Elektroniikan rooli kerskakulutuksessa

En salaa sitä, etten itse ole oikein elektroniikkaihminen. Minulle erilaiset laitteet ja vempeleet ovat vain välineitä, eivät itsetarkoitus. Minua ei vähimmissäkään määrin kiinnosta uudistaa elektroniikkaa pelkästä uudistamisen ilosta. Käytäntö on enemmänkin se, että vasta rikkinäinen korvataan uudella, ja sekin usein pitkin hampain ja manausten saattelemana. Tästä huolimatta arki pyörii enkä ole huomannut jääväni mistään tärkeästä paitsi.

Asenteeni ei varmasti ole kovin poikkeuksellinen, jos puhutaan sellaisesta elektroniikasta kuten jääkaapista tai pyykinpesukoneesta. Ne monikin vaihtanee vasta pakon edessä. Tilanne on kuitenkin toinen viihde-elektroniikan osalta.

Ei ole tavatonta, että televisio vaihtuu uudempaan siksi, että halutaan suurempi ja laadukkaampi televisio. Laukku- ja taskukokoisten ruutujen osalta tilanne on vielä pahempi: läppärit, padit ja varsinkin puhelimet moni päivittää melko säännöllisesti eikä jää odottamaan edellisen hajoamista.

Viihde-elektroniikan nopeatempoinen vaihtaminen mielellään myös myydään kuluttajille, niin kuin kyse olisi todelliseen tarpeeseen perustuvasta asiasta. Pahimmassa tapauksessa ei tyydytä mielikuvien ja mainosten voimaan vaan käytössä ovat asteen verran järeämmät aseet. Laitteet on saatettu valmistaa sellaisiksi, että korjaaminen ei ole käytännössä mahdollista tai se on kalliimpaa kuin uuden laitteen osto. Toimivista laitteista voidaan myös tehdä vähitellen käyttökelvottomia esimerkiksi sillä, että niiden käyttöjärjestelmän tuki lopetetaan.

Jossakin määrin ongelmaan on havahduttu. Kun jo yli 20 vuotta on eletty taskukokoisten, alati vaihdettavien puhelinten maailmassa, on selvää, että ”puhelinten hautausmaa” alkaa olla kooltaan melkoinen. Käytetyille puhelimille ja muulle käytetylle elektroniikalle onkin luotu jonkin verran myyntikanavia.

Myös EU-tasolla on pyritty puuttumaan puhelinten lyhyeen käyttöikään. Älypuhelimia koskevalla asetuksella on muun muassa haluttu varmistaa puhelinten varaosien ja käyttöjärjestelmäpäivitysten saatavuus edes joidenkin vuosien ajan.

Mikään mainituista asioista ei tosin ratkaise perimmäistä ongelmaa eli elektroniikan liian nopeaa vaihtosykliä – ei niiltä osin, kuin se liittyy laitteiden nopeaan uusimiseen muista kuin laitteen kestävyyteen liittyvistä syistä. Jos kuluttaja kokee tarvitsevansa uuden puhelimen jopa vuoden välein ja uskoo saavuttavansa puhelimen jatkuvalla vaihtamisella jotakin lisäarvoa, se ei puhelinten kestävyyttä parantamalla tai niiden kierrätystä lisäämällä ratkea. Kyse on asenteesta ja uskomuksista.

Tietynlainen kehitysusko ei silti ole vain yksilön asia ja ominaisuus, vaan kyse on laajemmasta ilmiöstä. Yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme liittyy vahvasti ajatus kehityksestä ja eteenpäin menemisestä. Viime vuosikymmeninä tämä ajatus on ymmärrettävästi kohdistunut paljolti tekniikkaan ja elektroniikkaan. Olemme tottuneet ajattelemaan, että jatkuvasti tulee uudempaa ja parempaa ja että nämä uudistukset parantavat elämänlaatuamme.

Mutta onko asia näin? Vaikka myönnän nöyrästi, että tämä kysymys varmasti heijastelee myös omia taitojani (tai niiden puutetta) viihde-elektroniikan käyttäjänä, haluan silti esittää sen: Mitä olennaisia ja merkittäviä muutoksia älypuhelimissa on tapahtunut sen jälkeen, kun ensimmäiset jokamiehen älypuhelimet ovat tulleet markkinoille? Mitä sellaisia muutoksia älypuhelimissa on tapahtunut, että voidaan pitää välttämättömänä tai edes erityisen perusteltuna sitä, että suuri osa meistä on älypuhelinaikana ehtinyt omistaa jo useita puhelimia?

Jottei juututtaisi liikaa pelkkiin puhelimiin, samaa ajatusta voidaan soveltaa vaikka televisioihin: mitä mullistavia muutoksia on tapahtunut sen jälkeen, kun putkitelevisioista siirryttiin taulutelevisioihin? Jos tässä ajatusleikissä halutaan mennä oikein pitkälle, voidaan jopa kysyä, oliko edes putkitelevisioista taulutelevisioihin siirtyminen niin mullistava asia. Niillä on tiettävästi molemmilla ollut hyvin samanlainen tehtävä ihmisten arjessa.

Olen valmis väittämään, että vaikka tekniikka kehittyy ja myös elektroniset laitteet kehittyvät, sellainen muutos, joka on tavallisen käyttäjän ja kuluttajan kannalta erityisen merkityksellistä, on huomattavasti hitaampaa kuin elektroniikan tavanomainen vaihtoväli. Tämän vuoksi väitän myös, että erityisesti nopeassa tahdissa uudistettavaa viihde-elektroniikkaa voitaisiin uudistaa huomattavasti hitaammin ilman, että se vaikuttaisi keskivertokäyttäjän arkeen ja elämänlaatuun ainakaan heikentävästi.

Toisaalta jos noustaan yksilötasolta taas hiukan suurempiin linjoihin, täytyy rehellisyyden nimissä todeta, ettei pelkkä kuluttajan asennemuutos riitä. Juuri tänä vuonna on ollut menossa valtava televisioiden vaihtoralli, jolla ei ole ollut mitään tekemistä kuluttajien mielihalujen kanssa. Lopullinen siirtyminen HD-lähetyksiin johti siihen, että käsittämätön määrä käyttökelpoisia televisioita täytyi joko kokonaan hylätä tai vähintään hankkia niiden yhteyteen lisälaite. Eikä tämä ollut tavallisen kuluttajan päätös.

Tavallisen kuluttajan päätös ei ole ollut myöskään 5G-verkon rakentaminen tai 2G- ja 3G-verkkojen sulkeminen. Näihinkin liittyy kuluttajan kannalta käyttökelvottomiksi käyviä laitteita ja toisaalta uusien laitteiden ostamisen painetta.

Mielestäni sekä yhteiskunnallisella että yksittäisen kuluttajan tasolla olisi hyvä miettiä, mikä todella on Kehitystä isolla K:lla ja mikä on vain muutosta. Vaikka kehitystä tapahtuisikin, mikä sen todellinen painoarvo ja merkitys on? Mikä kehitys on sellaista, että se täytyy pikimmiten tuoda tavallisen kuluttajan arkeen sillä hinnalla, että uusia laitteita tulee liukuhihnalta ja toinen liukuhihna vie vanhoja laitteita pois?

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuva Mariakray/CC0/Pixabay

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta Vastuullisuus

Miksen liehuta sateenkaarilippua?

Tämä on käsiteltävänä aiheena ajankohtainen ja tulenarka, jopa räjähdysherkkä. Mielestäni näkemyksiä ei kuitenkaan tule jättää esittämättä siksi, etteivät ne ehkä ole suosittuja tai ettei niillä saa omaa kilpeä kiillotettua. Olen joskus kirjoittanut rohkeudesta esittää kaikenlaisia mielipiteitä, ja aion nyt toimia juuri siinä hengessä.

Minä en osallistuisi Prideen enkä liehuttaisi sateenkaarilippua tai tekisi muitakaan vastaavia eleitä. Enemmän kuin tämän, haluan kertoa syyt siihen. Toivon, että joku saa niistä jotakin ajateltavaa.

Rakkaus ja erilaisuus ovat ihania asioita, tuomitsevuus ei

Minulla on ollut – kenties naiivi – ajatus siitä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolesta puhuminen on puhetta erilaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Tämän olen nähnyt tietynlaisena vastavoimana ennakkoluuloille ja tuomitsevuudelle.

Vaaleanpunaiset ja hattaraiset kuvitelmani ovat kuitenkin törmänneet todellisuuteen, joka kovin usein on jyrkkä, hyökkäävä – ja niin, tuomitseva. Minun silmissäni ristiriita siinä, että halutaan raivata tietä erilaisuudelle ja samalla sallitaan vain tietynlainen erilaisuus, on turhan räikeä, jotta moista toimintaa voisi kannattaa.

Vaikutelma on jo pitkään ollut se, että hyväksyttäviä vaihtoehtoja on vain yksi: sateenkaarilipun on liehuttava, viimeistään siinä vaiheessa, kun joku älyää kysyä, miksi juuri sinun tai edustamasi organisaation seinällä tai nettisivulla eivät sateenkaaren värit leisku. Kun käytännössä annetaan vaihtoehdoiksi, että joko olet meidät puolellamme tai sitten olet meitä vastaan, se on siinä määrin epäreilu pelinavaus, että sen jälkeen minua ei enää kiinnosta osallistua koko peliin.

Se, ettei liehuta sateenkaarilippua, ei ole vastustava eikä hyökkäävä viesti. Vastustava viesti voisi olla esimerkiksi se, jos sen lipun repisi tai polttaisi julkisesti. Kun ei edes ymmärretä, mitä eroa on siinä, onko ottamatta kantaa vai vastustaako, keskusteluilmapiiri on silloin kaikkea muuta kuin avoin, salliva ja hedelmällinen.

Cancelointi-kulttuuria ei tule edistää minkään aatteen varjolla

Tämä liittyy edellisessä kohdassa käsiteltyyn tuomitsevuuteen mutta haluan silti nostaa tämän esiin omana kohtanaan. Nykyajalle tyypillistä – ja mielestäni vastenmielistä – cancelointi-ilmiöitä on toteutettu myös sateenkaarilipun alla siinä määrin, että jo se saa minut ottamaan askelia poispäin.

Rowlingin vääriksi ja törkeiksi koetut mielipiteet transsukupuolisuudesta ja se, minkälaisiin cancelointi- ja boikotointitoimiin niiden vuoksi on ryhdytty, on esimerkeistä ehkä tunnetuin. (Aiheesta voi lukea esimerkiksi tästä Ilta-Sanomien verkkoartikkelista.) Viimeksi kotimaan kamaralla Raision kaupungissa koettiin, että yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistäminen edellyttää, että Harry Potter -tapahtuman nimi muutetaan Taikuutta Raisiossa -tapahtumaksi ja Rowlingin supersuosittu kirjasarja siivotaan pois näkösältä. (Näin Raision kaupunki itse tiedotti asiasta.)

Vaikka Rowlingin ympärillä on kuohunut jo vuosia, muitakin esimerkkejä sateenkaarenkirjavasta boikotoinnista löytyy. Radio Suomipopin Aamulypsyn juontajat, jotka ovat olleet Superpesis-kesäkiertueella, päättivät jokseenkin suurieleisesti jättäytyä pois Kouvolan Superpesis-ottelusta, kun Kouvolan Pallonlyöjät ei osallistunut kaupungissa järjestettyyn Pride-liputukseen. (Asiasta uutisoi muun muassa Yle.)

Nähdäkseni mitään asiaa ei ajeta reilulla ja tervehenkisellä tavalla, jos asian edustajia värvätään pakolla. Ihmettelen, eivätkö monet todellakaan ymmärrä, että jos pyritään luomaan ilmapiiri, jossa jotakin asiaa on käytännössä pakko kannattaa ainakin näennäisesti, se vähentää asialle ilmaistun tuen arvoa, koska sen aitoudesta ei ole mitään takeita. Niin sanotusta sateenkaaripesusta on melko turha närkästyä, jos canceloinnin pelossa muitakaan vaihtoehtoja ei juuri ole kuin vähintään näennäistuen ilmaiseminen.

Kaiken ei tarvitse olla sydämenasia kaikille

Henkilökohtaisesti minua eivät häiritse muiden identiteetit, parisuhteet tai rakkaus, ilmenevät ne millaisessa muodossa hyvänsä. Rehellisyyden nimissä tähän liittyvä moninaisuus ei kuitenkaan ole asia, joka olisi minulle kaikkein lähimpänä sydäntä. Tämä ei ole asia, joka valvottaisi minua öisin tai jonka puolesta nousisin barrikadeille.

Minä todellakin aion sallia tämän asenteen itselleni ja muillekin sillä yksinkertaisella perusteella, että yhtään mikään asia ei voi olla jokaiselle se sydäntä lähinnä oleva juttu. Voimme luetella paljonkin asioita, jotka ovat erittäin tärkeitä: äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta, vakavasti sairaiden lasten auttaminen, vammaisten oikeudet… Harva varmaankaan kiistää tuontyyppisten asioiden tärkeyttä – mutta yhtä lailla melko harva arjessaan erityisesti liputtaa näiden asioiden puolesta.

Jos minun ei tarvitse selittää muille, miksen tuo arjessani erikseen esiin vammaisten tai syöpälasten oikeuksia, en katso, että olen sen enempää tilivelvollinen sateenkaarilipusta tai sen puuttumisesta. Kyseessä on vapaaehtoinen asia, ei pakko. Se tuntuu joiltakin unohtuvan, ja se on paha unohdus!

Sanan- ja mielipiteenvapaus ei koske vain joitakin vaan se koskee kaikkia. Oman arvomaailman vaaliminen ei myöskään ole vain joidenkin vaan kaikkien oikeus. Kiinnostuksenkohteet ja prioriteetit eivät voi jokaisella olla samat, eikä niiden tarvitse olla. Senkin voisi muistaa, että on täysin luvallista olla myös eri mieltä vaikkapa Priden sanomasta ja etenkin sen oheisilmiöistä – niin kauan kuin sen tekee tavalla, jolla myöskään muiden mielipiteenvapautta ei jyrätä.

***

Meillä on kaikilla omat taistelumme. Toivotan onnea jokaiselle, joka vilpittömästi ja sydämestään ajaa jotakin itselleen tärkeää asiaa. Toivon jokaiselle myös ymmärrystä siitä, että ne asiat eivät ole kaikilla kanssaihmisillä samat.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat Alessandro Alle/CC0/Pixabay (ylempi) ja Vladimír Elexa/CC0/Pixabay (alempi)

Puheenaiheet Rakkaus Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta