Eläintuotantoa on jo vuosikymmeniä kritisoitu lukuisista näkökulmista, joissa painopiste vaihtelee eläinten oikeuksista aina ilmastonmuutoksen torjuntaan. Aiheesta käytävässä keskustelussa on lukuisia epäkohtia ja epäloogisuuksia, joista olen jo aiemmin kirjoittanut (esimerkiksi tässä ja tässä postauksessa). Erityisesti yksi asia on jo pidempään pistänyt silmään: nimittäin se, miten metsästys jäsentyy osaksi eläintuotantoa koskevaa keskustelua.

Eläinten pito-olosuhteista on puhuttu ja kirjoitettu paljon: tuotantoeläimet elävät liian ahtaasti, eivät pääse ulkoilemaan, eivät toteuttamaan lajityypillistä käytöstä… Riippumatta siitä, mitä mieltä on näiden väitteiden totuudenmukaisuudesta, yksi asia on aika selvä: Luonnonvaraisten eläinten kohdalla samaa ongelmaa ei ole. Metsässä juokseva hirvi ei ole elänyt liian ahtaasti, paljasta taivasta näkemättä tai pystymättä toteuttamaan viettejään.

Jossakin vaiheessa tapetilla olivat eläinkuljetukset. Eläinten viimeisen matkan katsottiin olevan monessa tapauksessa melkoinen kauhujen kuljetus. Taas kerran riippumatta siitä, mitä mieltä tämän keskustelun sisällöstä oli ja katsooko asioiden näiltä osin korjaantuneen, se on varmaa, että metsästettävien eläinten kohdalla kuljetus ei ole ongelma. Metsästäjän ampuma metsäkanalintu tai peura kuljetetaan kuolleena, jolloin sen viimeinen tietoinen matka tapahtuu omin siivin tai jaloin.

Viimeisin isompi eläintuotantoon kohdistuva kritiikin aalto on liittynyt paljolti ilmastonmuutokseen. On esitetty laskelmia siitä, kuinka eläinperäinen ravinto kuormittaa ilmastoa ja kuinka tätä kuormitusta voitaisiin vähentää lopettamalla eläinperäisen ravinnon hyödyntäminen osittain tai kokonaan. (Olen aiemmin käsitellyt aihetta tässä postauksessa.) Taas kerran: riippumatta siitä, pitääkö eläinperäisestä ravinnosta luopumista asianmukaisena ilmastonmuutoksen torjuntakeinona vai ei, on päivänselvää, että luonnonvarainen eläin ei aiheuta samanlaista ilmastokuormitusta. Tällöin myöskään sen päätyminen ruokalautaselle ei jätä samanlaista hiilijalanjälkeä kuin eläinten tuottaminen varta vasten ihmisravinnoksi. (Yhteen näkökulmaan aiheesta voi tutustua esimerkiksi tässä Apu-lehden verkkoartikkelissa.)

Lyhyesti sanottuna: riistaeläimet elävät luonnossa luonnollisen elämän, joka ei kuormita ilmastoa läheskään samoin kuin tuotantoeläinten kasvatus, eikä edes niiden elämän päättymiseen liity kiistanalaisia teuraskuljetuksia. Tämän pohjalta voisi kuvitella, että metsästykselle ja riistalihalle laulettaisiin ylistyslauluja.

Eipä vain kuulu sen laulun kaiku ainakaan tänne asti. Aina silloin tällöin silmiin pistää yksittäisiä kommentteja, joissa joku ilmoittaa, ettei eettisistä syistä syö muuta kuin riistalihaa – tai muutoin tuo julki pitävänsä metsästettyä lihaa eri asiana kuin tuotettua lihaa. Nämä kommentit pistävät kuitenkin silmään lähinnä siksi, että ne tuntuvat olevan vähän poikkeuksellisia. Vaikuttaa siltä, että eläintuotannon kritiikkiin usein päinvastoin yhdistyy metsästysvastaisuus.

Tätä on vaikea ymmärtää, koska ilmiölle ei tunnu olevan järkiperustetta niiden argumenttien nojalla, joilla eläintuotantoa yleisesti vastustetaan. Metsästys vaikuttaa päinvastoin olevan vastaus moneen ongelmaan, joita eläintuotannosta pyritään osoittamaan. Silti erittäin usein henkilö, joka vastustaa eläintuotantoa, vastustaa myös metsästystä.

Vaikutelma, joka minulle metsästyksen vastustamisesta tulee, on se, että metsästys on jonkinlainen sokea piste. Jotenkin väärältä se tuntuu, muttei välttämättä oikein osata kertoa miksi – etenkään kun tuotantoeläinten pitoon liittyvät argumentit eivät ole käytettävissä. Lopputulos on joskus keskustelun laadun kannalta mielenkiintoinen: saatetaan viitata asioihin kuten junttien suosimaan harrastukseen tai kertoa paatoksella, ettei metsässä oikein uskalla syksyllä edes liikkua, kun siellä pyssyjen kanssa heilutaan.

Tällaiseen sävyyn käytävä keskustelu on minusta viheliäistä. Huono käytös on tietysti aina harmillinen asia, mutta yksi syy siihen, että koen asian tällä tavoin, on se, että ilmiö asettaa eläintuotantoon kohdistuvan kritiikin aika epäilyttävään valoon. Miltä vaikuttaa eläinten elintilan mittailu, eläinten käsittelyn arvostelu ja niiden epäluonnolliseksi koetun elämän kritiikki, jos samalla myöskään sellainen eläinten hyödyntäminen, jossa nämä ongelmat loistavat poissolollaan, ei kelpaa?

Valheelliseltahan se vaikuttaa.

Herää kysymys, miksi edes puhutaan vasikoiden liian aikaisesta vieroittamisesta tai siitä, etteivät lehmäparat pääse laitumelle, jos metsästys tuomitaan seuraavalla hengenvedolla? Eikö tuo kerro vain siitä, että eläintuotantoon kohdistuva kritiikki koostuu paljolti verukkeista? Kun puhutaan tuotantoeläinten heikoista mahdollisuuksista lajityypilliseen käytökseen, tämä kuulostaa aikuisemmalta ja paremmin argumentoidulta kuin se, että mun mielestä eläimiä ei saa tappaa. On vaikea olla epäilemättä, että kritiikin todellinen, perimmäinen syy on kuitenkin juuri tuo jälkimmäinen ajatus, kun eläintuotannon väitettyjen ongelmien ratkaisu – eli se metsästys – ei kelpaa sen paremmin.

Eikö oman rehellisen ajatuksen varaan sitten voisi rakentaa? Eikö voisi sanoa juuri sen, että omasta mielestä eläimiä – ainakaan samastuttavia nisäkkäitä – ei saisi tappaa? Ihan kiusaamatta eläintuottajia kaikenkarvaisilla syytöksillä, kun niistä koetuista epäkohdista tai niiden ratkaisemisesta ei pohjimmiltaan näytä olevan kyse? Vai eikö se oma perimmäinen argumentti vakuuta itseäkään niin paljon, että sen kehtaisi sanoa ääneen?

Mutta onko se sitten niin huono argumentti, että eläimiä ei saisi tappaa? Eihän se välttämättä ole; on aika helppokin hahmottaa elämänfilosofia, jossa eläinten tappaminen on väärin.

Luonnonvaraisten eläinten kohdalla olisi kuitenkin hyvä muistaa realiteetit: Eläimen elämä päättyy harvoin vanhuuden päivinä turvallisesti oman perheen ympäröimänä. Saaliseläimiin lukeutuvat kokevat loppunsa usein toisen eläimen hampaissa, eikä se ole aina lainkaan siistiä tai kivutonta. Loppu voi tulla myös sairastumisen tai loukkaantumisen (esim. eläinkolarit) vuoksi, ja osa näistä aiheuttaa melkoista kärsimystä ennen kuolemaa. On siis täysi syy väittää, että se loppu, jonka eläin kokee metsästäjän luodista, on usein sieltä nopeimmasta ja kivuttomimmasta päästä. Saa sitä silti vastustaa – mutta toivottavasti ainakin hahmottaen ja ymmärtäen, mitä oikeastaan on vastustamassa ja mitkä ovat vaihtoehdot.

Haluan vielä nostaa esiin erään tapauksen liittyen siihen, kuinka metsästykseen ja sen harrastajiin suhtaudutaan: Meri-Lapin eläinsuojeluyhdistys palkitsi Eläinten ystävä –palkinnolla metsästäjän, joka oli ollut heidän luottometsästäjänsä eläinten kiireellisessä lopettamisessa. Kuten Ylen verkkouutinen kertoo, kaikki eivät katsoneet palkitsemista hyvällä:

Kun yhdistys ilmoitti valinnastaan Facebook-sivullaan, osa ihmisistä ei voinut hyväksyä, että tunnustuksen sai juuri metsästäjä.
Palkittua henkilöä alettiin kutsua jopa murhaajaksi, ja lopulta Meri-Lapin eläinsuojeluyhdistys joutui poistamaan koko somejulkaisun.

Tapaus on surullinen kahdellakin tavalla. Ensinnäkin surettaa palkinnon saajan puolesta: hän toimi eläinten hyväksi, sai siitä palkinnon – ja vihat niskaansa. Toisekseen ihmisten ymmärtämättömyys tuntuu surulliselta: Ikään kuin ei lainkaan käsitettäisi, että eläinten auttaminen pitää sisällään myös niitä raadollisia, vaikeita asioita, jotka jonkun on vain kyettävä hoitamaan. Eläinten auttaminen ei ole vain orpojen siilin poikasten hoivaamista, vaan se on myös viimeisen palveluksen tekemistä pahoin loukkaantuneelle eläimelle.

Tapaus ei siitäkään kaunistu, että todennäköisesti someraivoajien joukossa on enemmän kuin tarpeeksi niitä eläinten ystäviä, jotka eivät käytännössä tee eläinten hyväksi läheskään niin paljon kuin palkinnon saanut henkilö. Tämä taas kuvastaa aikaamme eikä suinkaan sen parhaita puolia: arvojen esittely menee usein sen edelle, mikä on todellisuus ja mitä konkreettisia tekoja tehdään.

Nykyisessä ilmapiirissä, jossa ennakkoluuloja tai vihapuhetta ei periaatteessa katsota hyvällä, olisi mielestäni jokaisen hyvä herätä siihen, että asiattomuudella on monet kasvot. Asioiden ja ihmisten tuomitseminen sillä perusteella, että ne vain jotenkin tuntuvat pahalta, ei välttämättä ole fiksua. Ei silloinkaan, kun tämä tuomitseminen ei saa osakseen yleistä paheksuntaa eikä kuulu vihapuheen vastaisten kampanjoiden piiriin.

Aina ne asiat, jotka herättävät negatiivisia mielikuvia ja tunteita, eivät ole väärin.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat AHHa/CC0/Pixabay (ylempi) ja mtorben/CC0/Pixabay (alempi)