Olipa palauttava ja mukava lomaviikko. Siinä tärkeimmät kuulumiset tältä viikolta. Vietimme neljätoistavuotiaan kanssa syyslomaviikkoa kotosalla. Mitään sen ihmeempää emme tehneet, emme vaihtaneet maisemaa tai olleet suunnitelleet mitään extraa. Olimme, elimme ja vietimme pääasiassa extempore-aikaa. Lapsen yleisurheilutreenit ja omat treenini olivat oikeastaan ainoat sellaiset menot ja tekemiset, jotka oli ohjelmoitu allakoihin. Muutaman journalistijuttukeikan tein, mikä oli mieltä virkistävää. Kumman nopeasti päivät kuluivat aamuista iltoihin. Torstaina menin sekaisin viikonpäivistä, mikä on sen merkki, että loma on ollut oikeasti loma. Rento ja palauttava loma. Kokosin syyslomaviikon parhaat kuvina.
Koska vietimme edellisen viikonlopun Tallinnassa, hankin viikonloppukimpun vasta syyslomaviikon maanantaina. Se oli oiva aloitus lomalle. Kuten Tallinnan-reissukin: jotenkin tuntui, että arjesta pystyi päästämään irti jo ennen virallista syyslomaa ja virallinen syysloma sujui hyvin ja ilman sen suurempia odotuksia tai menoja. Onneksi olimme matkoilla lomaa edeltävänä viikonloppuna, sen totesin monesti viikon aikana. Tämän viikon kukkakimppu on yksi koko vuoden suosikeistani, en oikein tiedä, mikä siinä viehättää, mutta kokonaisuus on silmää hivelevä. Tiistaina oli syntymäpäiväni. Täytin 48 vuotta. Tässä kuvassa olen liki yksivuotias, ehkä kymmenen kuukautta. Neljätoistavuotiaan mielestä olen edelleen ihan samannäköinen. Ja löydänhän minä itsekin tuttuja piirteitä itsestäni… Syntymäpäivä sujui mukavasti: me lomalaiset päätimme extempore piipahtaa Turun taidemuseossa ja keskustakahveilla. Luin paikallislehdestä, että museolla olisi taidepaja ja innostuin siitä niin, että päätimme mennä katsomaan, mistä on kyse. Valitettavasti kyse oli vain värityskuvien puuväreillä värittämisestä museoaulassa. Ei osallistuttu. Kiertelimme näyttelyt ja suuntasimme kahville.Tämä oli lopulta suosikkini taidemuseokierroksellamme. Sain ihania synttärilahjoja: toivomani Marimekon Kaksoset-pussilakanat mieheltäni (hankin ne lopulta kyllä itse ystävämyynnistä, koska ”reitti” lahjan hankkimiseen oli puolison mielestä hankala, vaikea ja työläs. Hän toimi maksumiehenä, ja minä sain toivomani paketin), ihanan kasvikirjan ja Akateemisen kirjakaupan lahjakortin ystävältäni, kukkia (ei kuvassa) toiselta ystävältäni, taulun ja Marimekon pyyhkeet äidiltäni (ei kuvassa), kivoja kortteja ja hyvän mielen. Olen pitkin viikkoa istahtanut sohvalle ja lukenut ja selaillut saamaani kasvi-/kukkakirjaa. Se on lumoava. Koko viikon aamut olivat utuisia ja sumuisia. Kävin päivittäin kunnon sykelenkillä, ennen kuin teimme jotakin yhteistä neljätoistavuotiaan kanssa. Ihailin maisemia ja totesin, että tällainen syksy on minulle ihan jees. Läheinen lenkkimetsikkö ja Katariinanlaakson luontopolun alue olivat taianomaisia usvan peittäminä. Vaikka emme puukynävärittelystä taidemuseolla pitäneetkään, innostuimme loman aikana uusista värityskirjoista ja tusseistamme. Yllätyimme neljätoistavuotiaan kanssa molemmat, miten rauhoittavaa, palauttavaa ja rentoa tekemistä yhdessä värittäminen voikaan olla. Innostuimme myös hyvistä tusseista, joiden kanssa värittäminen on aivan eri juttu kuin esimerkiksi puuväreillä tai joillakin rempulatusseilla. Tytär on huippuhyvä ja tarkka värittäjä, minä suuripiirteisempi, tätä naureskelimme väritysten lomassa…Kun on aikaa ja jaksamista, on ihan kivakin kokkailla jotain ”vähän enemmän”. Tällä viikolla tein lasagnen, josta riitti kahdeksi päiväksi. Lasagne on lempiruokiani, mutta se päätyy listalle harvakseltaan, koska tekemiseen menee niin paljon aikaa. Tai no, paljon ja paljon… Mutta mukavuudenhaluiselle antikokille lasagne on ruoka, joka vaatii paljon. Torstaina neljätoistavuotias pääsi kummitätinsä kanssa Salon seudulle kurpitsajuttuihin, minä sen sijana suntasin ystävän kanssa synttärikahville Fontanaan. Join perinteisen kahvin ja nautiskelin juustokakkua vadelmakastikkeella. Juustokakku on ehdottomasti kaupungin parhaita! Suosittelen. Perjantaina lähdimme aamulenkin jälkeen katsomaan Runosmäessä sijaitsevaa yhteisötaidenäyttelyä. Aikamatka 20360 oli upea kokonaisuus. Olin pitkään miettinyt tähän tutustumista, nyt sen viimeisellä näyttelyviikolla päätimme vihdoin lähteä aikamatkalle. Lauantaina vein neljätoistavuotiaan yleisurheilutreeniin ja suuntasin Aurajokivarsilenkille. Oli kylmä mutta aurinkoinen sää ulkoiluun. Kiersin Tuomaansillan kautta ja nautiskelin kirkko- ja jokimaisemista. Lehtiä on nyt enemmän maassa kuin puissa. Talvi on tulossa.
”Ihan tavallista arkea” on aihe, jota minulta toivotaan ylivoimaisesti eniten. Ajattelen tämän johtuvan siitä, että tavallinen arki on kaikille ainakin jollakin tasolla yhteinen nimittäjä. Meillä jokaisella on ihan omat kiireemme, rutiinimme, kommelluksemme ja pienet ilonhetkemme, mutta pohjimmiltaan ne muistuttavat toisiaan: kun joku kertoo omasta sotkuisesta keittiöstään, hektisistä työ- ja kouluaamuista tai siitä, miten pestyt pyykit päätyivät kaappeihin vasta viidentenä päivänä, tunnemme yhteyden.
Arki tuo ihmiset samalle tasolle. Ja siksi se kiinnostaa enemmän kuin filteröidyt kuvahetket ja elämän huippuhetkistä kertominen. Arki saa meidät huokaamaan helpotuksesta – ai muillakin on tuollaista. Tavallisen arjen esiin tuominen on ikään kuin pieni vastalause kiiltokuvamaailmalle, ja se muistuttaa siitä, ettemme ole yksin kaaoksemme, kiireemme tai keskeneräisyytemme kanssa. Ja se, jos mikä, on varsin lohdullista.
Ihan tavallista arkea
Meidän arkemme ei ole täydellistä eikä erityisen järjestelmällistä. Sanoisin, että arkemme on rytmiä, toistoa, tuttuja ihmisiä ja kaavoja. Se on sitä, että kahvi ehtii jäähtyä ennen kuin sen saa juotua, pyykkikori on aina puoliksi täysi ja kalenterissa on enemmän tekemistä kuin tyhjyyttä.
Pidän siitä, että arjessa on jotakin turvallista ja tuttua mutta myös jokin (jatkuvasti) muuttuva elementti. Päivät toistavat itseään ja saavat toistaa itseään, mutta pidän erityisesti siitä, että aamut, päivät ja illat ovat edes hitusen toisistaan poikkeavia.
Tavalliseen arkiaamuun kuuluu yksi herätyskelloaan loputtomasti torkuttava aikuinen (se en ole minä!), yksi neljä huoneen ovella herätystä vaativa teini, loputonta jääkaapin ovella roikkumista ja ruoan vähäisyyden ihmettelyä. Arkiaamut ovat melkoista piiloleikkiä. Ne pitävät sisällään ruoan etsintää, sukkien etsintää, tiettyjen korvakorujen etsintää, sormikkaiden etsintää, koulukirjojen etsintää, avaimien, puhelimen ja tietokoneen laturin etsintää. Arkiaamuihin mahtuu myös melkoinen määrä ihmeellisiä asioita: aamupalapöydässä hämmästellään tekoälyn tekemiä videoita, kaupungin päätöksiä tai päätöksentekoa ja ajan kulkua. Lopulta kaikilla on kiire.
Ruokapuolella arkemme tarkoittaa sitä, että viikon ruokalista on teoriassa olemassa, mutta käytännössä päädymme syömään spagettia ja jauhelihakastiketta kolme kertaa viikossa, koska “se maistuu kaikille” ja koska kukaan meistä ei ole intohimoinen kokkaaja. Kun teen ruokaa, teen sitä niin paljon, että siitä riittää kahdeksi, jopa kolmeksi päiväksi. Spagetin lisäksi listalla ovat kana-riisi-systeemit, kasvissosekeitto, siskonmakkarakeitto ja lihapullat. Lasagnea teen viikonloppuisin, jos jaksan ja viitsin.
Vaikka olen keittiössä laiska ja mukavuudenhaluinen, haluan kuitenkin noudattaa terveellistä ravitsemusperiaatetta ja teen ruoat ja salaatit tämän tahtotilani mukaan. Aina. Paitsi niinä päivinä, kun on pakko tyytyä eineksiin. Ja silloinkin raapaisen jonkin salaatin tai raasteen annoksen kylkeen.
Siivouspäivä taas on kaunis ajatus, joka toteutuu lähinnä silloin harvoin, kun joku on tulossa kylään. Silloin saan ja saamme jostakin supervoimat, ja tavarat siirtyvät omille paikoilleen, laatikoihin ja hyllyille – ja jos ollaan rehellisiä, myös romukaappiin. Se on sellainen kaappi, johon sullotaan kaikenlaista tavaraa piiloon katseilta. Aiemmin panostin siivouspäiviin, nykyään siivoilen vähän joka päivä, jolloin ympäristö pysyy kivasti siistinä pidempään. Ja nykyään meillä käy kerran kahdessa viikossa siivooja, mikä on ollut oiva ratkaisu helpottamaan ja selkeyttämään siisteyspolitiikkaamme. Mikähän siinäkin on, että ennen siivoojaa pitää kuitenkin vähän siivoilla…?
Työarkeni on suurimmaksi joustavaa ja itseohjautuvaa. Hyvinkin vaihtelevat työpäivät suunnittelen ja allakoin melko tarkoin, mutta kömmähdyksiltä tai sattumilta en voi siltikään välttyä. Omaa suuripiirteistä toimintaani kuvaa hyvin seuraava tapahtumaketju:
On perjantai, ja olen allakoinut viikon viimeiseksi työtehtäväkseni nuorille suunnatun, hankkeessa laaditun palapelin laatimisen. Kun palapeli on valmis, tulostan sen ja alan etsiä laminointikonetta. Löydän masiinan ja asettelen sen postitushuoneen täynnä olevalle tasolle, paperit ja laminointimuovit laitan viereisten paperiroskisten päälle. Kaikki menee periaatteessa kivasti, mutta kun alan muovittaa laminoitavia papereita, luiskahtaa ensin laminointimuovi paperinkeräykseen (lukossa olevat roskikset) sen ainoasta, kapeasta ”postiluukusta” sisään. Sitten seuraavaksi sinne luiskahtaa paperi, joka piti laminoida. Avainta minulla ei tietenkään ole. Joudun aloittamaan alusta. Tulostamaan, laminoimaan, leikkaamaan. Osaa jää silti tekemättä, sillä laminointikelmut loppuivat. Niitä pitää tilata lisää.
Tavalliseen arkeeni mahtuu lukuisia vastaavia tilanteita (sekoilua) eri konteksteissa. Harrastushässäkässä saatan katsoa kellonajat väärin, kuntokeskuksen väärin tai buukata tuplasti. Kauppareissulla unohdan täyden ostoskorin irtokarkkihyllyjen edustalle, ja kassalle päätyvät vain karkit. Joskus lähden vääränä päivänä hammaslääkäriin, toisinaan haen postipakettia aivan väärästä noutopisteestä. Arkiset siirtymät saattavat olla liian tiukkoja, aikataulu mahdoton.
Mutta silti sujuu ihan kivasti! Koska pääasiassa kaikki etenee jonkinlaisen suunnitelman puitteissa. Tavallisen arjen kontekstissa.
