Nainen ja hoivavelvoite
Olin eilen auttamassa lähipiiriini kuuluvaa vanhusta hänen puhelimeensa liittyvän ongelman kanssa. Kun ongelma oli ratkaistu ja tein lähtöä, käytiin seuraava keskustelu, joka kytkeytyi vanhuksen hiljattain tapahtuneeseen ajo-oikeuden menetykseen.
– Huomenna pitäisi viedä se tavara x paikkaan y, eli tarvitsisin kyydin.
– Tiedän, että olet tottunut hoitamaan kyseisen jutun, mutta sen hoitaminen ei ole lainkaan
välttämätöntä. Tästä tavasta on varmaan nyt hyvä luopua, kun sitä ajokorttia ei enää ole.
– Mutta kun muut ovat tottuneet siihen, että minä hoidan tämän jutun.
– Voit tietysti keskustella asiasta Riston* kanssa.
– Ja ensi viikolla tarvitsisin kyydin hammaslääkäriin.
– Se ei ole lainkaan vaikea juttu. Muistat varmaan, että menit lääkäriin Kela-taksilla viimeksi keväällä, kun sinun täytyi päästä sinne toiseen kaupunkiin tutkimuksiin. Ihan samalla systeemillä voit kulkea Kela-taksilla nytkin. Voin auttaa löytämään oikean puhelinnumeron, jos se on mennyt hukkaan.
– No mutta kun se lääkäri on sellaiseen hankalaan aikaan.
– Okei. No, voit jutella siitäkin Riston* kanssa.
*Vanhuksen lähin omainen, nimi muutettu.
Dialogin takana piileskelevän tarinan voisi kertoa mielestäni myös näin: Vanhuksen avun tarve on kasvanut, ja hän tuo avun tarpeensa lähipiirissään olevalle naishenkilölle, vaikkei tämä ole hänen lähin omaisensa. Nainen – eli allekirjoittanut – kieltäytyy ottamasta auttamisesta koppia.
Sen verran haluan sanoa, että olen täysin valmis tarjoamaan sellaista apua, joka pitää sisällään asioiden selvittämistä ja yhteydenottoja eri tahoihin, sekä tekemään vastaavia asioita, jotka edesauttavat vanhuksen kykyä toimia muuttuneessa tilanteessa. Sen sijaan käytännön työtä en tule ottamaan kontolleni. En ole henkilökohtainen kuljettaja sen enempää kuin vanhuksen oma kotisiivooja saati varsinainen hoitaja.
Olenko kylmä, itsekäs ja hankala? Mahdollisesti, mutta olen valmis olemaan näitä kaikkia kolmea, jos se on edellytys sille, ettei niskoilleni kipata hoivavelvoitetta.
Tällaisena kamalana noita-akkana minulla on kyky katsoa kristallipallosta tulevaan ja ennustaa, mikä se toinen vaihtoehto olisi. Se olisi tällainen: Kaikkinaisen kyyditsemisen tarve ei ajan myötä ainakaan vähenisi. Vanhuksen kyky opetella hankkimaan tarvittava kyyti olemassa olevia palveluja hyödyntämällä sen sijaan alenisi vauhdilla. Minä ja tarjoamani apu muuttuisimme viikko viikolta yhä enemmän itsestäänselvyydeksi. Kun en jossakin vaiheessa enää pystyisi vastaamaan vanhuksen kuljetustarpeeseen tai mittani tulisi lopulta täyteen, käsillä ei olisi se hetki, jolloin minua kiitettäisiin annetusta avusta. Käsillä olisi hetki, jolloin surtaisiin, kiukuteltaisiin ja syyllistettäisiin. Ja olisin siis lopulta yhtä kaikki kylmä, itsekäs ja hankala.
Johtopäätös on se, että siirryn mieluiten suoraan tuohon viimeiseen vaiheeseen. En voi sanoa, että suosittelen samaa varauksetta jokaiselle. Me ihmiset olemme erilaisia ja tilanteet ovat erilaisia. Sen sijaan uskallan suositella sen tiedostamista, että myös yllä kuvattu ratkaisu on mahdollinen: vaikka olisit nainen, sinun ei ole pakko ottaa koppia jokaisesta hoivavelvoitteesta, joka sinua kohti tähdätään.
Lämpimin terveisin
Rouva R
P.S. Olen kirjoittanut naisista ja hoivasta aiemmin mm. täällä ja täällä.
P.P.S. Blogiani voi seurata myös Facebookin tai Blogit.fi-sivuston kautta.
Kuva erwin bosman/CC0/Pixabay