Ilmoitit alkuviikosta, että aiot osallistua luokkalaistesi kanssa päättäjäispäivän ja -illan ilmaiskonserttiin. Siellä esiintyisi muun muassa Mirella, Average Kid Luke, Hugo, Goldielocks ja Turisti.

Minä en tunnista esiintyjistä kuin Mirellan. Ja lopulta myös Hugon, artistin, joka laulaa sen ”Taulut”-biisin. Näin kolmetoistavuotias muistutti minua pohdintahetkessäni, ja sitten minä muistin. Pidän juuri siitä laulusta.

Sinä esittelet minulle kosmetiikkatuotteitasi ja sitä, miten niitä käytetään. Minä katselen pää vinossa ja olen tyytyväinen, että pärjään itse paljon vähemmällä. Vaikka sinäkään et meikkaa runsaasti, kaikenlaisia purnukoita, pensseleitä ja tököttejä on laatikko tolkulla. Koulun jälkeen piipahdat kaverien kanssa keskustassa ja käytät pienet rahasi keikkalaseihin. Jouduin kysymään kahdesti, mitä ne ovat. No ne ovat tietenkin aurinkolasit, joihin liimataan pieniä timantteja ja joita pidetään keikoilla. Esimerkiksi sillä keikalla, johon kolmetoistavuotias on päättäjäispäivänä menossa.

Minä olen auttamatta nolo olemukseltani, vaatetukseltani ja jutuiltani, ja minusta tehtäisiin helposti meemi. Se taitaa olla pahin pelkosi.

Käsittämätöntä, että yhtäkkiä olet ihan kunnon teini. Katson sinua ja tajuan, että pieni tyttölapsi on kadonnut ja tilalla seisoo nuori nainen. En tiedä, tapahtuiko se yhdessä yössä vai hiipikö muutos hiljalleen, mutta huomaan nyt sen kaikessa: olemuksessa, ajatuksissa, askeleissa, eleissä, ilmeissä, tavassa olla. Seiskaluokka alkaa olla ohi.

Miten sinusta tulikin yhtäkkiä niin iso?

Kyse ei ole enää pelkästään kasvupyrähdyksestä. Vaatekaappi on vaihtunut (ja sotkuinen) ja mielipiteet sen mukana. Enää eivät käy mitkä tahansa värit tai housumallit. Minä en saa ostaa sinulle itsenäisesti mitään. Sinulla on oma makusi, tyylisi ja oma tapasi olla. Seuraat trendejä ja naureskelet minun valinnoilleni. Sinä haluat valita ja päättää, muodostaa mielipiteesi. Ja vaikka välillä pyörittelen päätäni kummeksuen, oikeasti ihailen sitä, miten sinussa on itseluottamusta, vahvuutta ja voimaa kasvaa ihan omaksi itsenäiseksi itseksesi.

Toinen havaintoni on, että välimatka ja läheisyys kulkevat käsikkäin. Muistan vielä, kun et halunnut olla yksin ja kelpasin seuraksesi. Nyt vetäydyt nuorisotyyliin omiin oloihisi, hengailet kaveriesi kanssa ja naurat itseksi hassuja somejuttuja. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat, ja omat menosi vievät sinut aina hetkellisesti mennessään. Mutta sitten, yhtäkkiä, tulet kysymään jotain ”syvällistä” tai käperryt hetkeksi viereeni sängylle tai sohvalle. Niinä hetkinä olen onnellinen. Ja muistan, että vaikka oletkin jo iso, olet silti vielä niin pieni. Äidin oma Nuppustiina.

Kolmas havaintoni on, että teini-ikä on yhtä ristiaallokkoa: joskus olet nokkela ja terävä kuin tikari ja heti seuraavassa hetkessä hauras ja herkkä kuin höyhen. Sinussa asuu yhtä aikaa lapsi, nuori ja nuori aikuinen. Minulle sinä olet aina lapsi.

Olen huomannut, että tämä vaihe kasvattaa myös minua äitinä: minun pitää opetella päästämään irti mutta pysymään silti lähellä. Minun pitää uskaltaa luottaa ja olla valmis tukemaan sinua silloin, kun tukea tarvitset. Minun pitää osata kuunnella ilman, että ratkaisen. Ja se se vasta on vaikeaa, niin valtavan vaikeaa.

Kyse on lopulta siitä, että me kasvamme yhdessä – sinä kohti aikuisuutta ja minä vanhemmuudessani ihan uuteen aikaan. Meillä on vielä monta yhteistä teinivuotta ja monen monta käännettä edessämme. Ja vaikka aika menee nopeasti, pysähdyn ja sanon ääneen:

”Miten sinusta tulikin yhtäkkiä noin iso?”

Tähän on tultu.

Minna