Kouluissa on alkanut uusi aikakausi: puhelinten ja mobiililaitteiden käyttöä rajoitetaan elokuussa voimaan tulleen perusopetuslain muutoksen myötä, jotta oppilaat voivat keskittyä oppimiseen ja työrauha säilyy.

Aikuisten, etenkin opettajien ja vanhempien, näkökulmasta uudistus on lähes täydellinen ja johtaa työrauhaan, opiskelutaitojen kohenemiseen ja ennen kaikkea oppimiseen. Uskallan väittää, että moni aikuinen on toivonut tätä jo vuosia. Lasten ja nuorten mielestä kyse saattaa olla kuitenkin ihan muusta. Heidän silmissään kännykkäkielto on turhaa hössötystä ja holhousta, suorastaan hyökkäys yksilönvapautta kohtaan.

Luettuani useiden paikkakuntien pääsanomalehtiä, summasin teininäkökulman: tällainen totaalirajoittaminen voi tuntua siltä kuin joku olisi päättänyt sulkea ainakin puolet elämästä pois koko koulupäivän ajaksi. On se surkeaa, ajattelin ensin hiljaa itsekseni ja sitten muutaman kerran aamupalapöytäkeskusteluissa kolmetoistavuotiaan kuullen. Saimme aikaan varsin mielenkiintoisia keskusteluja.

Teinielämää: Keskusteluja koulujen kännykkäkiellosta

Kolmetoistavuotias: ”Nyt välitunnilla vain istutaan tai seistään paikoillaan koulun pihassa.”

Minä: ”Niin. Ennen siellä istuttiin ja seistiin kännykät kädessä, niska taivutettuna eteen ja silmät naulittuina ruutuihin. Eikö siellä nyt sitten kannattaisi hiukan liikuskella ja kerätä vaikka askeleita?”

Kolmetoistavuotias: ”Ei mitään järkeä. Mihin me kerättäisiin niitä askeleita, kun ei saa olla puhelinta eikä kelloja?”

Minä: ”No eihän niitä askeleita kerätä kellolle tai puhelimelle vaan ihan itselle. Jos liikuskelisi omaksi iloksi ja hyödyksi?”

Kolmetoistavuotias: ”Mitä järkeä siinä on?”

Minä: ”No paljonkin järkeä (seuraa pitkähkö monologi liikunnan tärkeydestä ja siitä, kuinka sujuvasti sen saisi integroitua näihin välitunteihin ilman kännykkää). Kyllä minusta tämä uusi laki on hyvä juttu. Oppituntisin on tarkoitus touhuta koulujuttuja eikä katsella kännykkää, saati pelailla jotakin sen kanssa.”

Kolmetoistavuotias: ”Mä en ole koskaan katsellut oppitunneilla kännykkää, ellei ole jonkun koulujutun takia tarvinnut. Enkä pelaillut mitään. Ihan turhaa rajoittaa näin paljon, että välitunnitkin joutuu olemaan ilman puhelinta. Ymmärrän hyvin, ettei tunneilla saa olla puhelimella, mutta välitunneilla olisi kiva katsoa esimerkiksi kaveriviestit.”

Minä: ”Joo, et sinä olekaan, ja varmaan melko iso osa porukasta ei ole, mutta sitten on ne, jotka eivät tekisi tai tee muuta kuin ole puhelimen kanssa, mikä häiritsee sekä oppimista että oppituntia. Ja eihän niitä kaveriviestejä nyt tule, kun kenelläkään ei ole puhelinta…Eikö kavereita voi tavata koulun pihassa ja jutella ihan tavalliseen tapaan siellä niiden kanssa?”

Kolmetoistavuotias: ”Sä et tajua. On muitakin kavereita kuin niitä, jotka ovat samassa koulussa tai samalla luokalla. Eikä kaikilla ole kavereita, joku jää sitten ihan yksin. Onko se sitten hyvä?”

Minä: ”No ei tietenkään ole, ja tämä saattaa olla yksi rajoituksen varjopuoli ainakin aluksi.”

Minä: ”Minusta tuntuu, että kaiken kaikkiaan tämän rajoituksen ja muutoksen kanssa tuntuu olevan raskasta ja hankalaa. Miten ennen muinoin selvittiin koulupäivät ilman minkäänlaisia laitteita? Eivätkä opettajatkaan käytä omia kännyköitään oppitunneilla tai välituntivalvonnassa. Ei missään työpaikalla voi työn lomassa olla koko ajan omalla puhelimellaan…”

Kolmetoistavuotias: ”Käyttäähän! Opettajat ne vasta käyttävätkin puhelimia. Ihan oppitunneillakin. Miksi aikuiset saavat käyttää kännyköitä mutta lapset eivät?”

Minä: ”Niin, hyvä kysymys, mutta opettajat eivät käytä omia kännyköitään oppitunneilla, heillä on työpuhelimet, joita heillä on lupakin käyttää!”

Kolmetoistavuotias: ”Mä ymmärrän, että tunneilla ei saa olla puhelimella, mutta miksi se puhelin ei saa olla omassa repussa? Joku voi varastaa sen puhelinparkista, napata toisen kännykän sieltä, kun koulupäivän loputtua haetaan ne takaisin. Mä en tykkää tosta tavasta!”

Minä: ”No ei kai kukaan sieltä mitään varasta, Wilma-viestissä luki, että puhelimet ovat lukkojen takana päivän. Ei kannata tehdä tästä nyt hankalampaa kuin se onkaan. Ja äkkiä tällaiseen tottuu. Tai niin sanotut normaalit lapset tottuvat, addikteilta sopeutuminen tulee viemään enemmän aikaa….”

Kolmetoistavuotias: ”Ei ole kivaa eikä toimivaa. Treeneissäkin sanottiin, että kenenkään muun koulussa ei puhelimia viedä mihinkään parkkiin, vaan ne saa olla repussa.”

Minä: ”Olen lukenut kyllä kouluista, joissa on ihan sama käytäntö kuin teillä. Minusta se on oikein hyvä käytäntö. Riittävän rajaava. Kun rajataan, rajataan.”

Kolmetoistavuotias: ”Turhaa, miksi ei voida rajata niin, että puhelin on itsellä repussa? Nyt ei edes näe lukkaria tai kelloa, jos pitää esimerkiksi siirtyä liikkatunnille Samppalinnaan uimaan jollakin aikataululla.”

Minä: ”Pitää varmaan hankkia ihan tavallinen kello.”

Kun summaan vuoropuheluitamme, huomaan, että keskustelun ytimessä on eri sukupolvien näkemysero. Aikuiselle kännykkäkielto on oppimisen tae ja työrauhanpalauttaja, nuorelle tarpeeton ja eriarvostava vapaudenriistäjä, harppaus kohti kivikautta.

Tähän on tultu.

Minna

Kuvat: Pexels