Elämää neljätoistavuotiaan kanssa: pieniä hetkiä, suuria tunteita
Kolmetoistavuotias ei ole enää kolmetoistavuotias. Hän on neljätoistavuotias. Se tietää sitä, että minun on opeteltava kirjoittamaan neljätoistavuotias, neljätoistavuotiaan ja neljätoistavuotiaalle. Oppia nakuttelemaan seiskaluokkalaisen tilalle kahdeksasluokkalainen.
Se tarkoittaa myös sitä, että meillä elää edelleen teini, ihana hymytyttö, kaikkien kaveri, tyttö täyttä rautaa ja täynnä omaa tahtoa. Sellainen, joita viime vuosina olen kuvaillut tytöksi, joka osaa sanoa oikeissa kohdassa ein ja pitää puolensa tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä pätee yhä. Sataprosenttisesti.
Me puhumme neljätoistavuotiaan kanssa kaikesta: Stockholm stylesta, Vintedista, sosiaalisuudesta, karkkipäivän karkeista, lempiasioista, koulusta, kuviksen jutuista, kotsan jutuista, tunteista, harmituksista, yhteisistä tv-sarjoista, koulumenestyksestä, kasviosta, Wilma-merkinnöistä, lomamatkoista, vanhenemisesta, sisaruudesta, kesätöistä, töistä, ammateista, unelmista ja viikon kotiruokalistoista.
Me keskustelemme somesta, somesta ja somesta. Puhelimesta. Puhelinkiellosta. Koulun säännöistä. Me sivuamme maailman tilannetta ja suremme sotia.
Meissä on paljon yhteistä. Me olemme äänekkäitä, mutta osaamme myös olla hiljaa. Me käännämme lehteä nopeasti ja innostumme herkästi. Me pidämme vaihtelusta ja nopeista käänteistä, mutta nautimme myös rutiineista.
Meillä molemmilla on vahva näkömuisti ja kiinnitämme huomion paitsi kokonaisuuksiin myös yksityiskohtiin. Moni neljätoistavuotiaan lauseista alkaa ”Hei muistaksä sä sen…” tai ”Hei, huomasiksä sen…?” Ja minä muistan ja huomasin. Neljätoistavuotias kulkee tuntosarvet ulkona, hän on utelias ja tarkkaavainen, ympäristö ja ihmiset ovat aina kiinnostaneet häntä.
Hän on minun tapaani melko tyypillinen vaaka: vaaka tunnetaan harmoniaa etsivänä ja sosiaalisena merkkinä, joka hakeutuu muiden seuraan ja löytää helposti ystäviä. Riitatilanteet ahdistavat vaakaa, ja hän pyrkii mieluummin sovittelemaan kuin riitelemään.
Neljätoistavuotiaalla on vaa´an tarkka vaisto siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä tekee hänestä luotettavan ja vastuullisen ystävän. Lisäksi hänen kanssaan elämä on varsin usein letkeää, iloista, sosiaalista ja ihmeellisen tasapainoista (kyse on kuitenkin murrosikäisestä) – hän tuo mukanaan aivan tietynlaista lempeyttä ja luo yhteishenkeä.
Hänellä on sosiaalinen kiintiö, josta hän jo tämän ikäisenä osaa puhua ääneen. Hän osaa rajata ja rajoittaa, puhua rohkeasti suoraan mutta kauniisti. Hän viihtyy hyvin itsekseen, vaikka laumaeläin onkin.
Olen edelleen vakuuttunut, että hänen suurin unelmansa käy joskus toteen: isona hänestä tulee luokanopettaja. Hän puhuu tästä usein. Jos ei päivittäin, ainakin viikoittain.
Kun hän innostuu tai hymyilee, sydämeni sulaa. Kun katsomme yhdessä hänen valitsemaansa nuortensarjaa iltaisin, mietin, että on ihanaa, että juuri minä kelpaan katselukaveriksi. Kun hän sanoo pitävänsä siitä, että ollaan perheen kesken, jokin sisälläni läikähtää.
Neljätoistavuotiaassa asuu ilo. Ja minä rakastan niitä hetkiä, kun hän repeää nauramaan spontaanisti ääneen. Nauran sekunnissa itse mukana ja kaappaan hänet kainalooni – voi luoja, miten paljon sinua rakastankaan!
Tähän on tultu.
Minna
