Niin elokuu vaihtui syyskuuksi. Syksy on virallisesti alkanut. Arki alkoi pitkän kesäloman jälkeen viime viikolla, ja tällä viikolla olin jo kokenut konkari työelämässä. Melkoista haipakkaa on ollut, ja viikko on mennyt nopeasti. Kotirintamalla on onneksi ollut seesteistä perusarkea harrastuksineen ja kotihommineen. Emme ole tehneet mitään erikoista, en myöskään saanut aikaiseksi syyssiivoushommia, vaikka edellisellä viikolla vannoin saavani. Hups. No, ehtii sitä myöhemminkin. Toisaalta ihan hyvä, sillä loppuviikosta Turkuun saapuivat melkein hellekelit ja ehdin unohtaa koko syksyn. Kokosin viikon parhaat tällä kertaa kuvina.
Syyskuun ekan viikon parhaat kuvina
Syksy on täällä! Sen huomasin paitsi suhmuraisesta, kosteasta säästä myös maahan pudonneista keltaisista lehdistä. Kotikatumme ison vaahteran latvuskin on jo pukeutunut ruskan väreihin. Tällä viikolla lenkkeilin työmatkakävelyitä, mutta piipahdin kahdesti myös läheisellä pururadalla. Metsakävelyt ovat mukavia ihan yksinkin tallustaessa. Tiistaina piipahdimme katsomassa isoäitiäni sairaalassa. Hoivayksikkö on ankea ja kolkko, vanhuksilla ei ole siellä juuri mitään tekemistä, näkemistä eikä kokemista, joten kolmetoistavuotias päätti piirtää mummolle jotain värikästä katseltavaa huoneen seinälle. Nappasimme kotoa teipin mukaan, ja tadaa, piirustus on seinällä. Mummo ilahtui siitä kovin. Nämä sairaalavisiitit ovat joka kerta havahduttavia, jopa pysäyttäviä: millä tolalla vanhustenhoito meillä onkaan? Ihan hirvittää.Elmo-lemmikkisiilimme täytti maanantaina vuosia! Nyt hän on kolmevuotias pieni kääpiösiili. Pieni tai nuori hän ei silti enää ole, sillä lemmikkisiilien keski-ikä on kolmesta viiteen vuotta. Elmo alkaa olla keski-ikäinen kaveri! Juhlistimme synttäripäivää matoaterialla, kylvyllä (josta Elmo ei kylläkään tykkää…) ja yhteisellä puuhastelulla Elmon huoneessa.Viikonloppu oli ihanan palauttava. Kun arkiviikko vie täysin mennessään aj työssä on hulinaa, on ihanaa, kun viikonlopuna saa tehdä ihan mitä haluaa. Nukkua aamulla ilman, että herätyskello soi, haahuilla, juoda kahvia, luuhustaa kaupungilla. Mitä vain. Kaiken kukkuraksi perjantaina ja lauantaina lämpömittarin lukema oli ihan kesäinen, plus 24 astetta. Olin onnellinen. Perjantaina tapasimme kummityttöämme ja hänen vanhempiaan, veimme pitsat mennessämme ja vietimme mukavan illan. Lauantaina tein pitkän lenkin, nautin aurinkoisesta Aurajokirannasta, hain viikonloppukimpun, siivoilin vaatekaappeja ja lahjoitin kolmetoistavuotiaalle Vintediin myymistä. Sunnuntaina sain kolmetoistavuotiaan mukaani aamun crosstraining-treeniin, joka olikin melko tiukka setti tällä kertaa! Syke nousi, hiki tuli pintaan ja tunnelma oli katossa. Treenin jälkeen olimme ihan puhki, mutta totesimme, että hyvää se teki. Monella tavalla. Kotiin palattuamme söimme ja aloimme pohtia, mitä kaikkea sunnuntaisin vielä mahtuisikaan… Tytär perehtyi englannin kielen oppikirjaan maanantain koetta ajatellen, minä kirjoittelin blogijuttuja ja kuuntelin kirjaa, hääräsin kodinhoitohuoneessa ja suunnittelin alkuviikon ruokajuttuja. Olemme ensi viikon kaksin, sillä mies lähti viikonloppuna työreissuun.Viikonloppukimppu ilostuttaa minua olohuoneen pöydällä. Rakastan sinisävyistä hortensiaa. Se sopi enemmän kuin täydellisesti tähän ensimmäiseen syyskuun viikkoon. Pidän yleisesti hortensioista, mutta en useinkaan halua ottaa sitä kukkakimppuun ja maljakkoon ennen syksyn saapumista. Olkoon se siis nyt merkki siitä, että syksy on saapunut virallisesti meidänkin perheeseemme.
Hoivaosaston seinät ovat valkoiset. Joku huutaa apua, toinen istuu hiljaa sidottuna pyörätuoliin.
Kanslian ovi on tiukasti kiinni. Ovessa lukee, että kansliaan saa kulkea vain henkilökunnan väki. Lattiassa on tarra, joka kehottaa pysähtymään.
Osaston käytävä muistuttaa menneestä. Käytävän päässä seisoo yksinäinen surullisen värinen sohva samalta aikakaudelta. Pyykkikorit ja roskis odottavat täyttäjiään sohvan vieressä.
Osasto on suljettu, vaikka se ei ole suljettu. Käytävän ulos johtavasta ovesta ei pääse ulos ilman avainta, koodia tai hoitajaa.
Kellot soivat. Huoneiden ovet ovat auki. Todistamme täysin vieraiden vanhusten WC-käyntejä. Saamme kuulla virtsaamis- ja ulostustulokset. Käytävän sohvalta näkee huoneiseen. Siitä näkee myös vessaan.
Yksityisyydensuojasta ei ole tietoakaan.
Hoitajilla on kiire. Heillä ei ole hymy herkässä. Kun heitä pyytää apuun, pitää pyytää anteeksi ja kiittää kovaan ääneen. Kun vanhus soittaa kelloa, pitää pyytää anteeksi ja kiittää kovaan ääneen – vaippaankin voi kuulemma tarpeensa tehdä.
Nokkamukit ovat puolillaan juomia, punaisia, valkoisia ja läpinäkyviä. Ohrapuuro on syömättä. Käsipyyhkeestä on taiottu ruokalappu. Se roikkuu sängyn metallisella laidalla. Ja on likainen.
Seinäkello tikittää. Kello on asetettu siten, että potilaat eivät näe sitä. Televisiota ei ole. Radiota ei ole. Verhoissa kulkee vihreä kuvio. Vanhuksille puhutaan heidän selkiensä takaa. He eivät vastaa. Koska he eivät näe eivätkä kuule.
Ja koska he eivät vastaa, heillä on varmasti kaikki hyvin.
Yöpöydät ovat sänkyjen takana, niihin on mahdoton osua. Valokuvia on mahdoton katsella.
Vuodevaatteet ovat valkoisia ja värittömiä. Vessan lattia on tahmea. Suihkuun pääsee kerran viikossa. Ruoat on sotkettu yhdeksi mössöksi.
Päivähuoneessa on alakuloinen tunnelma. Siellä ei ole ketään. Vain yksinäinen Turun Sanomat lepää pöydällä ja odottaa lukijaansa.
Vanhuspotilaiden vaatteet ovat keskimmäisen lapsemme sanojen mukaan ”suoraan kuin jostain RISEstä (rikosseuraamuslaitos)”.
Kaikkialla on kolkkoa. Kaikkialla haisee.
Täältä on ilo kadonnut.
Onneksi sängyt on asetettu niin, että huoneen kaksi vanhusta näkevät ulos.
Siellä on puita. Pensaita. Taivasta. Lintuja. Joskus ihmisiäkin.
Rakas mummo, tiedäthän sinä, että minä toivon, että sinä pääset pian pois, parempaan paikkaan, parempiin hoivaolosuhteisiin yhdessä vaarin kanssa. Että saisit vielä katsoa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa televisiosta ja kuunnella lempi-iskelmiäsi radiosta. Minä todella toivon. Ihan koko sydämestäni.
Tähän on tultu.
Minna
Lopuksi: Tiedän, että on hyviä hoitopaikkoja ja erinomaisia hoitajia, jotka tekevät työnsä ammattikuntaansa edustaen kunnialla. He näkevät ihmisen ja tulevat työpaikan ovesta tekemään perushoitotyötä, he hymyilevät, he pitävät työstään. Kaikki kiitos heille.
