Nykyään se, että itselleen kannattaa olla armollinen, on yksi muotiajatuksista, jota tarjoillaan kaikenlaisissa aihepiireissä aina vanhemmuudesta laihdutukseen. Se on ajatus, jossa on toki paljon hyvää ja joka monessa tilanteessa vapauttaa turhista taakoista. Joudumme elämään itsemme kanssa koko elämämme, joten on hyvä, jos osaamme olla lempeitä itsellemme. Ja me, jotka olemme taipuvaisia painostamaan itseämme liikaakin, todella tarvitsemme sitä taitoa, että osaamme joskus myös hellittää.

Mielestäni on kuitenkin päivänselvää, ettei pelkkä armollisuus riitä. Se on vastaus joihinkin kysymyksiin muttei läheskään kaikkiin. Armollisuus voi auttaa välttämään uupumuksen ja parantamaan itsetuntoa. Sen sijaan armollisuus ei vie meitä tavoitteisiimme eikä välttämättä auta meitä kehittymään ihmisinä.

Armollisuus itseä kohtaan tarkoittaa vähän vähemmän trendikkäästi sanottuna itsensä päästämistä helpolla. Se voi olla hyvä juttu silloin, jos lähtöasetelma on se, että itseltään pyytää liikaa. Rehellisyyden nimissä kaikki kaikissa tilanteissa eivät kuitenkaan tee näin. Monet pyytävät itseltään liian vähän, lipsuvat väärissä asioissa ja luovuttavat juuri ratkaisevalla hetkellä. Tähän armollisuus ei ole ratkaisu. Joskus on kohdattava se, että omassa vanhemmuudessa on jotakin pielessä tai ne kilot eivät nyt vain karise – ja että jotain tarttis tehdä. Siis oikeasti tarvitsisi!

Muistan jonkin ajan takaa erään keskustelun, johon törmäsin netissä. Keskustelun aloittaja kertoi polttavasta ongelmastaan: Hänen päivistään suuri osa meni töissä tai työmatkalla ja kotiin tultuaan hän ei jaksanut tehdä oikein mitään. Ei edes siivota tai tehdä koiran kanssa kunnollisia lenkkejä, muusta puhumattakaan. Kirjoittaja oli murheellinen, suorastaan onneton. Hänellä oli elämässään monenlaisia haaveita, asioita, joita hän tiesi haluavansa tehdä. Ne jäivät kuitenkin tekemättä, ja hän pelkäsi niin käyvän jatkossakin, koska arkipäivinä hän ei töiden jälkeen jaksanut mitään ja viikonloppuisinkin pirteämpi ja pystyvämpi jakso jäi arkipäivien puristuksissa lyhyeksi.

Minusta keskustelun aloittajan tilanne kuulosti ikävältä, mutta se, mistä todella järkytyin, olivat hänen saamansa vastaukset. Ne olivat tämäntyylisiä: Miksi täytyisi pystyä töiden jälkeen tekemään mitään ja suorittaa jotakin ihmeellistä? Sinä käyt töissä, kyllä se riittää! Ota nyt vain rennosti äläkä vaadi itseltäsi liikaa. Ole armollinen itsellesi!

Olin vähällä parkaista, että seis, lopettakaa heti, jaatte kamalan huonoja ja vaarallisia neuvoja!

Kun henkilö selvästi tuntee tuskaa siitä, että kokee elämän valuvan käsistään jatkuvassa väsymyksessä ja apatiassa, järkevä vastaus siihen ei minun mielestäni todellakaan ole, että relaa nyt vain! Jos tuollaisessa tilanteessa hälytyskellot soivat päässä täysillä ja vaativat muutosta tilanteeseen, se hälytyskellojen soitto on täysin aiheellista. Siinä vaiheessa ongelman ratkaisu ei ole se, että käännetään kylkeä sohvalla. On syytä uskoa sitä ääntä, joka huutaa, että nainen, jonkin on muututtava!

Suunta muutokseen etsimiseen riippuu toki ihmisestä ja tilanteesta. Ehkä täytyisi muuttaa jotakin työssä, jos se vie kaikki mehut. Ehkä täytyisi etsiä työkaluja siihen, että energiatasot saisi työpäivän jälkeen uuteen nousuun ja vapaa-aikansa pystyisi hyödyntämään haluamiinsa asioihin. Tai ehkä elämässään täytyisi tehdä jokin perustuva muutos ja myllätä se ihan uuteen uskoon, jotta saisi siitä enemmän omannäköistään.

Tämä oli toki vain yksi keskustelu netin loputtomien keskustelujen joukossa, mutta ilmiö ei ollut ainutkertainen. Olen ennen ja jälkeenkin törmännyt siihen, että jonkun kokiessa elämänsä valuvan merkityksettömiin asioihin, häntä käytännössä kehotetaan olemaan piittaamatta siitä ja murehtimatta turhia.

Kaikki murhe ei vain ole turhaa. Jos tuntee painetta suorittaa kaikenlaista muiden tai ympäristön odotusten vuoksi, siihen järkevä reaktio voi olla juuri se, että on armollinen itselleen. Jos taas murheet kumpuavat siitä, mitä itse elämältään haluaa ja millaisen ristiriidan tämä muodostaa oman nykytilanteen kanssa, sitä tunnetta ei kuulukaan tukahduttaa eikä selittää pois armollisuudella. Se on tärkeä tunne, johon on hyvä reagoida!

Pahin ansa armollisuudessa liittyy siihen, että meillä on vain tämä yksi elämä. Sillä, miten sen käytämme, on oikeasti merkitystä, eikä meidän pidä uskotella itsellemme muuta. Tarvitsemme toki myös lepoa sekä joutilaita ja raukeita hetkiä ilman mitään suurempaa tarkoitusta. Lisäksi elämässä on aina vääjäämättä myös niitä vähemmän mielekkäitä ja kivoja juttuja. On kuitenkin ihan oikein olla huolissaan siitä, tulemmeko eläneiksi niin, kuin aidosti haluamme. Tämä vaatii joskus enemmänkin sitä ”potkua persauksille” kuin itsensä armahtamista.

Olen omassa elämässäni todennut, että armollisuudessa kellumalla en saa paljonkaan siitä, mitä haluaisin. Olen siis päätynyt tilanteeseen, jossa teen paljon töitä ja jossa harrastuksenikin vaativat jatkuvaa itsensä kehittämistä eivätkä ole mitään mielihyväautomaatteja. Niissä on suuri epämukavuuden ja epäonnistumisen riski, joka aika usein vieläpä realisoituu.

Näin minä kuitenkin haluan tämän olevan. Harva tulisi moittimaan ja syyttelemään laiskaksi, vaikka käyttäisin jok’ikisen (vähäisen) vapaahetkeni makaamalla sohvalla tai etsimällä rentouttavia elämyksiä. Silti en halua tehdä niin, koska en halua tilannetta, jossa elämäni on pelkkää työtä ja jossa muut tavoitteet odottavat hyllyllä – juuri sillä hyllyllä, johon monien tavoitteet jäävät ikiajoiksi pölyttymään.

Olethan itsellesi armollinen silloin, kun on sen aika – mutta huolehdithan myös, että juuri sinun tavoitteesi eivät jää unohdettujen unelmien hyllylle?

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Peter H/CC0/Pixabay