Ruuhkavuodet: Miten selvisin lasten teiniajoista?

Tätä kysyttiin minulta kysy minulta, minä vastaan -haasteessa. Koska kyseessä on melkoisen iso kysymys, päätin, että vastaan siihen ihan kokonaisella blogijutulla. Olen ennenkin kirjoittanut saman tyylisen tekstin, viisi neuvoa teini-ikäisen vanhemmalle. Nyt syvennetään vähän.

Tekisi mieli heti alkuun täräyttää, että melkein kuolin, mutta koska totuus on ainakin osin toisenlainen, en sitä tee. Lisään tähän perään, että olen siis toistaiseksi selvinnyt vain kahden pojan murrosiästä ja teiniajan sekoiluista. Juuri yksitoistavuotta täyttänyt tytär on vielä pieni, kiltti, ihana ja kaikin tavoin hyväköytöksinen – hänen teiniaikaansa odotellessa…

Kahden nuoren jalat ja kengät

Ohessa muutamia vinkkejä lasten teiniaikoihin:

1) Pelasta itsesi eli valitse taistelusi

Ihan niin kuin uhmaikäisenkin kanssa. Jokaisesta tumpusta, piposta ja karamellista ei kannata lähteä taistelemaan. Perussäännöt olla pitää ja jonkinlaiset hyvät raamit kasvulle, mutta jos nuori haluaa lähteä paljain nilkoin pakkasella ulos, niin menköön. Jos hän haluaa syödä välipalaksi omenan sijaan jäätelöä, syököön. Jos hän haluaa tehdä läksynsä vasta illalla, tehköön.

Tässä on vain (ainakin) yksi mutta: jos läksyt tai muut velvoitteet jäävät tekemättä, sitten palataan ruotuun. Sitten on taas taisteltava. Raskasta.

2) Muista hengittää

Joka välissä ja ihan konkreettisesti. Tätä kuulee nykyään kaikkialla ja joka hetki. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana oppinut, että hengittäminen kannattaa. Voi kunpa olisin tämän tajunnut kymmenisen vuotta sitten… hengitä syvään sisään neljään laskien, puhalla kapeasta huuliraosta suun kautta ulos kahdeksaan laskien. Toista ainakin viisi kertaa. Tee päivittäin. Vagushermo rauhoittuu ja mieli säilyy seesteisenä. Muun muassa.

3) Harrasta ja puuhaa omiasi

Keskity muihin asioihin kuin teiniin. Hän osaa taitavasti kerätä kaiken huomion ja energian vanhemmiltaan, siksi tässä kannattaa olla ovela: ähäkutti, minullapa onkin jumppa, kävely, keramiikkapaja tai mikä tahansa. En joka hetki kerkeä paneutua sinun metkuihisi. Oma aika tuo jaksamista. Valtavasti.

4) Luota arjen rutiineihin

Rutiinit, rutiinit ja rutiinit. Niillä pötkii pitkälle. Jokainen lapsi tarvitsee ennakoitavuutta, turvallisuutta ja luottoa siihen, että kyllä äiti ja/tai isä osaa ja huolehtii. Perusrutiineilla pääsee pitkälle: lepoaika, ruoka-aika, kotiintuloaika, viikonloppu herkut ja perjantaisiivous.

5) Näytä tunteesi

Sinä saat väsyä. Sen ymmärtäminen ja salliminen on tärkeää. Kun väsyttää, itkettää, kun itkettää, saattaa se yltyä raivoksi. Helposti. Nimimerkillä kokemusta on. Anna palaa, kunhan et satuta ketään ja osaat lopettaa ajoissa. Lopuksi on hyvä selittää ja selvittää tilannetta lapsille. Pyytää anteeksi, jos on aihetta.

6) Pidä pääsi eli rakasta, rajaa ja ole aikuinen

Täällä määrään minä –kaneetti toimii usein sekä uhma- että teini-ikäisille. Tai toimii ja toimii, mutta kun sitä vain jaksaa jankuttaa ja kun pitää päänsä, vaikka kuinka hirvittäisi, lapsi oppii tuntemaan sinut ja tietämään kodin rajat. Sen, mitä siellä saa ja mitä siellä ei saa tehdä.

Teinin pitää tulla ”johdetuksi” eli kuulla vanhemmaltaan, milloin tullaan kotiin, milloin syödään ja paljonko viikossa voi saada rahaa kaikkeen turhaan. Ja niin edelleen. Rajat ja säännöt ovat rakkautta.

7) Kerro, että välität

Kerro se etenkin silloin ja niissä hetkissä, kun kaikkein vähiten tekisi mieli niin tehdä. Lapsi tarvitsee sitä silloin yleensä kaikkein eniten. Halaa, kosketa ja kehu. Niistä mitään ei voi koskaan antaa liikaa. Teini toki luiskahtaa helposti halausotteesta irti ja yökkää kaikenlaiselle rakkaushölinälle, mutta tee sitä silti, säännöllisesti. Kehu muusta kuin suorituksista. Ihan vain siitä, että tuollainen olento on olemassa.

teinityttö aurinkolasit päässä

Mitä muuta voin tehdä selvitäkseni?

Näiden lisäksi voi aina laskea kymmeneen(tuhanteen), poistua ovesta, rajata, rajoittaa ja komentaa. Komentamisella en lupaa mitään tehoja, mutta rutiinit ja kodin yhteiset säännöt kyllä ajavat asiansa. Vaikka ne siinä hetkessä tuntuvat lapsesta – ja myöhemmin vanhemmastakin – typeriltä, turhilta ja järkyttävän vanhanaikaisilta, myöhemmin niiden voi huomata kantavan hedelmää. Oikeasti.

Niin, ja sitten on pakko lopuksi myöntää, että en toki ole aina selvinnyt. En sinne päinkään.

Me olemme esikoisen kanssa huutaneet kilpaa niin, että taloyhtiömme roskiksille asti on kaikunut. Minä en ole koskaan osannut lopettaa, olen aina lähtenyt heti mukaan taisteluun – halunnut sanoa viimeisen sanan.

Minut on pelastanut kaksi asiaa: 1) rauhallinen mies ja 2) huumori. Niin, ja aika. Äitini on joskus todennut erittäin ärsyttävän kliseen siitä, että kyllä oikein pahan murrosiänkin kärsineestä lapsesta ihan kunnollinen kansalainen joskus kasvaa. Että anna ajan tehdä tehtävänsä.

Totta joka sana, mutta raivon ja epätoivon hetkellä ei sitten auta yhtään. Mutta haluan kuitenkin mainita, että aika se on joka auttaa, korjaa ja helpottaa.

Tähän on tultu.

Minna

P.S. Lue myös nämä ruuhkavuosiin, lapsiin ja vanhemmuuteen linkittyvät blogijuttuni:

Kirje esikoiselle: ”Äidin sydän on aina syrjällään”  (Kirjoitus, joka saa yhä edelleen kyyneleet silmiini.)

Elämänohjeita armeijaan lähtevälle

Suuri ikäero lapsilla – uhka vai mahdollisuus?

Kuvat: Unsplash

puheenaiheet lapset ystavat-ja-perhe vanhemmuus
Kommentit (4)
  1. Meillä ei murrosikä ole ollut sotaa. Ensin tuli ihmetys, miksei murrosikää tule. Poikani oli puoli metriä lyhyempi kuin ikäisensä ja kovin hento ikäisekseen. Endokrinologilla käytiin ja todettiin, ettei myöhästyneelle murrosiälle löydy varsinaista syytä. Pari vuotta seurattiin asiaa ja todettiin, että murrosikä tulee vain myöhemmin.
    Poika on alkanut kasvaa ja ilmeisesti saavuttaa lopulta normipituuden. Hiukan on kasvanut jo pulisonkiakin. 17-vuotiaana vaikeaa on kuvitella fiksumpaa ja vastuuntuntoisempaa ihmistä. Ilmeisesti edes poikkeavuus muiden ikäistensä seurassa ei ole jättänyt jälkeä. Näin vanhempana tuli stressattua enemmän kuin oli tarpeellista.
    Nuorempi lapsista on 11-vuotias, saa nähdä miten murrosikä menee hänen kanssaan.

    1. Hei, kiitos kommentista! Onpa kiva kuulla, ettei teillä ollut pahaa murrosikää. meillä keskimmäisen kanssa oli myös helppoa. Esikoinen oli toista maata. Katsotaan, mitä näistä meidän 11-vuotiaista tuleekaan… 🙂

      Minna

  2. Hyviä ohjeita.
    Mä en joutunut koskaan huutamaan pojilleni jostain syystä. En halunnut jättää sellaisia muistoja itsestäni. Mulla itsellä niitä oli.

    Eräs henkilö sanoi mulle hyvin, kun tuli kiista esikoisen kanssa siitä, voiko hän laittaa kumpparit jalkaan hellepäivänä. Hän halusi, mä pidin kiinni tennareista vähän aikaa, kunnes tajusin ettei sillä ole väliä.
    Sanoi, että jaha – nyt äiti hävisi taistelun, mutta ei sotaa!
    Kasvatin kaksi pientä poikaa totaaliyksinhuoltajana. Heidän isänsä kuoli.

    Voitin kai sodan. Toinen on nyt inssi ja toinen poliisi.

    1. Hei, kiitos kommentista!
      Minusta on ihailtavaa, että pystyy olemaan huutamatta riitatilanteissa. Oma ääneni korottuu välittömästi. Mies meillä pystyy olemaan ihan tyyni tilanteessa kuin tilanteessa tiettyyn pisteeseen saakka. Totaaliyksinhuoltajuus kuulostaa rankalta. <3

      Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *