Suru on yksi ihmiselämän väkevimmistä tunteista. Se tulee äkisti tai hiipii hiljaa, mutta lähes aina se muuttaa kokijaansa ja kantajaansa. Olen ajatellut, että suru on vain tunnetila – itkua, ikävää ja murheellisia ajatuksia. Isoäitini menehtyi viime viikolla, ja olen hoksannut, että suru on itse asiassa paljon enemmän. Se on vahva kokemus ja epämiellyttävä tunne, joka vaikuttaa sekä kehoon että mieleen. Suru vie voimia tavalla, jota en osaa selittää, en välttämättä tunnista enkä osaa kunnolla edes nimetä. Mutta voimia se vie.

Isoäitini on ollut minulle aina tärkeä ja rakas. Sain pitää hänet 48 vuotta. Se on pitkä aika, ja siitä pitää olla kiitollinen. Mummo sai elää hienon ja pitkän elämän. Ja minä ja lapseni saimme viimeiseen asti olla hänen lempi-ihmisiään. En unohda koskaan ”Minna-kultaseni” – tai ”Minna-pieni” -ilmaisuja. En lapsuuden kesiä enkä sitä, miten hän ja vaari ovat pyyteettä auttaneet minua ja meitä, olleet tukena arjessamme. Heille se on ollut etuoikeus, minulle yksi tärkeimmistä tukiverkostoistani.

Sitten keuhkokuume vei mummon.

Muistot satuttavat ja surettavat eniten. En enää koskaan jaa mitään mummon kanssa, en käy kylässä, en soita, emmekä vie neljätoistavuotiaan kanssa värityskuvia tai piirustuksia hänelle. Vaaria toki tapaamme ja muistamme piirustuksilla ja postikorteilla, mutta mummo on lopullisesti poissa.

Ensimmäiset vuorokaudet kuoleman jälkeen olivat epätodellisia: suretti mutta samalla olo oli helpottunut, sillä mummon ei enää tarvinnut kärsiä. Tiukat työpäivät opetusrupeamineen veivät mennessään, eikä aikaa suremiselle jäänyt. Olotila oli kummallinen. Kun vain mietinkin vaarin surua, lapsuuden muistojani tai äitini laatimaa arkun kantajien järjestystä, itkin. Pian joudun todistamaan näkyä, jossa minun tärkeimpäni kantavat isoäitiä viimeiselle matkalle.

”Mummojen kuolema surettaa ja pysäyttää, koska mummot”, kirjoitti eräs ystäväni minulle osanottoviestinsä yhteyteen sosiaalisessa mediassa. Ja niinhän se on. Mummoon on liittynyt kokemus ehdottomasta hyväksynnästä, rakkaudesta ja arkisesta tuesta. Mummon ja lapsenlapsen suhde on monesti lempeä, lämmin ja eri tavalla läheinen kuin suhteet omiin vanhempiin. Lisäksi mummon poismeno ei ole pelkästään yhden ihmisen menetys, vaan se katkaisee yhteyden menneisiin sukupolviin.

Suru väsyttää, koska se ei ole pelkästään psyykkinen kokemus. Se on myös biologinen prosessi. Keho reagoi menetykseen stressinä: hormonitasot muuttuvat, syke vaihtelee, hengitys muuttuu pinnalliseksi. Aivot käyvät ylikierroksilla, kun ne yrittävät ymmärtää ja jäsentää tapahtunutta. Tämä kaikki kuluttaa energiaa, ja siksi surun keskellä tuntuu, että pieninkin tehtävä vaatii kohtuuttoman paljon ponnistelua. Ja juuri siltä viimeinen viikko on tuntunut. Harvoin valitan minkäänlaista väsymystä, nyt olen tehnyt sitä liki koko viikon. Onneksi olen sentään hyvä yönukkuja. Vaikka se ei poistakaan tällaista kuormitus- ja suruväsymystä.

Suru tekee myös ajattelusta raskasta. LinkedInissä eräs seuraajani sanoitti tunne- tai olotilani täydellisesti omista lähtökohdistaan käsin: sitä on ikään kuin ”haljumpi versio itsestäni”. En tiedä, onko se juuri näkynyt tai kuulunut ulkopuoliselle, mutta se on tuntunut itseltä juuri siltä. Mikään ei kiinnosta, ei motivoi eikä nappaa, keskittyminen herpaantuu herkästi ja arkiset päätökset tuntuvat vaikeilta. Semmoista se on ollut. Aivot näyttävät käyttävän voimavaroja selviytymiseen ja tunnesäätelyyn, jolloin kaikenlaiselle muulle jää vähemmän kapasiteettia.

Omaan suruuni ja voimattomaan olotilaani liittyy usein ajatus siitä, että pitäisi jaksaa. Pitäisi olla vahva, hoitaa työt, olla hyvä vanhempi, puoliso ja ystävä, pitäisi jaksaa ottaa vastaan kaikenlaiset muiden marinat ja huokailut. Viime viikolla ”uskalsin” perua ystävän syntymäpäiväkahvit, enkä osallistunut työpaikan pikkujouluihin. En myöskään jaksanut panostaa kotihommiin enkä jaksanut katsella puolison kanssa minun mielestäni tylsäksi käynyttä sarjaa. Minusta tuntui, että tarvitsin enemmän kuntosalia, ulkoilmaa, yksinäisyyttä, hikilenkkiä, kotoilua, äänikirjaa, kirjoittelua, tyttären kanssa värittelyä, kivoja sarjoja…

Olen uskaltanut valita sellaisia pieniä tekoja, joista olen saanut virtaa. Aamuisin ja iltaisin olen sytyttänyt mummon muistolle kynttilän. Jos olen ollut etätöissä, kynttilä on palanut koko päivän. Se helpottaa suruani. Ja onneksi tiedän, että suru muuttaa muotoaan ajan myötä. Se ei välttämättä katoa kokonaan, mutta sen paino kevenee.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Canva