Uskokaa tai älkää, tämä kysymys kysytään minulta usein. Viimeksi sain postaustoiveen lukijalta, kun keräsin toiveita blogin viisivuotissynttäreiden yhteydessä sosiaalisessa mediassa. Ja nyt vihdoin päätin tarttua aiheeseen.

Miten ihmeessä ehdin kaikkea?

Ennen kuin vastaan kysymykseen, haluan kertoa teille lyhyen tarinan. Haastattelin kerran erästä paljon työtä tekevää ja kiireistä henkilöä, joka kertoi kirjoittaneensa pöytälaatikkoon lukuisia käsikirjoituksia. Minä kysyin muina toimittajina, miten ihmeessä hän ehtii kaiken työn, edustamisen ynnä muun tärkeän lisäksi kirjoittaa. Haastateltava (joka tuntee minut ja työtapani melko hyvin) katsoi suoraan silmiini, hymyili ja sanoi: ”Kyllähän sinä, Minna, tiedät, miten arjessa ehtii kaikenlaista. Ennen työpäiviä on aikaa ja työpäivien jälkeen on aikaa, viikonloppuisin on aikaa ja lomalla on aikaa. Aina on aikaa, jos vain itse kovasti haluaa tehdä jotakin itselleen mielekästä.”

Niinpä, ajattelin. Olen tästä asti aina aika ajoin pohtinut asiaa ja tullut täysin samaan johtopäätökseen: meillä on melkoisesti aikaa arjessamme, kunhan me tiedämme, mitä me tahdomme ja alamme toteuttaa tahtoamme. Ajattelinkin olevani ennen kaikkea tahtonainen. Joku voisi väittää, että nopeuteni on valttikorttini, mutta minä väitän, että kaiken taustalla on vahva tahto tehdä asioita, joita teen.

Juuri tahtoo ohjaa niin päätyön ja sivutyön tekemistä, harrastamista, kotitöitä, ystävien tapaamista, matkustelua kuin loma-ajanviettoa. Ja kun oikein tahtoo ja kun oikein pitää jotakin asiaa mielekkäänä, huomaa, että sille löytyy arjessa tilaa melko helposti.

Toinen taustatekijä on se, että minä en elä pikkulapsiarkea, vaikka ruuhkavuosissa ajattelenkin vielä olevani. Tai roikkuvani. Ehkä muutamien vuosien kuluttua, kolmetoistavuotiaan kasvettua ”täysimittaiseksi”, en enää sijoita itseäni ruuhkavuosiin.

Tämän taustatekijän parhaisiin puoliin lukeutuvat lapsen harrastus ja sen aikainen vanhemman vapaa-aika – voin lenkkeillä, haahuilla, shoppailla, käydä ruokakaupassa, treenata, olla möllöttää kotona tai tavata ystäviä näiden peräkkäisten kahden tunnin aikana. Kaksi tuntia on melkoisesti aikaa, siinä ehtii tehdä melkein mitä tahansa! Kolmetoistavuotias harrastaa kolmesti viikossa kaksi tuntia, ja sen ajan olen pyhittänyt itselleni tai itselleni ja puolisolleni. Tai itselleni ja ystävilleni.

Kolmas ehtimisen taustatekijä on sen huomaaminen, että minä tarvitsen paljon tekemistä. Olen ollut aina sellainen. Olen ikiliikkuja, tykkään mennä, tehdä ja tulla. Tykkään siitä, että minulla on monta rautaa tulessa ja täytän kalenteriani mieluusti mutta sopivasti. Olen aina mieluummin hieman kiireinen kuin yhtään toimeton. Toisaalta esimerkiksi viikonloppuisin pidän myös olla möllöttämisestä. Se tarkoittaa sitä, että voi syödä irtokarkkia, makoilla sohvalla, katsella ulos ikkunasta ja kuunnella vaikkapa kirjaa. Tai jutustella perheen kanssa.

Nautin siis siitä, että saan liikkua ja pysyn siten kunnossa, tunti viidesti viikossa ei vaadi juurikaan kalenterointia. Pidän ja nautin myös siitä, että minulla on jokin mukava homma melkein aina meneillään. Nautin lisäksi opiskelusta ja juuri siksi olenkin jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen puolestapuhuja. Tarvitsen vastapainoa työlleni, ja opiskelu tuo juuri sitä arkeeni. Lisäksi se on jotakin ihan minulle itselleni – en siis koe, että opiskelu on raskasta ja voimia vievää, sillä minulle juuri se tuo jaksamista perusarkeen.

Neljäs taustatekijä voisi olla asenne: omaan positiivisen ja erityisen optimisten asenteen liki kaikessa. Ehtiminen ja tekeminen vaatii (ainakin toisinaan) tietynlaista asennetta. Sen lisäksi, että se vaatii suunnitelmallisuutta. Kun suunnittelee ja aikatauluttaa jumpat, zumbat, humpat, kirjoittamisen, kaveritreffit ja sivutyöt ajoissa allakkaan, ehtii aivan varmasti.

Ja sitten mainitsen sen, että kaikenlaisen tekemisen ei tarvitse olla jatkuvaa sykkimistä, paljon aikaa vievää tai koko illan proggis. Pieniä iloja ja harrasteita saa mahtumaan arkeen helpommin, onhan meillä joka päivä työpäivän jälkeen aikaa monta tuntia, viikonloppuina aikaa on mielestäni liki loputtomiin. Opiskelutkin kannattaa suunnitella siten, että päättää tehdä kaksi tuntia kerrallaan. Uskon, että siihen meillä ihan jokaisella on aikaa.

Lopulta kysymykseen ”Miten ihmeessä ehdin kaikkea?” vastaus on aika yksinkertainen: minä ehdin, koska haluan ehtiä. Tahto, suunnitelmallisuus ja innostus omiin juttuihin pitävät liikkeessä ja antavat voimaa arkeen. En välttämättä ehdi kaikkea, mutta ehdin kaiken sen, mikä on minulle tärkeää ja mielekästä. Ja juuri siinä taitaa piillä koko salaisuus.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Arto Arvilahti, Kuvakas