Palkitsetko itseäsi ylenpalttisesti?

Itsensä hemmottelu voi olla tosi ihanaa. Se voi olla asia, joka tuo valoa synkempäänkin hetkeen. Itse olen aina pyrkinyt siihen, että hankalinkaan päivä ei olisi kurjuutta herätyksestä nukkumaanmenoon asti vaan saisin jokaiseen päivään mahtumaan ainakin jotakin hyvää.

Itsensä hemmottelussa on kuitenkin helppo mennä liian pitkälle. Kuntokuuri ei etene, elämäntapamuutos jää puheen tasolle ja rahatkin katoavat hyvissä ajoin ennen seuraavaa palkkapäivää. Nähdäkseni monien tällaisten pienten ongelmien taustasyy on juuri siinä, että arkisten tehtävien suorittaminen ja itsensä palkitseminen niistä eivät ole sopusoinnussa.

Miksi käytän sanaa ”palkita”? Siitä tulee mieleen jokin kilpailu tai ehkä koirankoulutus. Valitsin sanan siksi, että monet tosiaan antavat itselleen jatkuvasti erilaisia palkintoja. Normaalit arjen ponnistukset näyttäytyvät asiana, jonka vuoksi tarvitaan hyvitystä. Tiedättehän: Kun minulla oli niin raskas työpäivä tai imuroin koko kämpän tai tein koiran kanssa kahden tunnin lenkin, ansaitsen tästä hyvästä jotakin bonusta. Se voi olla vaikka suklaalevy, pari lasia viiniä tai nettikaupasta tilattu uusi talvitakki.

Mikä tässä sitten on ongelma? Enkö heti alussa todennut, kuinka ihana asia itsensä hemmottelu voi olla? Miksi olisi väärin palkita itseään ponnistuksistaan?

Avainsana on – kuten se on äärimmäisen usein – kohtuus. Jos ottaa tavaksi palkita itseään pienistä asioista vähän liian isosti, koko elämä menee aikaa myöten epätasapainoon. Tästä seuraavat esimerkiksi ne tilanteet, joissa elää jatkuvasti yli varojensa. Se, minkä verran rahaa tienaa, ei kohtaa sitä, millaisilla hankinnoilla itseään hemmottelee. Sama on monessa tapauksessa ylipainon tai heikon fyysisen kunnon taustalla: arjen ponnistukset eli energiankulutus ja kunnosta huolehtiminen jäävät jälkeen siitä, minkä verran itseään palkitsee hyvällä ruoalla, juomalla ja levolla.

Ollaanpa rehellisiä: monilla on taipumus liioitella ponnistuksiaan ja vähätellä niistä saatua palkintoa. Tämä johtaa siihen, että jos tulee tilaisuus korjata tätä koettua epäsuhtaa, herkästi niin tehdään. Nykyajassa näitä tilaisuuksia todellakin tulee. Itsensä hemmottelu herkuilla, pikkuostoksilla ja kivoilla elämyksillä on ehkä helpompaa kuin koskaan.

Vaikkei sitä ole hauska myöntää, moni meistä hemmottelee itsensä lähes piloille. Jos näemme jonkun toimivan lapsen kanssa niin, että joka kerta, kun lapsi tekee jotakin edes vähän oikein, tälle ollaan syytämässä ylenpalttinen palkinto, kasvattaja meissä herää ja toteaa, että ei, ei noin! Sisäistä motivaatiota on kyseenalaista koettaa ruokkia jatkuvilla ulkoisilla palkinnoilla, ja moni kyllä tietää tämän.

Mutta hetkinen… Tämähän pätee myös meihin itseemme! Asetelma, jossa meidän on jatkuvasti palkittava itseämme arkisista ponnisteluistamme, ei ruoki motivaatiota terveellä tavalla.

Asetelman korjaaminen vaatii minusta ennen muuta kahta asiaa. Ensinnäkin olisi oltava rehellinen itselleen siitä, mitä tekee ja kuinka iso juttu se on. Tämä ei tarkoita, että tulisi vähätellä omia tekemisiään – se tuskin on koskaan johtanut mihinkään hyvään. Voisi kuitenkin tavallisten, arkisten ponnistusten kohdalla useammin tarttua siihen palkintoon, että taputtaa itseään selkään ja toteaa, että valmista tuli, hienosti tehty! Toisin sanoen voisi keskittyä enemmän sisäisen motivaation vaalimiseen ulkoisen palkitsemisen sijaan.

Toinen asia, jota tarvitaan, on oman elämän kriittinen tarkastelu. Jos tuntuu, että tarvitsee arkeensa jatkuvaa itsensä palkitsemista eikä saa kierrettä katkeamaan edes tyhjään tiliin tai alati venyvään vyötärönauhaan, silloin on pysähtymisen paikka. Ei nimittäin kuulosta siltä, että elämä olisi oikeilla uomilla, jos omasta arjestaan tarvitsee hyvitystä niin ylenpalttisesti, että siitä alkaa koitua vahinkoa – esimerkiksi taloudellista tai terveydellistä.

Sen sijaan, että jatkaa arjesta aiheutuvan mielipahan korjaamista suomalla itselleen jatkuvasti palkintoja, voisi miettiä, mistä se mielipaha tulee. Mitä täytyy jatkuvasti hyvittää itselleen? Miksi kokee, että normaali arki on hyvittelyä vaativa asia? Eikö arjen ponnistusten tulisi olla niin merkityksellisiä, että ne olisivat myös itsessään palkitsevia?

Ei oman arkemme pitäisi olla meiltä pois, vaan itseämme vartenhan me sitä elämme! Jos asia ei ole näin, on aika miettiä, mitä sen muuttamiseksi voi tehdä.

Seikka, joka tekee palkitsemiseen liittyvistä ajatuksistani hiukan ristiriitaisia, on se, että toisaalta niitä arjen hemmotteluhetkiä tarvitaan ja tarvitsen niitä itsekin. Tulisi vain osata tunnistaa, milloin kyse on siitä, että itsensä hemmottelu ylläpitää arjen tasapainoa, ja milloin se on ylenpalttista palkitsemista, joka paljastaa arjen epäkohdat.

Sitten pieni pala omaa elämääni: Söin eilen illalla varmaan 200 grammaa käsintehtyä laatusuklaata pitkän päivän päätteeksi. Kyllä, palkitsin itseäni, työpäivästä, joka alkoi aamukahdeksalta ja päättyi iltayhdeksän jälkeen.

Mitä tästä voi kirjoittamani perusteella sanoa? Tuollaisia palkintoja ei voi antaa itselleen joka päivä, ei edes joka toinen päivä. Sen on oltava harvinaista herkkua (kirjaimellisesti!). Kriittisyyden hetki tässä on siis itsellänikin: jos pitkiä työpäiviä, jotka kaipaavat tasapainottajaksi hillitöntä herkkuhetkeä, kertyy liikaa, tilanne tulisi ratkaista muuten kuin siten, että lähden suklaaostoksille ensi kerralla pakettiauton kanssa.

Mikä sinun suhteesi itsesi hemmotteluun on? Onko elämäntapasi itsessään palkitseva vai huomaatko tarvitsevasi usein pientä ekstraa päiviesi piristykseksi? Ehkä jopa liian usein?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva PourquoiPas/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Syvällistä

Kolme tilannetta, joissa muiden kulutustottumukset häiritsevät

Omiin arvoihini ei kuulu kerskakulutus eikä materian hamstraus. (Kulutuksesta olen kirjoittanut enemmän täällä ja tavaramäärästä täällä.) Vältän silti muiden kulutustottumusten suoraa arvostelua, koska arvoihini ei kuulu sekään, että tuomitsisin muiden valinnat omien periaatteideni pohjalta. Jokainen saa elää parhaaksi katsomallaan tavalla.

On kuitenkin kolme tilannetta, joissa minun on vaikea niellä arvostelevat sanat. Aloitan lievimmästä päästä:

 

Kun kertakäyttökulttuuri konkretisoituu

Aina silloin tällöin käy niin, että jonkun hehkutettua minulle hankintaansa – on se sitten uusi mekko tai kuntoilulaite – erehdyn kyselemään kyseinen hankinnan perään myöhemmin. Sanon vaikkapa, että mitä jos laittaisit niihin juhliin sen hienon, punaisen mekkosi. Tai poljetko edelleen kuntopyörää joka ilta. Sitten toisen kasvoilla käväisee sellainen ilme, kuin kyselisin viime viikolla syödyn suklaalevyn perään. Ehkä lievä ärtymys siitä, että otin asian puheeksi. Tai ihan vain suuri hämmästys siitä, että muistelen niin vanhoja.

Jokaisella noista kerroista muistan asian, jonka haluaisin unohtaa: Ei ole monellekaan tavallista käyttää vaatekappaletta, jonka ostosta on useampi vuosi. Tai vempelettä, joka tuli hankittua, kun moni muukin teki niin. Ei, se oli vain kokeilu, joka on väistynyt jo ajat sitten seuraavan hankinnan tieltä.

Joskus on myös vaikea hymyillä mukana ja jaksaa innostua, kun olen jonkun kanssa ostoksilla ja tiedän, että näen tuon kassaa kohti kiikutettavan neulepaidan tämän jälkeen ehkä kerran tai kaksi. Sitten se katoaa.

Ostamisen ja kyllästymisen sykli on minulla valtavan paljon keskimääräistä pidempi. Yleensä pystyn suhtautumaan tähän asiaan aika neutraalisti. Niissä tilanteissa, kun kasvoilleni lävähtää muistutus siitä, että ei kai kellään ole enää käytössä kaksi vuotta sitten ostettua mekkoa, joudun hetken aikaa nieleskelemään pystyäkseni hyväksymään sen, että noin moni todella ajattelee. Tai ei edes välttämättä ajattele vaan tiedostamattaan toimii. Näen sieluni silmin sen puolikäyttöisenä hylättyjen tavaroiden virran, joka on matkalla… Niin, minne?

Kun minulle tyrkytetään ylijäämätavaroita

Edellä mainituissa tilanteissa ei tarvitse kuin nipistää huulet kiinni ja muistuttaa itseään muiden oikeudesta elää omalla tavallaan – eikä se niin mahdottoman vaikeaa ole. Mutta tilanne, josta puhun seuraavaksi, on jo paljon hankalampi.

Aina silloin tällöin muut tarjoavat tavaroitaan minulle. Luulen, ettei tämä ilmiö ole monellekaan vieras: oma tai puolison vanhempi sukulainen, joka tarjoaa tyhjiä hillopurkkeja (”kun näihin on niin kätevää säilöä kaikenlaista!”) tai kokonaista sohvakalustoa (”tehän aioitte hankkia uuden sinne kesämökille, eikö niin?”).

Nämä tilanteet saavat helposti pään ylikuumenemistilaan. Ensin tulee mieleen, että kohtelias ihminen kiittää ja ainakin yrittää näyttää kiitolliselta, kun hänelle tarjotaan lahjaa. Seuraavaksi tulee mieleen, että näyttääkö kotini todella roskalavalta; paikalta, johon voi dumpata omat ylijäämätavarat? Tämä tunne ei taas nostata halua kiittää vaan melkeinpä kirota. Yleensä saan näistä kahdesta vastakkaisesta tunnetilasta kyhättyä kasaan ainakin puolikohteliaan kiitos-mutta-ei-kiitoksen.

Silti joskus mietin, että kun nämä tilanteet toistuvat toistumistaan, pitäisikö joku kerta unohtaa kohteliaisuus ja ärähtää kunnolla; sanoa, että saat hävittää roskasi ihan itse sen sijaan, että sysäät ne minun niskoilleni. (Jos sinulla on ollut samanlaisia tilanteita ja tiedät niihin tehokkaan toimintamallin, kerro minullekin!)

Oman mausteensa soppaan tuo kauhistus siitä, kuinka matalalla kynnyksellä toinen on asioita hankkinut – päätellen siitä, kuinka matalalla kynnyksellä hän on siirtämässä niitä eteenpäin. Ei ole kuin muutama viikko siitä, kun vanhempi sukulainen tarjosi minulle käyttämättömiä astioita. Siis käyttämättömiä. Kun kieltäydyin, sain kuulla marttyyrinuotilla lausutun ”kai minun täytyy sitten vain heittää nämä roskiin”. Kysymysryöppy meinasi karata suustani: Miksi olet ylipäätään ostanut astioita, joita et selvästi ole tarvinnut? Miksi vihjaat, että on minun syytäni, ettet löydäkään turhina ostamisellesi tavaroille muuta loppusijoituspaikkaa kuin roskiksen? MIKSI?

Kun joudun raivaamaan muiden varastotiloja

Kun niitä turhiksi käyneitä ja jo turhina ostettuja tavaroita ei aina saa siirrettyä kenellekään eteenpäin, niin johonkinhan ne päätyvät. Minulla on hiukan kokemusta niistä paikoista. Itse asiassa minulla on niistä paikoista tavallista enemmän kokemusta.

Monien sattumusten summana olen useamman kerran elämässäni joutunut raivaamaan muiden varastotiloina käyttämiä tiloja. Se ei ole ollut mieltäylentävä kokemus. Olen kerrankin eräänä kevättalvisena viikkona sättinyt mielessäni vierasta – ja vieläpä edesmennyttä – ihmistä aika kovin sanankääntein hänen suhtautumisestaan materiaan. Täytyikö sinun oikeasti säilyttää jopa käytetyt muoviset kukkapurkit? Siis montako paria näitä kenkiä on? Mikä sinua on vaivannut? Tämä ei ole normaalia!

Yritän kyllä ymmärtää etenkin vanhemman sukupolven taipumusta hamstrata ja säilöä mitä käsittämättömämpiä asioita WC-paperirullien hylsyistä rikkinäisiin radioihin, mutta voi pojat, että se on välillä vaikeaa! En väitä, että itse olisin läheskään täydellinen kyvyssä olla keräämättä nurkkiin mitään ylimääräistä. Silti äärimmäisen hamsterimainen suhtautuminen tavaraan on asia, jota on tosi vaikea sietää, kun joutuu itse siivoamaan jäljet. Sitä niin kovasti toivoisi, että tavaraa hankittaisiin vain todelliseen tarpeeseen ja että sitten, kun tavara on käytetty loppuun, se osattaisiin asianmukaisesti hävittää. Harmittaa aika paljon joutua omin käsin hävittämään todisteet siitä, että useinkaan näin ei ole.

Minun ajatusmaailmaani ei kuulu se, että täytyisi olla erityisen huolissaan siitä, mitä jälkipolvet ajattelevat. Kieltämättä muiden vanhoja varastoja raivatessa on silti käynyt mielessä, että olisihan se hyvä, ellei jättäisi jälkeensä jättimäistä roskavuorta muiden raivattavaksi.

 

Kiitos, kun sain avautua. Näistä satunnaisista tunnetiloista huolimatta koetan suhtautua muiden valintoihin, niin kuin niihin mielestäni on hyvä suhtautua: ymmärryksellä.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Jos pidit lukemastasi, muistathan, että blogini seuraaminen onnistuu myös Blogit.fi:n kautta.

 

Kuvat Steve Buissine/CC0/Pixabay (ylempi) ja Kyrios Kyriakos/CC0/Pixabay (alempi)

Puheenaiheet Oma elämä Syvällistä Vastuullisuus