Mitä empatia on, ja kenelle se kuuluu?

Otsikossa esitetyt kysymykset ovat jotakin, mikä pyörii mielessäni aina vaalien alla. Se johtuu siitä, että vaikkei poliittisessa keskustelussa edes mainittaisi sanaa ”empatia” ja vaikkei keskustelu käsittelisi nimenomaisesti omatunnonkysymyksiä, juuri empatiaan liittyvät kysymykset tuntuvat usein häilyvän taustalla.

Väitän jopa, että poliittiset mielipide-erot juontavat usein juurensa empatian kohdistamiseen liittyviin painotuseroihin. Siellä, missä pyrkii leimahtamaan ilmiriita ja ollaan poliittisilla äärilaidoilla, kyse on usein siitä, että molemmat osapuolet jakavat empatiaa vain yhteen suuntaan ja siis vastakkaisiin suuntiin.

Toisin sanoen empatia on mielestäni vahvasti poliittinen asia – ja samanaikaisesti se on tietysti myös hyvin yksityinen asia.

Jälkimmäisestä suunnasta empatiaa ja sen kohdistamista pystyy lähestymään ehkä hiukan havainnollisemmin. Siksi teenkin alkuunsa juuri niin. Uskon nimittäin, että moni meistä on ollut tietynlaisessa tilanteessa. Puhun siitä tilanteessa, jossa toinen – kenties sisarus, puoliso, iäkäs vanhempi tai vaikkapa työkaveri – tarvitsee erityistä tukea ja jossa omaan mieleen pääsee livahtamaan ehkä hiukan häpeää herättävä kysymys: no entäs minä sitten?

Tilanne lienee tuttu monelle sellaiselle, joka ylipäätään joskus on ollut jollakin elämän osa-alueella niin sanotusti vahvoilla. Ehkä olit lapsena hyvä koulussa tai loistit jossakin harrastuksessa ja salaa mielessäsi mietit, onko oikein, että 90 prosenttia huomiosta ja tuesta menee niille, jotka eivät oikein pärjää ja joita ei ehkä edes kiinnosta pärjätä. Tai kenties olet ollut perheessäsi tai parisuhteessasi se terve, vahva pärjääjä, joka on yön pimeinä hetkinä miettinyt, onko oma osa ikuisesti tukipylvään rooli vai saako joskus itsekin olla heikko. Tai ehkäpä olet hoitanut työsi aina hyvin ja kunnialla, itseäsi säästämättä, ja joskus turhautuneena miettinyt, kuinka loputtomasti sinulta voidaan odottaa venymistä ja joustamista niiden työkaverien puolesta, joiden suoriutuminen jää heikoksi.

Nämä ovat ajatuksia, jotka jäävät usein salaisiksi. Tyrmäävän vastaanoton riski on niin suuri: Kehtaatkin valittaa, kun pärjäät itse niin hienosti! Tai joopa joo, sinulla tässä varmaan onkin tosi rankkaa, kun toinen on vanha ja sairas! Toisin sanoen on suuri todennäköisyys saada kuulla olevansa epäempaattinen ihminen. Samalla kylmä ja tyrmäävä vastaanotto voi saada mieleen hiipimään kysymyksen: kuka tässä oikeastaan on epäempaattinen ja ketä kohtaan?

Eräs tuttavani oli vuosia sitten tilanteessa, jossa hänen täysi-ikäinen lapsensa ajautui väärien valintojen seurauksena pahoihin vaikeuksiin. Tuttavani toinen, vielä alaikäinen lapsi oireili sisaruksensa tilannetta, joka heijastui koko perheeseen ja särki normaalin arjen. Vaikka arvostin kyseistä tuttavaani monin tavoin, hänen toimintatapaansa kyseisessä tilanteessa en arvostanut. Hän nimittäin reagoi ojentamalla ankarin sanoin kuopustaan siitä, että tämä suhtautui sisaruksensa tilanteeseen väärin. Hänen mielestään kuopuksen tehtävä oli olla sisaruksensa tukena eikä arvostella tätä millään tavalla.

Niin, siis ihmisen, ja vieläpä alaikäisen lapsen, elämän lyö joku hetkellisesti palasiksi omilla tietoisilla valinnoillaan, ja tässä tilanteessa ei saisi olla kuin tukena ja ymmärtää – negatiiviset ajatukset kielletty! Tämä oli ilmeisesti olevinaan empatian oppitunti, mutta minun silmissäni empatiaa oli jaossa vain yhteen suuntaan.

Palataan tässä kohdin yksityiselämästä takaisin politiikkaan. Oman tulkintani mukaan vasemman laidan poliitikot pyrkivät usein tietyllä tavalla omimaan empatian. Heidän diskurssissaan he ovat köyhien ja muiden huono-osaisten asialla – siis tekevät empaattista politiikkaa. Ei ole suinkaan yksiselitteistä, ovatko he todella ainoita näiden ihmisryhmien asialla. Vaikka olisivatkin, voidaan kysyä, että entäs se muiden ihmisryhmien empatia. Hekö eivät sitä tarvitse, ansaitse tai kaipaa?

Olen saanut itseni toistuvasti kiinni siitä, että tunnen jäätävän kylmiä tuulahduksia politiikassa, joka esiintyy empaattisena. Lieneekö tämä harha-aistimus, vai onko siinä jotakin perää, ettei ole välttämättä vain empaattista ja lämpöistä esittää vaatimuksia, joiden ydinsanoma on, että koska jotkut ovat vanhoja, köyhiä tai sairaita, teidän muiden on jaksettava loputtomasti ja teiltä voidaan ottaa ottamasta päästyäkin?

Onko epäempaattista esimerkiksi sanoa, että ihmisen olisi suotavaa tehdä työtä elääkseen? Tai onko epäempaattista olla sitä mieltä, että ulosottoon joutuminen on ihan oikein, ellei maksa laskujaan? Tai onko se epäempaattinen ajatus, että ihmiset voisivat maksaa nykyistä suuremman osan omista sairaanhoito- ja hoivakuluistaan?

Jos näihin kysymyksiin haluaa vastauksen, täytyy nähdäkseni esittää vielä yksi ratkaiseva kysymys: ketä kohtaan? Aika usein on niin, että se, mikä vaikuttaa kylmältä ja tylyltä johonkin suuntaan, saattaa juontaa juurensa muiden ihmisten ja ihmisryhmien huomioimisesta. Milloin empatian vaaka on juuri sopivassa tasapainossa ja kaikki saavat oman osansa, on hyvin vaikea ja varmasti osittain silkka mielipidekysymys.

Turha sitäkään on kiistää, että usein kyse on paljolti siitä, kehen meidän on helppo samastua. Mitkä ongelmat ja epäkohdat satuttavat meitä eniten ihan henkilökohtaisista syistä?

Itse en ole ihminen, joka helposti päästäisi tuntemattomien ihmisten kohtalot ihon alle silloinkaan, kun ne ovat hyvin karuja. Kuitenkin minulle tuli paha mieli lähes kyyneliin asti, kun kuulin tapauksesta, jossa ehkä hieman yksinkertainen henkilö teki äärettömän raskasta työtä naurettavalla korvauksella eikä edes itse tajunnut tilannettaan. (Ja tarkoitan ”naurettavalla” oikeasti naurettavaa: normaalia tuntipalkkaa vastaava korvaus koko päivän työstä.) Objektiivisesti arvioiden tuo ei tietenkään ole likikään pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Silti se nosti kyyneleet silmiini todennäköisesti siksi, että raskas raadanta ilman, että siitä seuraa itselle juuri mitään hyvää, on ilmiö, joka viiltää omaa nahkaani varsin kipeästi.

Minun on ylipäätään erityisen helppoa ja luontevaa tuntea myötätuntoa sitä tilannetta kohtaan, jossa henkilön omat mittavat ponnistukset eivät johda mihinkään. Senkin voin myötää, että minun on jopa helpompi tuntea myötätuntoa tilanteissa, joissa tapahtuu osattomaksi jäämistä merkittävistä ponnistuksista huolimatta, kuin tilanteissa, joissa osattomuuteen yhdistyy passiivisuus – vaikka osattomuus jälkimmäisessä tapauksessa olisi syvempää. Omasta kokemuksestani tiedän, mitä on olla esimerkiksi pitkäaikaistyötön. Silti minua koskettaa vielä syvemmin tieto siitä, kuinka pitkäaikainen ponnistelu voi tuntua nylkevän nahatkin päältä. Jos tähän vielä yhdistyy se, ettei siitä jää käteen kuin uupumus ja paha mieli, niin tilanne on erityisen lohduton.

Minun ei ole vaikea ymmärtää sitä, ettei kaikilla ole identtisiä lähtökohtia ja mahdollisuuksia. Sen sijaan empatiavajetta, joka kohdistuu tavalla tai toiselle menestyneisiin ja pärjänneisiin ihmisiin, en oikein jaksa ymmärtää. Kuuluuko empatia tosiaan aina vain epäonnistuneelle, särkyneelle ja osattomalle? Vai voisiko se yhtä perustellusti kuulua myös kaikkensa antaneelle, eteenpäin puskeneelle ja muidenkin puolesta jaksaneelle?

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Olen aiemminkin pohtinut sitä, miten niin sanottujen menestyjien ja pärjääjien osa ei aina ole helpoin mahdollinen.

Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja congerdesign/CC0/Pixabay (alempi)

Puheenaiheet Mieli Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

Muut ihmiset ja heidän tarjoamansa mahdollisuudet

Tämä lukeutuu – jälleen kerran – niihin aiheisiin, joissa voi kyökkipsykologeilla olla ihmettelemistä. Mutta olkoon niin, koska jostakin syystä tunnen tarvetta avautua asiasta. (Jos sinä puolestasi et tunne tarvetta lukea, kuinka joku pyörii oman päänsä sisällä, tämä postaus ei välttämättä ole sinun makuusi.)

Minusta on aina tuntunut siltä, että suhteessani muihin ihmisiin on jotakin hiukan vinksallaan. En tarkoita, että suhteessani kaikkiin ihmisiin olisi jotakin pielessä, enkä toisaalta ajattele tässä myöskään ketään tiettyjä henkilöitä. Tarkoitan sitä, että uskoakseni oma kokemukseni ihmissuhteista ja siitä, mitä ne voivat tarjota, on yleisesti ottaen hiukan poikkeava.

Asiasta on toki vaikea olla täysin varma, koska muiden kokemuksiin ei koskaan voi kokonaan astua sisälle. Ehkä monikin kokee samoin kuin minä, mutten vain tiedä sitä?

Niin tai näin, olen itsekin kyökkipsykologian innokkaana harrastajana yrittänyt aikojen saatossa analysoida sitä, että mikä lopulta on se asia, joka suhtautumisessani muihin ihmisiin on vinossa. Mikä on se juttu, josta krooninen ulkopuolisuuden ja epäluottamuksen tunne kumpuaa?

Olen onnistunut sanoittamaan asian niin, että ongelma lienee ainakin osittain siinä, miten olen elämäni aikana kokenut saavani muilta ihmisiltä mahdollisuuksia – tai siis nimenomaan siinä, miten en ole kokenut saavani niitä.

Haluan hiukan selittää tätä havaintoa. Saattaa kuulostaa siltä, että suhtaudun ihmissuhteisiin liiankin käytännöllisesti ja utilitaristisesti, ehkä jopa pelkkään hyötymiseen pyrkien. En näe asiaa niin. Ajattelen kuitenkin, että onhan se kiistatta yksi puoli ihmisten välisissä kohtaamisissa, että ne antavat ja tarjoavat meille monenlaisia asioita. Se voi tarkoittaa konkreettisia asioita kuten sitä, että kohtaamisessa toisen kanssa voit saada vaikkapa työpaikan tai hakemasi lainan. Toisaalta se voi tarkoittaa myös vähemmän konkreettisia asioita, eli muilta voit saada esimerkiksi tukea, apua tai arvostusta.

Niin, voit saada. Tai voit olla saamatta. Kun oikein pengon muistojeni ja ajatusteni perimmäisiä lokeroita, en voi välttyä siltä tunteelta, että olen hyvin usein jäänyt paitsi niistä mahdollisuuksista, joita muut voisivat tarjota. Näin tietysti käy joskus jokaiselle, mutta omalla kohdallani tämä paitsi jääminen on nähdäkseni usein ollut melkein naurettavissa mittasuhteissa.

Muistan elämästäni tilanteita, joissa olen ollut vähällä saada jonkin mahdollisuuden, joka ei suinkaan ole edes tipahtanut syliini taivaasta vaan jonka eteen olen tehnyt töitä. Kun ihmiset ympärilläni ovat hoksanneet, mitä on tapahtumassa, he ovat pahimmillaan ottaneet sydämenasiakseen kampanjoida sen puolesta, että eihän se nyt voi olla oikein, että minä olen saamassa tämän mahdollisuuden. Täytyyhän se äkkiä viedä minulta pois! Ei siis ole riittänyt, ettei minulle ole tultu tarjoamaan mahdollisuuksia, vaan pahimmillaan on oltu aktiivisesti huolissaan siitä, että enhän vain voi saada mahdollisuutta muutakaan kautta. Nämä ovat olleet tilanteita, joissa en ole aina tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Aikuisuus on toki suonut tilanteeseen paljon helpotusta. Olen joskus ennenkin kirjoittanut siitä, että en haikaile lapsuutta vaan viihdyn paremmin aikuiselämässä. Yksi suurimmista syistä tähän tuntemukseen lienee juuri se, että lapsi on korostetusti muiden tarjoaminen mahdollisuuksien varassa. Lapsi on vapaa tietyistä aikuisten velvollisuuksista, mutta siihen se vapaus aika lailla jääkin. Muilla on valta kieltää lapselta käytännössä mitä hyvänsä, lähes kaikki. Aikuisena sinulla on sentään aina jonkin verran vaikutusmahdollisuuksia omaan elämääsi. Voit esimerkiksi poistua sietämättömistä tilanteista – on kyse sitten konkreettisesta paikasta tai vaikkapa työyhteisöstä – eikä näistä pois pääseminen jää sen varaan, saatko joltakulta muulta luvan tai mahdollisuuden.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi ylipäätään enää murehtia tällaista asiaa, kun aikuisena voi luoda omat mahdollisuutensa itse. Miksi pitää jäädä odottamaan, että joku muu toisi ne tarjottimella? Ongelma on siinä, että omat mahdollisuutensa voi tehdä vain tiettyyn rajaan asti yksin.

Kun asiaa miettii tarkkaan, erittäin harvaa saavutusta voi alusta loppuun luoda vain omin voimin. Jos elämässä mielii saada mahdollisuuksia, ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee portti ja portinvartija – siis joku toinen ihminen. Jossakin vaiheessa prosessia tarvitset muilta ihmisiltä esimerkiksi valituksi tulemista.

Ajatellaan esimerkiksi sitä tilannetta, että olet nuori ja lähdet rakentamaan itsellesi menestyksekästä tulevaisuutta. Voit tehdä vaikka kuinka paljon töitä sen eteen, mutta silti monta kertaa toisen ihmisen on valittava sinut: sinulle on avattava ovi haluamaasi opiskelupaikkaan, sinun on tultava valituksi harjoittelupaikkaan ja myöhemmin työpaikkaan, oletettavasti useampaankin, jos haluat rakentaa nousujohteista uraa. Tai jos olet urheilija, voit toki treenata miten paljon hyvänsä ja omistautua asialle täydellisesti. Silti tarvitset muilta ihmisiltä mahdollisuuksia: vaikkapa peliaikaa tai maajoukkueeseen valitsemista.

Minun suhtautumistani muihin ihmisiin vääristänee paljolti juuri se, etten oikein koskaan uskalla toivoa enkä odottaa, että muut haluaisivat tarjota minulle mitään mahdollisuutta tai auttaisivat minua eteenpäin. En odota, että minulle avataan ovi, jos sen voi sulkeakin, koska hyvin usein se on suorastaan paiskattu nenäni edestä kiinni.

Hain muutamia vuosia sitten eräälle kurssille, jolle pääsyn oli syytä olettaa olevan helppoa, melkein läpihuutojuttu. No, enpä tietenkään päässyt. Otin asian erittäin raskaasti, ja jälkeenpäin ymmärrän syynkin. Minusta kai vain yksinkertaisesti tuntui siltä, että ei kai taas tätä: ei kai minulta taas kerran evätä mahdollisuutta, ja vieläpä hiukan absurdisti tilanteessa, jossa sitä ei evätä juuri keltään.

Sillä, että olen kokenut suhteeni muihin ihmisiin yllä kuvatun ongelman kautta, on ollut myös sellainen sivuvaikutus, että häkellyn tavattomasti – siis positiivisessa mielessä – jos vastaan tuleekin joku, joka haluaa antaa minulle mahdollisuuksia. Tämän vuoksi olen esimerkiksi ollut nuorena työurani alkumetreillä hyvin kiintynyt silloiseen esimieheeni. Hän edusti minulle yhtä ensimmäisistä kohtaamistani ihmisistä, jotka antoivat minulle mahdollisuuksia ja vieläpä avokätisesti. Se oli niin tavatonta ja ihmeellistä, että kiinnyin häneen luultavasti liikaakin. (Vaikka mitään romanttista tai seksuaalista tässä ei siis ollut!)

Ehkä tämä koko aihe tuli minulle mieleen siksi, että elämääni on jokin aika sitten tullut henkilö, joka tuntuu haluavan tarjota minulle mahdollisuuksia. Tässä on kyse pienestä asiasta ja pienistä mahdollisuuksista, ei mistään elämää mullistavasta, mutta mahdollisuuksista yhtä kaikki. Tänä päivänäkin ne tuntuvat keitaalta keskellä aavikkoa. Voiko olla, että tämä osuu minun kohdalleni? Ihmisten kohtaaminen ei välttämättä olekaan uuvuttavaa hiekka-aavikkoa vaan siellä voi olla tarjolla jotakin hyvää ja elähdyttävää minullekin. Ihanko totta?

(Harvoin epäröin postausten julkaisua, mutta tätä kyllä hiukan epäröin!)

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat rawpixel/CC0/Pixabay (ylempi) ja kalhh/CC0/Pixabay (alempi)

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä