Palkitsetko itseäsi ylenpalttisesti?
Itsensä hemmottelu voi olla tosi ihanaa. Se voi olla asia, joka tuo valoa synkempäänkin hetkeen. Itse olen aina pyrkinyt siihen, että hankalinkaan päivä ei olisi kurjuutta herätyksestä nukkumaanmenoon asti vaan saisin jokaiseen päivään mahtumaan ainakin jotakin hyvää.
Itsensä hemmottelussa on kuitenkin helppo mennä liian pitkälle. Kuntokuuri ei etene, elämäntapamuutos jää puheen tasolle ja rahatkin katoavat hyvissä ajoin ennen seuraavaa palkkapäivää. Nähdäkseni monien tällaisten pienten ongelmien taustasyy on juuri siinä, että arkisten tehtävien suorittaminen ja itsensä palkitseminen niistä eivät ole sopusoinnussa.
Miksi käytän sanaa ”palkita”? Siitä tulee mieleen jokin kilpailu tai ehkä koirankoulutus. Valitsin sanan siksi, että monet tosiaan antavat itselleen jatkuvasti erilaisia palkintoja. Normaalit arjen ponnistukset näyttäytyvät asiana, jonka vuoksi tarvitaan hyvitystä. Tiedättehän: Kun minulla oli niin raskas työpäivä tai imuroin koko kämpän tai tein koiran kanssa kahden tunnin lenkin, ansaitsen tästä hyvästä jotakin bonusta. Se voi olla vaikka suklaalevy, pari lasia viiniä tai nettikaupasta tilattu uusi talvitakki.
Mikä tässä sitten on ongelma? Enkö heti alussa todennut, kuinka ihana asia itsensä hemmottelu voi olla? Miksi olisi väärin palkita itseään ponnistuksistaan?
Avainsana on – kuten se on äärimmäisen usein – kohtuus. Jos ottaa tavaksi palkita itseään pienistä asioista vähän liian isosti, koko elämä menee aikaa myöten epätasapainoon. Tästä seuraavat esimerkiksi ne tilanteet, joissa elää jatkuvasti yli varojensa. Se, minkä verran rahaa tienaa, ei kohtaa sitä, millaisilla hankinnoilla itseään hemmottelee. Sama on monessa tapauksessa ylipainon tai heikon fyysisen kunnon taustalla: arjen ponnistukset eli energiankulutus ja kunnosta huolehtiminen jäävät jälkeen siitä, minkä verran itseään palkitsee hyvällä ruoalla, juomalla ja levolla.
Ollaanpa rehellisiä: monilla on taipumus liioitella ponnistuksiaan ja vähätellä niistä saatua palkintoa. Tämä johtaa siihen, että jos tulee tilaisuus korjata tätä koettua epäsuhtaa, herkästi niin tehdään. Nykyajassa näitä tilaisuuksia todellakin tulee. Itsensä hemmottelu herkuilla, pikkuostoksilla ja kivoilla elämyksillä on ehkä helpompaa kuin koskaan.
Vaikkei sitä ole hauska myöntää, moni meistä hemmottelee itsensä lähes piloille. Jos näemme jonkun toimivan lapsen kanssa niin, että joka kerta, kun lapsi tekee jotakin edes vähän oikein, tälle ollaan syytämässä ylenpalttinen palkinto, kasvattaja meissä herää ja toteaa, että ei, ei noin! Sisäistä motivaatiota on kyseenalaista koettaa ruokkia jatkuvilla ulkoisilla palkinnoilla, ja moni kyllä tietää tämän.
Mutta hetkinen… Tämähän pätee myös meihin itseemme! Asetelma, jossa meidän on jatkuvasti palkittava itseämme arkisista ponnisteluistamme, ei ruoki motivaatiota terveellä tavalla.
Asetelman korjaaminen vaatii minusta ennen muuta kahta asiaa. Ensinnäkin olisi oltava rehellinen itselleen siitä, mitä tekee ja kuinka iso juttu se on. Tämä ei tarkoita, että tulisi vähätellä omia tekemisiään – se tuskin on koskaan johtanut mihinkään hyvään. Voisi kuitenkin tavallisten, arkisten ponnistusten kohdalla useammin tarttua siihen palkintoon, että taputtaa itseään selkään ja toteaa, että valmista tuli, hienosti tehty! Toisin sanoen voisi keskittyä enemmän sisäisen motivaation vaalimiseen ulkoisen palkitsemisen sijaan.
Toinen asia, jota tarvitaan, on oman elämän kriittinen tarkastelu. Jos tuntuu, että tarvitsee arkeensa jatkuvaa itsensä palkitsemista eikä saa kierrettä katkeamaan edes tyhjään tiliin tai alati venyvään vyötärönauhaan, silloin on pysähtymisen paikka. Ei nimittäin kuulosta siltä, että elämä olisi oikeilla uomilla, jos omasta arjestaan tarvitsee hyvitystä niin ylenpalttisesti, että siitä alkaa koitua vahinkoa – esimerkiksi taloudellista tai terveydellistä.
Sen sijaan, että jatkaa arjesta aiheutuvan mielipahan korjaamista suomalla itselleen jatkuvasti palkintoja, voisi miettiä, mistä se mielipaha tulee. Mitä täytyy jatkuvasti hyvittää itselleen? Miksi kokee, että normaali arki on hyvittelyä vaativa asia? Eikö arjen ponnistusten tulisi olla niin merkityksellisiä, että ne olisivat myös itsessään palkitsevia?
Ei oman arkemme pitäisi olla meiltä pois, vaan itseämme vartenhan me sitä elämme! Jos asia ei ole näin, on aika miettiä, mitä sen muuttamiseksi voi tehdä.
Seikka, joka tekee palkitsemiseen liittyvistä ajatuksistani hiukan ristiriitaisia, on se, että toisaalta niitä arjen hemmotteluhetkiä tarvitaan ja tarvitsen niitä itsekin. Tulisi vain osata tunnistaa, milloin kyse on siitä, että itsensä hemmottelu ylläpitää arjen tasapainoa, ja milloin se on ylenpalttista palkitsemista, joka paljastaa arjen epäkohdat.
Sitten pieni pala omaa elämääni: Söin eilen illalla varmaan 200 grammaa käsintehtyä laatusuklaata pitkän päivän päätteeksi. Kyllä, palkitsin itseäni, työpäivästä, joka alkoi aamukahdeksalta ja päättyi iltayhdeksän jälkeen.
Mitä tästä voi kirjoittamani perusteella sanoa? Tuollaisia palkintoja ei voi antaa itselleen joka päivä, ei edes joka toinen päivä. Sen on oltava harvinaista herkkua (kirjaimellisesti!). Kriittisyyden hetki tässä on siis itsellänikin: jos pitkiä työpäiviä, jotka kaipaavat tasapainottajaksi hillitöntä herkkuhetkeä, kertyy liikaa, tilanne tulisi ratkaista muuten kuin siten, että lähden suklaaostoksille ensi kerralla pakettiauton kanssa.
Mikä sinun suhteesi itsesi hemmotteluun on? Onko elämäntapasi itsessään palkitseva vai huomaatko tarvitsevasi usein pientä ekstraa päiviesi piristykseksi? Ehkä jopa liian usein?
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuva PourquoiPas/CC0/Pixabay
