvaa ei ole: neljätoistavuotias toivoi, että tekisimme lahjakorit toisillemme siten, että arvomme sen, kuka hankii korin kellekin. Lauantaina toteutimme tämän Myllyssä. Olipa mukavaa. Minä kokosin korin miehelle, neljtätoistavuotias minulle ja mies neljätoistavuotiaalle.
Joulukuun ensimmäisen viikon parhaat kuvina
Maanantaina avasin ensimmäisen luukun pienestä kuvajoulukalenteristani. Olin hankkinut sen mummolle hoitokotiin, mutta mummon kuoltua pidin sen itse. Ensimmäisestä luukusta tuli hyasintit, ja ajattelin heti, että mummo olisi pitänyt sekä kalenterista että jouluisista hyasinteista. Kalenterista on joka päivä tullut kiva kuva, ja sen aukaisemisrutiini aamuisin kahvikupin äärellä on mukava päivän aloitus.Tiistai-illalla lähdimme neljätoistavuotiaan kanssa Hirvensalon kirkolle kuuntelemaan Turun ammattikorkeakoulun Tukaanit-kuoron joulukonserttia. Olin yllättynyt, että sain lapsenkin mukaani. Kuulimme monta hienosti sovitettua jouluista laulua ja olimme molemmat tyytyväisiä siihen, että lähdimme viettämään tiistai-iltaa kirkolle. Joka kerta sitä muistuttaa itseään siitä, että pimeän keskellä kannattaa puuhastella jotakin mukavaa ja poistua kotoa, vaikka ei ensin yhtään huvittaisi.Seikkailin keskustan tuntumassa ja pääsin vihdoin katsomaan Taidemuseon joulukuusen. Minusta tämä on kaupunkimme komein ja kaunein kuusi, mutta voi olla, että olen jäävi sitä arvioimaan: keskimmäinen poikamme on mukana Kulttuurimaestrot-yhdistyksessä, jonka aikaansaannos kuusi tänäkin vuonna on. On ollut suorastaan ihanaa saada häneltä joka joulukuu ”kuvakertomus” kuusen pystyttämisestä ja heistä yhdistyksen nuorista jäsenistä. Voi herran jestas! Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun pääsin kampaajalle ja katsoin itseäni peilistä. Oli todella aika leikata hiukset. Peilissä näkyvä ilmekin kertoo hämmästyksestäni ja havainnostani. Harmittaa, etten ottanut kampaajan jälkeen -kuvaa lainkaan, sillä hiukset olivat todella skarpit ja kivat kampaamokäynnin jälkeen… Lyhyet hiukset ovat paitsi helpot myös sellainen päänvaiva (hah), että niitä pitää saksia neljän, maksimissaan viiden viikon välein.Käynnistin pienimuotoisen hyväntekeväisyyskampanjan somessani: otin mallia seinäjokelaiselta kaverilta, joka vuosittain kerää nuorille joululahjaksi 20 euron lahjakortteja. Hän kerää rahat, hankkii kortit ja toimittaa ne Hope ry:lle. Benchmarkasin mallin, ja saimme ystävieni kanssa hankittua 19 Hansakorttelin 20 euron lahjakorttia. Ensi viikolla toimitan ne Hopen kautta joululahjaksi lapsille ja nuorille. Minusta tässä on oiva tapa tehdä yhteisöllisesti hyvää!Olin päättänyt teettää mummoni hauta-arkulle ja muistotilaisuuden muistopöydälle enkelin, johon luottokukkakauppias tekee ”kukkajutun”. Keraamikko ei kuitenkaan ehtinyt tekemään enkeleitä, joten päätin alkaa hommiin itse. Tulokset näette kuvassa. Kukat niistä vielä puuttuvat, mutta uskon, että näistä tulee kauniit. Olen joka joulu antanut isoäidilleni lahjaksi jonkinlaisen enkelin ja niin teen nytkin.
On taas teiniperhe-toivepostauksen aika. Teinivuodet ja ruuhkavuodet (etenkin samanaikaisesti) ovat aivan oma ajanjaksonsa. Välillä tuntuu kuin kotona asuisi perusperheen sijasta pieni yhteisö, jossa jokaisella on omat touhunsa, aikataulunsa, tarpeensa ja mielenmaisemansa. Päivät täyttyvät työstä, koulusta, harrastuksista, kavereista, ruutuajasta, kiireestä ja kaikenlaisista arkikommelluksista.
Tämä tällainen arki ei kuitenkaan pyöri itsestään, joten jonkinlainen struktuuri siinä pitää olla. Me olemme vuosien saatossa ja kaikenlaista kokeilemalla löytäneet meille sopivat käytänteet, pelisäännöt ja rutiinit, jotka paitsi helpottavat arkea myös tuovat iloa vaiherikkaisiin viikkoihin – ainakin niinä päivinä, kun kaikki ovat saaneet nukkua, syödä, liikkua ja olla myös itsekseen riittävästi.
Arki haltuun huumorilla ja seitsemällä toimivalla pelisäännöllä
1. WhatsApp-ryhmä toimii nopean viestimisen kanavana
Meillä on perheen oma WhatsApp-ryhmä, jonne viestimme kaikille tärkeistä ja kaikkia koskevista asioista. Usein nämä eivät ole arjen kriittisiä kohtia vaan enemmänkin hassunhauskoja kuva- tai some-löytöjä, mutta hyödynnämme sitä myös aikataulujen ja yleisten ilmoitusten viestinnässä. Tällainen nopean viestimisen kanava vähentää väärinkäsityksiä ja helpottaa arjen koordinaatiota. Meillä on oikeastaan kaksikin WA-ryhmää: toinen on nykyiselle ydinperheelle, johon kuulumme me vanhemmat ja neljätoistavuotias, toinen on yli 18-vuotiaiden ryhmä. Sisällöt (ja kanavan tarkoitus) ovat tietenkin täysin erilaisia…
2. Ruokarytmi on pyhä (vaikka kaikki eivät olisi samaan aikaan kotona)
Yhteinen ruokahetki ei aina onnistu, mutta yksi lämmin ateria arkipäivässä onnistuu useimmiten. Ruokaa tehdään sen verran, että kuka tahansa voi ottaa annoksensa sopivaan aikaan. Jos ruoka on ehtinyt jäähtyä tai se on ehditty nostaa jääkaappiin, mikro toimii oikein kivasti. Usein ehdimme saman pöydän ääreen muutenkin kuin viikonloppuisin, ja se on minusta mukavaa!
3. Rauhallinen hetki päivässä kaikille takaa seesteisemmän yhteiselon
Vaikka olisimme miten extroverttejä ja hyvinkin sosiaalisia, tarvitsemme aikaa olla hiljaa ja itseksemme. Minulle riittävät usein työmatkakävelyt, niissä saan puhallella mennen tullen, mutta muille hiljainen ja rauhallinen oma aika toteutuu usein kotona. On ihana vetäytyä omaan tilaansa ilman kysymyksiä, vaatimuksia tai to do -listoja. Sen jälkeen jaksaa taas puuhastella perheen parissa.
4. Ruutuajat ovat hyvinvoinnin peruskivi
Meillä ei tarvitse taistella puhelimen käytöstä tai TV-ajoista. Olohuoneessamme ei ole televisiota, ja oma kännykkäni on hiljaisella joka päivä kello seitsemän jälkeen (illalla). Lisäksi käännän kännykän ylösalaisin, jotta en näe sen ruutua ja mahdollisia ilmoituksia ruudulla. Yritän siis omalla toiminnallani näyttää mallia muille… Neljätoistavuotiaalla on niin paljon muuta tekemistä ja säännöllinen harrastus, ettei puhelinaikaa ole liikaa. Ilman luureja ja jatkuvaa television tuijottelua tulee keksittyä muuta tekemistä ja juteltua toinen toistemme kanssa.
5. ”Jos tarvitset apua, sano se”
Teini-iässä avun pyytäminen tuntuu olevan yllättävän vaikeaa. Ja usein se tehdään ihan viimetipassa esimerkiksi läksyjen tai kokeeseen valmistautumisen suhteen. Siksi toistankin usein mantraa: ”Jos tarvitset apua, pyydä ajoissa, minä kyllä autan”. Ongelmat ovat pienempiä, kun ne sanotaan ääneen ajoissa. Usein riittävä apu tai tuki on jo se, että jompikumpi meistä vanhemmista vain pysähtyy/istuu viereen ja kysyy, mistä on kyse ja mistä aloittaisimme. Pian neljätoistavuotias onkin jo itse ratkaisun äärellä.
6. Jokainen tekee osansa
Koti ei ole hotelli, vaikka siellä siivoja silloin tällöin käykin. Pyykit eivät siirry pesukoneeseen itsekseen tai yhden perheenjäsenen viemänä, astioihin pätee sama totuus. Kotityöt on pakko jakaa, jotta kukaan ei ”rasitu” liikaa. Jokaisella meillä on omat kiireemme ja kuormituksemme, mutta jakamalla kotityötaakka usein helpottaa. Vanha totuus siitä, että kun jokainen siivoaa edes omat sotkunsa, ollaan jo pitkällä, pätee.
Kotityötehtävälistamme ei ole mitenkään pitkä ja yltiötiukka, enkä minä mitenkään erityisen vaativa esimerkiksi kodin siisteyden ja jatkuvan järjestyksen suhteen. Silloin kotitöiksi riittää vähempikin, ja perheessä tämä tiedetään.
7. Huumori pelastaa (melkein) kaiken
Kun väsyttää, kun työt ja läksyt kasaantuvat, kun menemisiä on paljon tai liikaa, tunnelma kotona kiristyy. Kokemuksen syvällä rintaäänellä totean, että silloin huumori on ihan paras ensiapu. Vitsit, yhteiset inside-läpät ja pienet ironiset tai sarkastisetkin kommentit keventävät kummasti ilmapiiriä. Hyvä motto on, että ”nauretaan, vaikka vähän väsyttää” – se kantaa pitkälle.
