Huomaan toteavani näin usein ja joka paikassa. Ääneen. Se on jonkinlainen elämäntotuus-kaneetti, joka vastaa toisille tuttua ”elämä on…” -tokaisua. Mutta millaista se sitten on? Suuntasin nämä ”sellaista se on…” -esimerkkini nyt nimenomaan omaan elämääni ja ruuhkavuosiin. Uskon kuitenkin, että nämä ovat melko yleistettäviä. Olen aiemmin kirjoittanut elämäntotuuksista, nyt palaan toivottuun aiheeseen.

Ruuhkavuosissa elämä nyt vain on kaaosta. Välillä on seesteisempää, toisinaan eteisen havunneulaset ja sikin sokin lojuvat kenkäparit sekä tyhjyyttään ammottava jääkaappi kiristävät. Juuri kun ruuhkahuipusta selvittyään päättää, että yhtään uutta projektia en ota haltuun, alkaa pään sisäinen ideapankki huudella uusia ajatuksia ilmoille. Ja taas mennään. Sellaista se on.

Lapset ovat lapsia. He ovat innokkaita, äänekkäitä, tempoilevia ja usein melko sotkuisia ja suuripiirteisiä pikkuihmisiä, jotka eivät juuri kuuntele vanhemman (ja viisaamman?) ohjeita. Kaikki jää viime tippaan, ja asioista pitää muistutella.

Jatkuvasti on jokin hukassa. Sellaista se on.

Yhtäkkiä sitä muistaa… Juuri kun on ajatellut vain olevansa hetken sohvalla kuuntelemassa äänikirjaa ja pohtinut, että on mukavaa, kun ei tarvitse mennä minnekään, muistuu mieleen sata unohdettua työjuttua ja lapsi hoksaa jostain whatsappista ylimääräiset harrastusharjoitukset, jotka alkavat puolen tunnin kuluttua. Näissä hetkissä ruoka on vielä uunissa ja auton bensamittari näyttää neljää kilometriä. Kyllä, tankkaan vasta, kun on ihan pakko. Sama pätee roskiksen vaihtoon ja viemiseen. Sellaista se on.

Kaiken ei-niin-mieluisan siirtää eteenpäin. Tämä koskee kaikkea elämässä, niin työtä, kotihommia kuin mitä tahansa muitakin hoidettavia asioita. Sitten, kun epämiellyttävältä tuntuvaa tehtävää alkaa suorittaa, huomaa, että sehän olikin varsin nopeasti haltuun otettu ja hoidettu juttu! Että siirsin kuukauden, selvisin vartissa. Sellaista se on.

Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Olen aina ajatellut, että tikulla silmään sitä, joka tämän sananparren on kirjoittanut.

Se, mikä ei tapa, v*tuttaa, on minusta paljon osuvampi ilmaisu: takapakkia tulee, mutta ei se ketään vahvista. Harmittaa lähinnä.

Mutkistaa matkantekoa, saa olkapäät lysyyn ja leuan rintaan. Projektityössä, tutkimusapurahahauissa ja ihan tavallisessa lapsiperhearjessakin on saanut huomata, että kuoppaista on. Eikä yhtään ole vahvistanut. Lähinnä ottanut aivoon ja vienyt motivaation. Sellaista se on.

Sellaista se on… -toteamuksen voi heittää myös seuraavien ruuhkavuositotuuksien perään:

Maustelaatikko ei pysy siistinä. Ja jos minusta on kyse, harvoin mikään muukaan laatikko. Tai auto.

Saarioisten äitien tekemät laatikot ja keitot ovat arjen parasta antia. Pinaattikeitto suoraan valkoisesta kaukalosta menettelee viitenä päivänä viikossa lounasaikaan vallan mainosti. Seisten etätyöpisteellä, jotta ehtii lopun lounastuntia lenkkeilemään valoisaan aikaan ulkona.

Uutisvirta on loputon. Keski-ikäisenä sitä ahmii tietoiskuja ja tunnistaa kotimaan ja maailman pääuutiset otsikkotasolla, mutta suurempi kuva asiasta kuin asiasta on välillä vähän hakusessa.

Että mitähän maailmalla tapahtuu?

Kymmenvuotiaan yhteiskuntaopin – kyllä, nykyään neljännellä vuosiluokalla alkaa yhteiskuntaoppi – kokeeseen harjoitellessa tipun nopeasti kärryiltä. Historia ja yhteiskuntaoppi eivät ole minua varten, enkä ole koskaan niistä liiemmin ollut kiinnostunut tai niihin panostanut.

Lapsi kysyi pää kallellaan, että enkö minä osaa tätä asiaa, kun en osannut suoralta kädeltä vastata hänen käsitelappusensa erikoiskäsitteisiin. Osaan kyllä kaikenlaista, suomen kielen kieliopin ja englannin kielen sanaston, mutta tämä aihe ei vain kerta kaikkiaan ole minua varten. Ei ainakaan tässä ajassa. Enkä usko, että milloinkaan.

Siivosin perjantaina, mutta sunnuntai-iltana koti jo näyttää hävityksen kauhistukselta. Oikeasti se on oma pää, joka huutelee. Koti on ihan siisti. Kotona eletään. Siinä sitä sitten yrittää kerätä hallinnantunnettaan kasaan putsaamalla keittiön tasoja ja eteisen havunneulasia.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Unsplash (Gaelle Marcel)