Lihansyönti ja eläinrakkaus – ristiriita, jota ei ehkä olekaan
Lihansyöntiä vastaan on argumentoitu monista näkökulmista. Tässä ajassa päällimmäisinä ovat kenties ilmastonmuutoksen torjuntaan ja eläinten oikeuksiin liittyvät näkökulmat.
Aiheen ympärillä vellonut monisyinen ja välillä hyvin myrskyisä keskustelu on sellaista, mistä voisi sanoa paljonkin. Haluan kuitenkin tässä tarttua yhteen asiaan, joka on jo pidempään pistänyt silmään: nimittäin siihen, miten toistuvasti vedotaan siihen ristiriitaan, että ihmiset sanovat pitävänsä eläimistä ja kuitenkin syövät lihaa.
Väitän, että jonkinlainen virhe tapahtuu jo siinä, kun tämän ristiriidan olemassaolo otetaan annettuna ja sille pyydetään perusteluja – tai pikemminkin ehkä pyritään osoittamaan, ettei hyväksyttäviä perusteluja voi olla. Minusta keskustelussa pitäisi ottaa askel taaksepäin ja tarkistaa oletusarvot: miksi siinä edes täytyisi olla jokin ristiriita, että kokee olevansa eläinrakas ja samalla noudattaa sekasyöjän ruokavaliota?
Voisin vauhtiin päästyäni laittaa peruutusvaihteen päälle myös ajan osalta: Jos mennään ajassa riittävästi taaksepäin – ja minnekään esihistorian hämäriin ei tarvitse kaivautua! – eläinten teurastaminen oli läsnä, ellei aivan jokaisen, niin hyvin monen kotitalouden puuhissa. Eläinten teurastaminen ei ollut nykyiseen tapaan ”siellä jossakin” tapahtuva asia vaan jotakin, mitä tavalliset ihmiset tavallisena kodin askareena tekivät. Vielä selvästi läheisemmässä historiassa nykyistä paljon suuremman ihmisjoukon elämänpiiriin kuului se, että välillä teurasauto kävi omassa tai lähisukulaisen pihassa.
Kun ennen vanhaan maalaistalon isäntä teurasti sian jouluksi, muodostiko tämä ristiriidan siihen nähden, että hän oli kiintynyt hevoseensa tai koiraansa ja suri näiden kuolemaa? Tai kun emäntä kyni kanan, muodostiko tämä ristiriidan siihen nähden, että hän paijasi kissaansa? Jos lyödään löylyä lisää, voidaan esittää vielä haastavampi kysymys: mitä meidän pitäisi ajatella siitä, että näille henkilöille saattoi olla sydämenasia myös niiden samojen eläinten hoito, jotka päätyivät lopulta ruokapöytään?
Oletammeko, että näiden henkilöiden on täytynyt vaalia mielessään jotakin salattua perimmäistä eläinvihaa tai muuta synkällä tavalla kompleksista eläinsuhdetta? Vai saatammeko uskoa, että yhtälö oli ihan mahdollinen: oli mahdollista teurastaa sika tai kana ja samalla aidosti pitää eläimistä?
Kenties tekisi mieli vedota siihen, että aika oli tuolloin toinen. Niinhän se oli! Kysymys kuitenkin kuuluu: onko ihminen esimerkiksi sadassa vuodessa muuttunut psykologisesti ja tunne-elämältään niin paljon, että vaikka sata vuotta sitten oli mahdollista syödä kotieläimiä ja pitää eläimistä, nykyään tämä ei enää ole mahdollista?
Tässähän on paljolti kyse siitä, mikä on ylipäätään ihmisen suhde luontoon ja muuhun elolliseen ja mitä ”pitämisen” katsotaan tarkoittavan.
Eläinten sijaan voisimme hetken miettiä ihmisen suhdetta muuhun elävään luontoon: Jos joku ilmoittaa olevansa viherpeukalo ja rakastavansa puutarhaansa, kyseenalaistammeko hänen rakastavan suhteensa kasvikuntaan esimerkiksi sillä perusteella, että hän kitkee rikkaruohoja? Tai sillä perusteella, että hän hävittää jonkin puun tai istutuksen puutarhastaan?
Toinen esimerkki voidaan hakea kukista. Moni nainen sanoo rakastavansa kukkia ja ilahtuu kukkakimpusta. Kuitenkin leikkokukathan on, no, nimensä mukaisesti leikattu. Niiden elinkaaren lyhyehkö loppusuora alkaa sillä hetkellä, kun niistä tehdään kaunis kimppu. Eikö kukkia rakastava, kukkakimppuja ihaileva nainen siis oikeasti pidäkään kukista tai pitääkö hän niistä väärin?
Näiden esimerkkien tarkoitus on tuoda ilmi, että ihmisen suhde luontoon sisältää monella tavalla luonnon hallitsemista ja käyttöä omiin tarkoitusperiin. Asetelma, jossa joku sanoo rakastavansa eläimiä ja syö lihaa, ei siis sisällä eriskummallista poikkeusta vaan edustaa hyvinkin tavallista suhdetta muihin elollisiin olentoihin: Me pidämme ja arvostamme, mutta myös käytämme ja hyödynnämme. Me kenties rakastammekin, mutta samalla myös valikoimme, karsimme ja arvotamme. Jokin osa luontoa jää sellaisekseen, jokin tulee käyttöön, jokin ehkä hävitetään. On vaikeampi keksiä sellaista inhimillistä ilmiötä, johon tämä ei pätisi, kuin sellaista, johon tämä pätee.
Silti eläinrakkaiden ihmisten lihansyönti esitetään räikeänä ristiriitana ja vieläpä niin, ettei sitä oikeastaan vaivauduta edes perustelemaan.
En yleensä suuremmin kannata äärimmäisyyksiin menevää ajattelua. Lihansyönnin kritiikissä ajattelun looginen perusta lienee kuitenkin parhaiten kohdillaan niillä, jotka eivät sitten todellakaan hyväksy tai harjoita minkäänlaista eläinten hyödyntämistä. Väite eläinrakkauden ja lihansyönnin ristiriidasta vaikuttaa kaikkein omituisimmalta silloin, kun kysellään hyökkäävästi, miksi nauta olisi eri asia kuin koira – samalla kun itse syödään kalaa tai kananmunia.
Mieleen tulee raamatullisia viisauksia liittyen malkoihin ja rikkoihin. Jos osaa kysyä muilta, miksi koira on rakas mutta nauta ruokaa, kuinka ei osaa kysyä itseltään, miksi lohi tai kana ovat eri lokerossa kuin se nauta? Jos näkee muiden toiminnassa ristiriidan, jota pitää kiistattomana, miten voi olla näkemättä sen, että omassa toiminnassa on sama ristiriita?
Palataan vielä pitämisen käsitteeseen ja siihen kysymykseen, millä edellytyksillä ylipäätään saa sanoa pitävänsä jostakin. Nykyihmisen suhde eläimiin on monessa tapauksessa yhtä kuin suhde lemmikkieläimiin ja tämä monesti määrittelee tavan, jolla ihmisten ja eläinten suhde nähdään. Lemmikeistähän monet puhuvat perheenjäseninä, hakien tällä tietoisesti tai kenties tiedostamatta tasavertaisuuden asetelmaa: eläin on osa perhettä, siis yksi meistä.
Tästä näkökulmasta on toki haastavaa yhdistää eläinrakkaus ja lihansyönti. Jos näkee lemmikkieläimet perheenjäseninä ja haluaa asettaa kaikki eläimet – tai ainakin nisäkkäät – samalle viivalle, silloin toki ajatus lihansyönnistä tuntuu helposti sairaalta. Syödä yksi meistä – ei kuulosta mitenkään hyväksyttävältä tai inhimilliseltä!
Kyse on kuitenkin mielipiteestä ja arvostuksesta eikä tosiasiasta. Se, että eläin rinnastuu ihmiseen, on vain yksi tapa hahmottaa suhde eläimeen. Tämä tapa kaiken kukkuraksi vaikuttaa monien kohdalla hiukan tekopyhältä ja – ironista kylläkin – ristiriitaiselta, koska myös esimerkiksi lemmikinpito sisältää vakavia ongelmia ja loogisia ristiriitoja, jos ihmiset ja eläimet halutaan nähdä tasavertaisina. (Miten voi ostaa ja omistaa mitään, mitä pitää vertaisenaan?)
Vaikkei tuon ajattelutavan heikkouksiin pureuduttaisi sen enempää, joka tapauksessa se ei ole ainoa tapa suhtautua eläimiin. Eivät kaikki näe eläimiä ihmiseen rinnastettavina olentoina, vaikka pitäisivät eläimistä tai jopa rakastaisivat niitä. Kun tämä otetaan huomioon, myös eläinrakkauden ja lihansyönnin väitetty ristiriita haalistuu aika tavalla.
Jos voi rakastaa luontoa ja kukkakimppuja, miksipä ei voisi rakastaa eläimiä ja kunnon pihviateriaa? Kenellä ylipäätään on valta määritellä muiden tunne-elämä ja sen reunaehdot?
Palaan vielä sen verran historia-aspektiin, että uskoakseni yksi suurimmista syistä siihen, että lihansyönti koetaan ristiriitaisena asiana eläinrakkaassa kulttuurissamme, on etääntyminen eläintuotannon alkujuurista. Tavallinen kuluttaja näkee kaupassa muovisen pakkauksen, jossa on possunsuikaleita tai kanankoipia. On helppo päästä hiukan unohtamaan, että siellä steriilin oloisessa pakkauksessa on itse asiassa eläintä. Juuri tämä unohdus mahdollistaa sen, että asiasta muistuttamalla voidaan päästä ikään kuin yllättämään ja herättelemään syyllisyyttä.
Entäpä jos lihasyönnistä syyllistymisen sen sijaan koettaisimme päästä lähemmäs niitä eläintuotannon alkujuuria? Muistuttelisimme mieleemme, miten ja miksi karjaa Suomessa kasvatetaan? Ehkä hiukan tutustuisimme historiaankin – jos mahdollista, selvittäisimme vaikkapa, miten omat isovanhempamme ovat liharuokansa hankkineet?
Ainakin sen toivoisi herättävän ajatuksia, että aikana, jona eläimet kasvatettiin ja osin teurastettiinkin itse, ristiriitaa eläinrakkauden ja lihansyönnin välillä koettiin vähemmän. Kokemus tästä ristiriidasta on siis paljolti sellaisen ajan ja kulttuurin tuote, jossa eläintuotannosta on etäännytty. Aika erikoista, eikö? Olisi helppo kuvitella, että ristiriita olisi kaikkein voimakkain silloin, kun on itse kasvattanut ja tuntenut teuraaksi päätyvän eläimen. Asia näyttäisi kuitenkin olevan päinvastoin.
Kun aiheeseen tutustuu, kannattaa muistaa tämän olevan asia, josta on saatavilla valtavasti jotakin tiettyä agendaa palvelevaa informaatiota. Lähdekritiikin on siis syytä toimia kahteen suuntaan: Ei välttämättä kannata pitää kiistattomana faktana kaikkea, mitä lihatuotteita kauppaavissa mainoksissa esitetään. Toisaalta fiksu lukija tai katsoja osaa miettiä myös sitä, että jos taho, jonka peittelemätön tavoite on lihantuotannon alasajo, esittää jotakin väitteitä tai materiaalia, onko tämä sen enempää objektiivinen totuus.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että itsellänikin on lihansyöntiin liittyen kriittistä sanottavaa. Haluaisin nimittäin ennen muuta korjata lihan kerskakulutusta: sitä, että lihaa syödään valtavat määrät ja myös heitetään roskiin valtavat määrät. Tämä on mielestäni epäkunnioittavaa sekä ruokaa että ennen muuta tuotantoeläimiä kohtaan. Tuntuu väärältä, että eläin voi olla niin halpa-arvoinen, että se voi olla suurelta osin roskaa ja hävikkiä.
Minun arvomaailmassani eläinten syöminen ei ole sopimatonta mutta se on, että lihaa tuhlaillaan ja haaskataan ja siihen suhtaudutaan täysin kevytmielisesti.
Tähänkin auttaisi se eläintuotannon juurille palaaminen, edes asennetasolla. Kuinka tarkkaan eläimestä hyödynnettiinkään kaikki mahdolliset osat silloin, kun eläimet kasvatettiin ja teurastettiin itse! Tämä ei myöskään ole täysin mennyttä aikaa, vaan esimerkiksi metsästäjät pyrkivät edelleen käyttämään saaliistaan kaikki mahdolliset osat. Tässäkin henkilökohtainen kosketus eläimeen tuntuu tekevän asiasta paitsi henkilölle itselleen vähemmän ongelmallisen, myös lisäävän kunnioitusta eläinperäistä ravintoa kohtaan.
Tapoja suhtautua eläimiin on monia, aivan samoin on kuin on monenlaisia elämäntapoja. Ristiriitoja – jotka kieltämättä kuuluvat inhimillisen toimintaan – voidaan havaita ja niistä voidaan keskustella. Niitä ristiriitoja voi kuitenkin joutua huomaamaan muuallakin kuin siellä, missä niitä haluaisi nähdä. Ainakin jos on täysin rehellinen itselleen.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat PublicDomainImages/CC0/Pixabay (ylin), PublicDomainPictures/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Clker-Free-Vector-Images/CC0/Pixabay (alin)
Ihanaa! Olen niin kovin eri mieltä! Pääsen vänkäämään! <3 😀
Tosi monipuolisesti kirjoitettu postaus, mutta tietenkin ja totta kai herää tarve lähestyä asiaa vähän eri näkökulmasta. Todellakin kysyn muilta, miksi koira on rakas mutta nauta ruokaa! Minusta on itseasiassa ristiriitaista, miksi emme rinnasta SAMAN KALTAISIA eläimiä toisiinsa.Esim. porsas ja nauta ovat yhtä älykkäitä (possu jopa älykkäämpi kuin koira ja yhtä älykäs kuin pieni lapsi) eläimiä, ja toista kohdella pääosin hellästi, toista pidetään parhaimmillaankin hyvin askeettisissa oloissa. Sanoit että näiden vertaaminen on epäloogista, miksi?? Useinhan valitsemme hellittävän eläimen vain sillä perusteella että se on söpö, ja ison, kolhon, ruman tai likaisen oloisen eläimen voi tappaa. Torakan ja sian vertaaminen on paljon kaukaisempaa kuin kognitiivisilta kyvyiltään ja tunne-elämältään lähellä toisiaan olevien eläinten kuten sian ja koiran. Silti se ei tietenkään tarkoita, että joku eläin ansaitsisi kaltoinkohtelua koska on tyhmä- eihän ihmisiäkään tule kohdella älykkyysosamäärään peilaten. Tarkoitan sitä, että ajattelultaan rikkaampi olento kaipaa myös enemmän virikkeitä ja seuraa- se jos mikä on mielestäni loogista.
En ajattele, että ihmisten lihansyönnin kohdalla kyse on mistään piilevästä eläinvihasta,että ihminen söisi lihaa siitä syytä että HALUAA tappaa eläimiä. Yksinkertaisesti kyse on tottumuksesta, laiskuudesta, hedonismista (liha maistuu ihmisen mielestä hyvältä) ja asioiden kieltämistä sekä silmien sulkemisesta, jonka eläimien massakasvattaminen, tapaaminen ja syöminen vaatii. Moni varmasti kokee ristiriitaa eläinrakkauden ja eläinten syömisen välillä, mutta asiaa on pakko olla ajattelematta kovin pitkälle, jos haluaa elintapaansa jatkaa.
Aika kauaksi ollaan tosiaan tultu pientilallisuudesta, ja siinäkin minä taas koen ihan toisin päin: On paljon eettisesti kestävämpää tappaa ja syödä itse hyvissä olosuhteissa kasvattamansa ja rakastamansa eläin, kun nimetön ja kasvoton elukka suuressa massassa. Ehkä olen sitten sadisti, mutta mielummin pistäisin lihoiksi ja söisin oman koirani kuin eläimen, jonka kasvuolosuhteista en tiedä mitään.
Mitä kauppojen vakuumipakkauksiin tulee, ne tosiaan etäännyttävät lihan sen alkuperästä. Toisaalta koen siinäkin (olen nyt ihan kaikesta eri mieltä, hehehehe), että jos ei etäännyttäisi, sen syöminen hyvin mielin olisi vaikeampaa. Onhan sellainen sanontakin, että ”Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kukaan ei söisi lihaa”. Eläinlääkäriksi opiskeleva sekasyöjäsukulaiseni teki hiljattain työharjoittelun sikalassa – sian lihan syönti loppui siihen, koska hän koki että ihan lain puitteissa tapahtuva toiminta oli niin kestämätöntä ja väkivaltaista.
Olen myös tuossa ylempänä kommentoineen kanssa samaa mieltä, ettei moraalissa ja oikein tekemisessä ole kyse tykkäämisestä. Koiran potkiminen tai sian hakkaaminen on yhtä väärin, vaikka vihaisit niitä. En minäkään ole lapsirakas, mutta puolustan jokaisen ihmisen, erityisesti lasten koskemattomuutta ja turvallisuutta henkeen ja vereen. Sama koskee toislajisia, ihmisen tulisi olla ääni niille, joilla ei sitä ole, eikä riistää ja hyödyntää kaikkea mikä ei pysty taistelemaan vastaan, samaa koskee laajemmin ympäristöä.
Samaa mieltä olemme lie siinä, että niin lihan kuin muidenkin elintarvikkeiden kerskakulutus ja pois heittäminen on kestämätöntä. Enenn vanhaan esimerkiksi koulujen ruokalistoilla oli lihaa kerran viikossa, siispä väite että aina on ihmisen pitänyt saada pihvi päivässä, ei todellakaan pidä paikkaansa. Eläimen tappaminen on tapahtunut erikoistilaisuuksissa, juhlaa varten, ikään kuin arvokkaana uhrauksena.
Lihan tulisi mielestäni olla huomattavasti kalliimpaa, ja eläinmäärien pienempiä. Lisäksi eläinsuojelulakimme on naurettavan löyhä – aika moni niin koirien kuin nautojenkin kasvattaja ansaitsisi ikuisen eläintenpitokiellon. Säädösten kiristys ja hinnannousu käy kuluttajan kukkarolle ja niin sen kuuluisikin! Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä valtio tukee lihantuotantoa. Siksi on ihan turha puhua siitä, miten ihmisten ruokiin puuttuminen (esim.ilmastoystävällisen ruokavalion merkeissä) on aivopesua ja mitä lie, kun taas maitoa ja lihaa tuutataan meille suunnilleen suoraan suoneen. Oletko kuunnellut, kuinka Kurvinen lobbaa maatilakavereitaan ja turkistarhaajia, karvalakki päässä?
Syyllistäminen ja syyllistyminen ovat niin tässä kuin monessa muussakin asiassa toimivia tehokeinoja, yhteiskunnassa vain vallitsee joku kummallinen eetos siitä, ettei ketään saa syyllistää. Totta hitossa ainakin minua saa ja pitää syyllistää jos toimin huonosti saati omien arvojeni vastaisesti tai yleisesti kestämättömällä tavalla.
Lihansyönnin puolustajat vetoavat siihen, että ihminen on kautta aikojen ollut sekasyöjä ja muutkin eläimet saalistavat luonnossa jatkuvasti toisia eläimiä. Valistusajan filosofi David Hume totesi aikoinaan, että siitä, miten asiat ovat tai ovat olleet, ei voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla. Tätä ideaa kutsutaan Humen giljotiiniksi, ja se pätee myös eläinetiikkaan. Vaikka olemme hyödyntäneet maailman sivu eläimiä, ei se tarkoita, ettei vastedes voisi toimia toisin.Esim. filosofi Elisa Aaltola (jonka vanhemamt ovat olleet tilallisia, ja hänestä on tullut eläinoikeusaktiivi) ”Aika paljon on näyttöä, että muinaiset ihmiset ovat olleet todella rajuja toisilleen. Emme käytä tätäkään oikeuttamaan sitä, että voisimme mennä ryöstämään ja raiskaamaan ulkoryhmäläisiä.”
”Empatian heikko kohta on, että se voi johtaa puolueellisuuteen. Siksi empatia ei itsessään riitä. Pitää myös rationaalisesti kyseenalaistaa oletuksia eläinten kohtelusta. Voimme myös rationaalisin perustein kannustaa kokemaan empatiaa toisenlaisia olentoja kohtaan.”
Ensin asian vierestä: minulle tuli jo väittelypostaustasi kommentoidessani sellainen tunne, että odotas, kun näet, millainen teksti minulla on muhimassa. XD
Sitten asiaan: En mielestäni sanonut ihan niin, että olisi epäloogista verrata koiraa ja sikaa. Pyrin sanomaan, että on epäloogista verrata koiraa ja sikaa – ja sitten pysähtyä siihen.
Ymmärrän ajatuksen siitä, että tietyt eläimet muistuttavat toisiaan enemmän kuin jotkin muut eläimet. Toisaalta ei kai sekään – totta tosiaan – moraalisesti aukottomalla pohjalla ole, jos eläinten kohtelu määräytyy niiden älykkyyden tai sen mukaan, paljonko ne muistuttavat lemmikkejämme? Etenkään, jos puhutaan kuitenkin eläimistä, joilla on jonkinasteinen tunne-elämä ja kyky kärsiä?
Kyseenalaistaisin myös sitä, onko tuotantoeläinten kohtelu kaikin osin niin täysin eri planeetalta kuin lemmikkien kohtelu, vaikka näin annetaan ymmärtää. Minusta vaikuttaa siltä, että monet liian suoraviivaisesti tulkitsevat, että kaikki, mikä karjanpidossa näyttää erilaiselta kuin lemmikkienpidossa, on huonompaa. Koska kissa elää meidän kanssamme siellä kaksiossa siistiä ja samankaltaista elämää kuin me itse, kissan elämän epäkohdille on helppo sokeutua. Sikalat ja navetat taas voivat näyttää aika vierailta, epämiellyttäviltä ja likaisilta paikoilta, joten mikäs sieltä on puutteita osoitellessa.
Monillakaan ei ole nykyään edes edellytyksiä arvioida, mikä on karjalle hyvää ja asiallista hoitoa ja mikä ei, muttei se useinkaan estä muodostamasta mielipidettä asiasta – monesti niihin lemmikkeihin vertaamalla. Sitten, jos tähän vielä lisätään se, että info tuotantoeläinten oloista saadaan suurelta osin tuotantoeläinten pitoa vastustavilta tahoilta, niin johan soppa onkin aika valmis ja melko sakea.
Humen giljotiini on tosi käyttökelpoinen työkalu. Siinä ei kuitenkaan olla ihan rehellisiä, jos lihansyönti esitetään pelkästään jonakin esihistoriallisena traditiona tai tottumusasiana. Ihminen ihan tosiasiallisesti ja biologisesti on sekasyöjä. Liha on meille täysin luontaista ravintoa. Tämä näkyy siinäkin, että monet niistä, jotka kiihkeästi haluaisivat noudattaa kasvis- tai vegaanista ruokavaliota, ovat joutuneet luopumaan siitä, koska he eivät ole pidemmän päälle voineet sillä ruokavaliolla hyvin.
Se olisi toki väärää päättelyä, jos ajateltaisiin niin, että eläintenpidossa kaiken sellaisen täytyy olla OK, mikä joskus on ollut OK. Ei se tietenkään niin mene, eikä se niin ole mennytkään. Eläintenpito on kehittynyt aikojen saatossa valtavasti, vaikkei tätä eläintenpitoa kritisoivien puheissa useinkaan huomioida. Omissa silmissäni juuri se täyttää sivistyneen, inhimillisen eläintenpidon kriteerit, että lisäämme eläinten hyvinvointia omammekin lisääntyessä. Ihmiselle luontaisesta ruokavaliosta luopumista en sen sijaan näe inhimillisen, eläimiä kunnioittavan toiminnan edellytyksenä.
Lihalla mässäilyä ja sen kerskakuluttamista ei kuitenkaan ole tarpeen sisällyttää ruokavalioon. ”Makkarapaketti päivässä” ei ole luontaista ruokavaliota nähnytkään! Monet syövät lihaa järkyttävästi liikaa ja jotkut sairastuttavat itsensä sillä. Tätä on vaikea puolustaa mitenkään. Ylilyönneistä lihansyönnin suhteen olisi hyvä päästä eroon, niin itsemme kuin eläintenkin vuoksi.
En ole siitä niinkään eri mieltä vaan pikemminkin kallistun olemaan samaa mieltä, että eläinperäisten tuotteiden hinnan olisi hyvä olla (tuntuvasti) korkeampi – sillä ehdolla, että tällä saadaan nostettua sekä eläinten hengen että tuottajien työpanoksen arvoa. Mitenkään kivuttomasti en tähän kantaan kuitenkaan kallistu, koska hinnanhan maksaa kuluttaja. Käytännössä tämä tulee luomaan asetelmaa, jossa lihatuotteet ovat varakkaiden juttu ja köyhät saavat olla ilman. Tämä on ilman muuta asian varjopuoli, eikä lainkaan haalea sellainen!
Tuohon on myös pakko puuttua, että valtio tukee lihantuotantoa. No kyllä, kuten valtio tukee ylipäätään RUOANtuotantoa.
Kurvisen puheisiin en ota sen enempää kantaa, mutta ihmettelen kyllä sitä, mitä pöyristyttävää siitä voi löytää, että maa- ja metsätalousministeri puheissaan tukee suomalaisia maatalouden elinkeinoja. Se minun mielestäni olisi pöyristyttävää, jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa tästä aiheesta olisi luvallista esittää ainoastaan negatiivisia näkemyksiä, maatalousministeriä myöten. Onneksi emme elä. 🙂
”Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kukaan ei söisi lihaa.” Tämän sanonnan osoittaa mielestäni vääräksi se, mistä emme kaiketi olleet edes eri mieltä: että kummasti monet vain ovat pystyneet sen omankin eläimensä aikanaan teurastamaan eivätkä ole kokeneet tässä ainakaan suurempaa ongelmaa. Tähän nähden ei tunnu uskottavalta, että pelkästään eläinten teurastuksen näkeminen lopettaisi lihansyönnin. Jos se jonkun kohdalla lopettaisikin, voidaan kysyä, missä määrin tässä olisi kyse lähinnä tosiasioista vieraantumisesta?
Jos on tottunut siihen, että sika on muovipakkaus kaupassa, niin totta kai teurastuksen näkeminen voisi olla aika järkyttävää. Todistaako se sitten tuotantoeläinten pidon vääryyttä vai vain vieraantuneisuutta siitä, se on toinen juttu.
Kiitos ajatustenvaihdosta ^_^
Nyt pidättäydyn täyttämästä kommenttiboksia enää enempää, hehe!
Tuohon tehotuotantoon kommentoisin, että vaikka siinä on kovat säädökset eläinten hyvinvoinnin puolesta, ne ovat lähinnä minimi. Vaikka noudattaisit säädöksiä ja lakeja, ei se välttämättä tarkoita, että eläimen elämä olisi hyvää ja se saisi toteuttaa oikeasti lajityypillistä käyttäytymistään niin kuin tahtoisi.
Mietit myös ristiriitaa esim. tehotuotantoeläinten ja kalojen välillä. Entä vegaanit? Heillä ei ristiriitoja tule. He eivät hyväksy edes hyönteisten hyödyntämistä (esim. lisäaine karmiini, punainen väri, tulee pienistä kovakuoriaisista, jotka murskataan). Ylipäätään voidaan ajatella, ettei ole oikein hyödyntää muita eläviä ja tuntevia olentoja, ruoaksi tai muutenkaan, esim. eläinkokeissa.
Kiitos kommentistasi. 🙂
Puhuit tehotuotantoon liittyvän lainsäädännön suhteen ”minimistä”, mutta tekisi mieli kysyä, että minimi miltä kannalta. Ei selvästikään siltä kannalta, etteikö eläimiä vähemmälläkin saisi pysymään jokseenkin hyvissä voimissa ja jotakin tuottamaankin. Kyllä saa – siitä löytyy todisteita historiasta ja muista maista riittämiin!
”Minimistä” voi olla kyse siinä mielessä, ettei lainsäädäntö takaa eläinten onnellisuutta. Toisaalta tämä ei koske missään nimessä vain tuotantoeläimiä. Ei lainsäädäntö takaa myöskään lemmikkien onnellisuutta. En näe syytä olla erityisen vakuuttunut esimerkiksi kerrostalokaksiossa asuvan, ehkä joskus narun päässä ulkoilevan kissan onnellisuudesta tai siitä, että lajityypillinen elämä toteutuisi tässä. Kuitenkin tämä tuntuu olevan paljon pienempi huolenaihe kuin tuotantoeläinten tilanne. Onko tähän pohjimmiltaan muuta syytä kuin se, että lemmikkien kohdalla vähän useampi joutuisi katsomaan peiliin? Vai olemmeko ehkä sillä tavoin minäkeskeisiä, että uskomme omien ylevien tunteidemme kuten lemmikkejä kohtaan koetun rakkauden pyhittävän kaiken?
Kuten postauksessakin sanoin, ne henkilöt, jotka sitten todellakin kieltäytyvät kaikesta eläinten hyödyntämisestä (mukaan lukien lemmikkienpidon), ovat epäilemättä lihansyönnin kritiikissään loogisuuden osalta kaikkein selvimmillä vesillä. He eivät kuitenkaan ole likikään ainoa porukka, jolla riittää lihansyönnistä kriittistä sanottavaa. Ja tietenkin noin äärimmilleen viedystä toiminnasta voi muista näkökulmista (mm. ravitsemuksellisista) löytää ongelmallisia elementtejä. 🙂