Työ – osa ongelmaa vai osa ratkaisua?

Oma suhtautumiseni työhön on aina ollut vähän ristiriitainen. Yhtäältä työn puute on ollut jossakin elämäni vaiheessa iso ja kipeä ongelma. Tämän asian kanssa en tietenkään ole ollut yksin: työttömyydestä on kärsinyt ja kärsii tälläkin hetkellä moni.

Vaikka työ on tietyssä elämänvaiheessa ollut kipeästi kaivattu asia, työntekoon on minun silmissäni aina liittynyt myös koko joukko ongelmallisia ja jopa vastenmielisiä elementtejä. Tämäkin on asia, jonka kanssa moni kipuilee. Jos on vähänkin taipumusta miettiä syntyjä syviä tai lipsua eksistentiaaliseen kriiseilyyn, tuskin voi täysin välttää työhön liittyviä pohdintoja.

Näiden pohdintojen, varsinkaan kriittisten sellaisten, suhteen ei vain ole helppo olla kovin avoin, koska kaikenlaiseen työhaluttomuuteen liittyy edelleen suuria tabuja. Minua ei työnteko oikein kiinnosta on lause, joka toimii helposti melkoisena provokaationa. Ei tarvitse olla edes noin jyrkkä; provokaatioksi riittää usein se, jos vastapuolella on pienikin mahdollisuus tulkita kuulemansa tuolla tavalla. Siitä huolimatta, ettei minkäänasteista työhaluttomuutta välttämättä kannata suuremmin mainostaa, ongelmat, joita työnteossa koetaan, välittyvät puheista ja kirjoituksista monin tavoin.

Jos joku on avoin mielenterveys- tai jaksamisongelmistaan, hyvin usein puheista välittyy sen, että asiaan kytkeytyvät työntekoon liittyvät vaikeudet. En viittaa vain siihen, että työkyky voi sairauden myötä alentua, vaan myös siihen, että monesti työ on vähintään osasyy sairauden takana. Koetaan kohtuutonta kuormittumista, päättymätöntä stressiä, tarkoituksettomuutta… Väsytään siihen, että elämä tuntuu olevan pelkästään työpäivästä toiseen selviytymistä, eikä siinä välissä voimavaroja jää enää muuhun. Elämä kiertyy työn ympärille, eikä työ ole mukavaa eikä mielekästä.

Usein toipumisvaiheessa olevat henkilöt tuntuvat pelkäävän kaikkein eniten juuri työtä, tai ainakin täysipainoista työelämään palaamista. Se kertoo jo aika paljon.

Sellaistenkin ajatusten takaa, jotka eivät kumpua sairaudesta, usein pilkottaa työn ongelmallisuus: Vaikkei sanallakaan itkettäisi eikä kirottaisi työn kamaluutta, siitäkin voi jotakin päätellä, jos kerrotaan sellaisia asioita, kuten että lomalla mä herään eloon. Tai ilmaistaan, että arkea oikeastaan eletään vain niitä muita hetkiä varten, siis sitä työviikon ulkopuolista elämää varten. Tosiaankin, vaikkei kritisoitaisi omaa työtä tai työelämää ylipäätään, tuovathan tuollaiset ajatukset esiin työhön liittyviä ongelmia – mielestäni aika lohduttomallakin tavalla. Se, mitä ei ääneen sanota, suorastaan huutaa taustalla.

Tapoja ratkaista työhön liittyviä ongelmia on monenlaisia. Joitakin vuosia sitten puhuttiin paljon downshiftaamisesta. Ylipäätään työn merkitystä elämässä voi koettaa vähentää. Jotkut myös sanovat ääneen sen, että työ saa olla vain työtä – sen ei tarvitse olla luterilaisen työmoraalin hengessä elämän tarkoitus ja ihmisyyden ydin.

Tuossa ajatuksesta olen periaatteessa samaa mieltä – ja kuitenkin eri mieltä. Kannatan ehdottomasti sitä, ettei koko elämän tarvitse pyöriä työn ehdoilla eikä koko identiteettiään tarvitse rakentaa työn ympärille. Tässä on paljon hyvää ja oikeaa. Mutta… Minusta perusongelma jää ratkaisematta.

Työhön menee aikaa. Paljon aikaa. Vaikkei tekisi täyspitkää työviikkoa, aikaa menee silti paljon, jos ylipäätään yrittää elättää itsensä työllään. Täyden työajan tekijällä työ vie noin puolet kaikesta valveillaoloajasta viitenä päivänä viikossa. Tähän on laskettu vain itse työaika – esimerkiksi työmatkat eivät tähän vielä sisälly. Vaikka tuosta täydestä työajasta napsittaisiin jokusia tunteja pois, edelleen puhutaan hyvin aikaavievästä asiasta.

Harva meistä myöskään on loputtoman energinen. Vaikka työajan ulkopuolelle jää toki joka viikko myös kymmeniä tunteja vapaa-aikaa, harva pystyy hyödyntämään nämä täydellisesti. Usein työ vie armotta jaksamista ja muita resursseja. Leijonanosa vapaa-ajasta voi siis tosiasiassa mennä työstä palautumiseen.

Tähän todellisuuteen ei minusta tarkemmin mietittynä sovi asenne työ on vain työtä. Onko se, jos se vie noin mahdottoman paljon – aikaa, jaksamista, ainutkertaista elämäämme? Eihän se silloin ole yhtään vain! Eikö ole oikeastaan aika kauhea ajatus, että käyttäisi elämänsä aikana tuhansia ja taas tuhansia tunteja johonkin, mikä on – vain?

Teen nyt tunnuksen: minä olen yksi niistä, joiden on erittäin vaikea tehdä työtä pelkästä velvollisuudentunnosta – siis pelkästään siksi, että aikuisen ihmisen kuuluu elättää itsensä. Työtä olen kyllä tehnyt, viime vuosina enemmänkin kuin oman osani, mutta pelkkä työn tekemisen velvollisuus ei riitä vetämään minua sorvin ääreen.

Koska työ vie niin paljon, sen pitää myös antaa paljon. Tästä ajatuksesta en pääse yli enkä ympäri. Olisi toki kypsymätöntä ajatella, että työ voisi olla vain hauskaa, kivaa ja helppoa, enkä sitä tarkoitakaan. Oma työni on välillä niin täydellisesti kivan vastakohta, että tekisi mieli heittäytyä maahan itkemään. Yhtä asiaa työni kuitenkin on, nimittäin mielekästä.

Loppujen lopuksi juuri se pelastaa kaiken – ainakin lähes kaiken. Juuri mielekkyys antaa hyväksyttävän vastauksen siihen, että miksi käytän niin suuren osan elämästäni työhön. Koska sillä työllä on tarkoitus.

Sen pohjalta, miten itse olen asian kokenut, kehottaisin työn kanssa – avoimesti tai salaa – kipuilevia tavoittelemaan juuri sitä: mielekästä työtä. Se, mitä sellainen itse kullekin on, varmasti vaihtelee, mutta kun keksii, mikä olisi itselle mielekästä, sitten työ ei tunnu kyltymättömältä energiasyöpöltä tai elämän haaskaukselta – eikä se tosiaan ole vain työtä.

Vaikka olen kokenut, että suhtautumiseni työhön on ollut jollakin tapaa ristiriitaista, ehkei se pohjimmiltaan ole ollut: sekä työn puutteen että työn tekemisen kanssa koettujen ongelmien alkusyy on ollut juuri mielekkyyden puute. Työttömyydessä on ollut vaikeaa se, että työelämän ulkopuolelle jääminen on kaivertanut elämään ison merkityksellisyysvajeen. Toisaalta monen työn tekemisessä ongelmaksi olisi muodostunut kokemus siitä, että haaskaa elämäänsä johonkin merkityksettömään.

Vastatakseni otsikossa tekemääni kysymyksenasetteluun: työ voi mielestäni lakata olemasta osa ongelmaa vain, jos siitä saa tehtyä osan ratkaisua.

Lämpimin terveisin

Rouva R

P.S. Rehellisyys vaatii, etten laita viimeistä pistettä tähän. Minun on nimittäin tehtävä toinen tunnustus: Vaikka tietyllä tavalla koen työnteon ongelmallisuuden omalla kohdallani ratkaistuksi, eihän elämä ole ihan niin suoraviivaista. Aika useinkin on hetkiä, joina ainoa päähäni mahtuva ajatus on, että taivas kuinka väsynyt olen. Niinä hetkinä tekisi mieli kyseenalaistaa kaikki: Ehkä sitä sittenkin voisi kahdeksan tuntia päivässä vaikka pussittaa muttereita tai munkkeja, jos sillä saisi säännölliset työajat, palkallisen loman ja voisi edes joskus kunnolla levätä… Ehkä jokin osa minustakin sittenkin haikailee sen vain työn perään?

 

Kuvat Jerzy Górecki/CCo/Pixabay (ylempi) ja 423169/CC0/Pixabay (alempi)

Työ ja raha Oma elämä Työ Syvällistä

Miksen kannata kauneusleikkauksia

Ihan ensin haluan osittain kumota sen, mitä otsikossa sanon: Minusta on erittäin hieno asia, että kauneuskirurgiaa on olemassa. Se vähentää inhimillistä kärsimystä esimerkiksi tapauksissa, joissa ulkonäössä on huomattavia, synnynnäisiä poikkeamia tai joissa ulkonäkö muuttuu radikaalisti sairauden tai onnettomuuden seurauksena. Minusta on mahtavaa, että nämä ovat asioita, joille on jotakin tehtävissä!

Se kauneuskirurgia, jota tässä kritisoin, on kauneuskirurgiaa, johon ei turvauduta edellä mainituista syistä vaan halusta tavoitella tietynlaista ulkonäköä. Kun leikkauksiin motivoi halu muokata omaa ulkonäköä enemmän jonkin mielessä olevan ihannekuvan mukaiseksi, tässä on nähdäkseni ongelmia, joita aion tässä käsitellä.

Sitä ennen sanon kuitenkin tämän: En halua millään tavoin kiistää yksilön oikeutta toimia elämässään parhaaksi katsomallaan tavalla. Haluan tarkastella ulkonäön muokkaamista kauneuskirurgian keinoin laajempana ilmiönä ja pohtia sen taustoja ja ongelmia – en hyökätä kenenkään yksittäisen henkilön tekemiä valintoja vastaan.

Kauneusleikkaus – tarina rohkeudesta?

Aina välillä jostakin osuu silmiin naisten kertomuksia siitä, miksi he ovat päätyneet kauneuskirurgiseen toimenpiteeseen – esimerkiksi hankkimaan silikonirinnat. Näissä kertomuksissa korviini särähtää se, millaisiksi tarinoiksi nämä sommitellaan. Olen jo vuosia miettinyt tätä ratkaisua ja nyt vihdoin uskallan ottaa tämän askeleen!

Kerronta on paljolti samanlaista kuin kuvatessa jonkin suuren unelman rohkeaa toteuttamista. Sävy on sama kuin vaikkapa tarinassa siitä, kuinka vihdoin nelikymppisenä perheenäitinä uskalsin hakea opiskelemaan lääketieteelliseen. Tai kuinka viimein karistin kaupungin tomut jaloistani ja muutin yksin maalle, niin kuin olen lapsesta saakka halunnut tehdä.

Kauneuskirurgiaan liittyvien kertomusten muotoileminen tarinoiksi rohkeudesta särähtää pahasti korvaan. En voi olla miettimättä, onko se todella rohkea askel, että oman ulkonäön hyväksyminen ei onnistu vaan sitä on saatava muutettua lähemmäs jotakin mielessä siintelevää kuvaa – niinkin äärimmäisellä keinolla kuin leikkauksella. Minusta tässä on enemmän periksi antamisen kuin rohkeuden kaiku. Tämä on enemmänkin se tarina, että kyllästyin viimein seisomaan sen takana, mitä olen, ja annoin periksi.

On silti myönnettävä, että totta kai kauneusleikkauksissa jotakin rohkeaa on! Isot päätökset vaativat aina rohkeutta. Lisäksi jotkut puhuvat kauneusleikkaukseen päätyneistä ihmisistä tosi törkeästi, suurin piirtein julistaen, että ”kiristelty naama” ja aivot eivät viihdy samassa päässä. Totta kai itsensä altistaminen tälle on sekin jonkinlaista rohkeutta.

Rohkeutta on vieläpä sekin, että ylipäätään menee kirurgiseen toimenpiteeseen – niissä kun on aina riskinsä. Tässä rohkeuden lajissa en tosin itse näe hirveästi ihailtavaa. Mielestäni siinä on kyse tarpeettomien riskien ottamisesta motiivein, joita on vaikea olla pitämättä pinnallisina.

Esimerkiksi silikonirintoihin liittyvistä riskeistä voi lukea tästä Anna-lehden nettiartikkelista.

Asia ei näyttäydy ainakaan paremmassa valossa, kun otetaan huomioon, että iso osa tehtävistä kauneusleikkauksista on sellaisia, ettei koko juttu edes ole siinä. Lisää toimenpiteitä tarvitaan jatkossa joko todennäköisesti tai varmasti. Niinpä kauneusleikkaukseen menevä henkilö usein epäsuorasti sitoutuu kauneuskirurgisiin toimenpiteisiin myös tulevaisuudessa.

Oma lukunsa on sitten se, löytyykö se tyytyväisyys ja itsensä hyväksyminen sieltä kirurgin pöydältä, vai onko lisää toimenpiteitä luvassa myös siksi, että jos myös tuolta vielä hiukan parantelisi

Joka päivä joku joutuu leikkaukseen terveydellisistä syistä. Usein nämä ovat pelottavia, ahdistavia tai vähintään kivuliaita ja epämukavia tilanteita. Ihan tavatonta ei ole sekään, että leikkaukseen menemistä vältellään, vaikka sen tekemiseen olisi painavat terveydelliset perusteet. Välttely johtuu usein juuri siitä, että asiaan liittyvät riskit arveluttavat. Tähän verrattuna se, että joku valitsee leikkauttaa terveen, toimivan ruumiinosansa siksi, ettei se vastaa omia mielikuvia… Se ei tosiaan ole minun silmissäni se kaikkein esikuvallisin tarina rohkeudesta.

Voisi tietysti kysyä, miksi sen pitäisi ketään muuta haitata, millaista tarinaa joku haluaa omasta elämästään ja omista valinnoistaan kertoa. Ehkei sen pitäisikään – ellei tämä vaikuttaisi paljon myös siihen, miten kauneusleikkauksiin kohdistuva kritiikki otetaan vastaan.

Kun kritiikki kohdataan sen tarinan kautta, että otin rohkean askeleen kohti unelmiani, se pyritään helposti kääntämään kritiikiksi naisen yksilöllisiä valintoja vastaan. Usein kyse on kuitenkin lähes päinvastaisesta: Onhan osa kritiikistä kieltämättä lähinnä törppöä huutelua, mutta moni yrittää muistuttaa esimerkiksi yksilöllisen erilaisuuden arvosta. Sen arvosta, että on rohkeasti oma itsensä eikä yritä olla joku muu. Toisin sanoen osa kritiikistä nimenomaan kamppailee yksilöllisyyden ja rohkeuden puolesta, ei suinkaan hyökkää mainittuja asioita vastaan.

Yksilön oikeutta tehdä itseään ja omaa kehoaan koskevat valinnat korostetaan paljon, eikä tietenkään aiheetta. Tällaisella puheella tunnutaan kuitenkin – ehkä tietoisesti? – sivuutettavan se, että kauneusleikkauksilla on toinenkin puoli. Kauneusleikkaukset eivät ole ainoastaan Piian tai Riikan tai Jennin valinta, vaan ne ovat myös ilmiö, joka kertoo ajastamme jotakin eikä kaikkien mielestä kovin hyviä asioita.

Tämän vuoksi aihetta ei voi ilmiötasolla kuitata pelkästään sillä, että Riikka saa ottaa silikonirinnat tai leikkauttaa nenänsä, jos haluaa – vaikka sekin on totta.

Kehossani on virhe, se ei vastaa ajatuksiani!

Yllättävän moni näyttää kokevan, että ellei ulkonäkö vastaa identiteettiä, kokemusta itsestä tai silkkoja toiveita, tätä voidaan pitää virheenä ja korjattavana tilana. Osa rinnastaa tällaiset koetut virheet hoitoa vaativiin sairauksiin. Itse pidän tätä melko ajattelemattomana niitä henkilöitä kohtaan, jotka kamppailevat sairauksien kanssa ja joutuvat käymään läpi toimenpiteitä, joiden suhteen heillä ei ole vaihtoehtoja.

Kauhistuin joskus aika tavalla, kun luin erään kauneusleikkaukseen päätyneen naisen ajatuksia. Hän kertoi innolla siitä, miten oli asiaa netissä tutkittuaan viimein ymmärtänyt, että hänessä on vika, joka voidaan korjata! Hän linkitti innoissaan tietoa tästä viallisesta tilastaan ja sen korjaamisesta – linkit vain sattumoisin johtivat kauneuskirurgisia toimenpiteitä suorittavien yritysten sivuille. Näitä tekstejä oli luettu kuin lääkärikirjaa, eikä tässä nähty mitään ongelmaa. Mielessäni pyöri lähinnä yksi kysymys: oi lähdekritiikki, mihin menit?

Tilanne ei valitettavasti ollut ainutkertainen: olen muulloinkin havainnut, että jos omassa ulkonäössä koettu virhe tai puute on suinkin medikalisoitavissa, tähän mahdollisuuteen tartutaan kärkkäästi.

Tietyllä tavalla ymmärrän ajatuksen siitä, että sisimmällä on ylivalta fyysiseen olemukseemme nähden. Toisaalta on mielestäni kohtuullista vaatia siltä sisimmältä vallitsevan todellisuuden hyväksymistä, mukaan lukien oma fyysinen olemus – ainakin silloin, kun siinä ei ole mitään todellista vikaa. Tämän voisi jopa nähdä tärkeänä kasvutehtävänä, joka on aiheellista käydä läpi.

Ei kehomme ole koskaan ollut tarkoituskaan olla peili ajatuksillemme ja mielikuvillemme. En tiedä, miksi monet ovat päätyneet ajattelemaan, että asia olisi näin. Siinä on itse asiassa aika suuri ristiriita, että samalla kun julistetaan erilaisuuden ja itsensä hyväksymisen ilosanomaa, kauneusleikkauksia tehdään paljon ja niiden kritisoimiseen suhtaudutaan kylmäkiskoisesti.

Tuliko sitä yksilöllisyyttä ja erilaisuutta tukea vai ei?

Osa kauneusleikkauksiin päätyvistä henkilöistä on hyvin avoimia sen suhteen, että muiden odotukset ja vallitsevat ihanteet ovat vaikuttaneet heidän ratkaisuunsa. Tässä en pidä siitä, kuinka helposti sujahdetaan passiiviseen, ellei peräti uhrin osaan; ikään kuin sanotaan, että maailma nyt on tällainen ja siksi myös minä päädyin tähän ratkaisuun. Mielestäni tässä jätetään huomiotta se, että ihanteita ja suoranaisia paineita ja odotuksia myös luodaan, myös niillä omilla valinnoilla.

Pitäisi olla selvää, ettei kehonsa tai kasvojensa muokkaaminen siihen suuntaan, jonka kokee olevan vallitseva ihanne tai peräti vaatimus, ole ainakaan askel poispäin näistä vaatimuksista. Päinvastoin, se on yksi osa sitä prosessia, jonka kautta yksipuolisia ja jopa luonnottomia ihannekuvia pidetään yllä ja vahvistetaan. Henkilö, joka itse osallistuu tähän, ei voi mielestäni esiintyä vain ilmiön uhrina.

Yksi selvimmistä signaaleista, jonka jokainen meistä, jokainen pieni ihminen, voi antaa yksilöllisyyden ja erilaisuuden arvokkuudesta, on se, että olemme ylpeästi oma itsemme.

Tähän on kuitenkin lisättävä, etten tarkoita, ettei omaan ulkoiseen olemukseensa saisi ottaa aktiivisista otetta. Meillä on koko joukko asioita, joita voimme tehdä ollaksemme paras versio itsestämme. Tärkeimmät näistä eivät ole riski terveydellemme vaan päinvastoin osa hyvinvoinnista huolehtimista ja siten jopa suositeltavia! Sitten on vielä koko joukko asioita, jotka eivät ehkä ole varsinaista luonnollisuuden ilotulitusta eivätkä terveystekoja mutta jotka eivät myöskään vaaranna tervettä, toimivaa kehoamme. (Omia ajatuksiani ulkonäöstä ja kauneudenhoidosta olen avannut enemmän täällä.)

Koska olen esittänyt varsin kriittisiä ajatuksia kauneusleikkauksista ilmiönä, haluan vielä kerran korostaa tätä: jokaisella on oikeus toimia parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä kenellekään muulla ole oikeutta näiden valintojen vuoksi käyttäytyä rumasti.

Kuten monessa muussakin asiassa, kehotan kuitenkin olemaan itselleen hyvin rehellinen. Mitä oikeastaan hakee ja haluaa, minkä vuoksi ja ovatko valitut keinot sellaisia, että haluamansa voi niillä ylipäätään saavuttaa? Entä ovatko ne valitut keinot todella omien arvojen mukaisia? Viekö niillä itseään siihen suuntaan, johon haluaa kulkea, ja antaako ympärilleen sen signaalin, jonka haluaa antaa?

Omassa kehossa viihtyminen ei ole lainkaan mitätön asia, eikä omasta ulkonäöstä pitäminen ole sekään merkityksetöntä. Nämä ovat kuitenkin asioita, joita voi tavoitella monella tavalla, eivätkä kaikki niistä tavoista tähtää ulkonäön muuttamiseen ollenkaan.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat ymkaaaaaa/CC0/Pixabay (ylin), Mylene2401/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Engin Akyurt/CC0/Pixabay (alin)

Puheenaiheet Terveys Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta