”Sairausloma on sijoitus itseen…”
Näin totesi eräs kollegani sosiaalisessa mediassa sairauslomani toisen viikon lopussa julkaistuani Havaintoja sairauslomalta -blogipostauksen. Kun makustelin asiaa hetken, tajusin hänen olevan täysin oikeassa. Nyt on aika toipua, aika ajatella itseään, aika hidastaa, aika levätä, lukea ja aika unohtaa työt. Tämän ymmärtäminen ei ole ollut minulle helppoa. Monestakaan syystä.
Tärkein niistä on varmasti tottumus. Tai tottumattomuus, sillä en muista, milloin olisin viimeksi ollut sairauslomalla. En muista, millaista on olla sairauslomalla. En ole kärsinyt virusflunssista, vatsataudeista tai muista sairauksista, jotka olisivat vaikuttaneet työkykyyni – opettajathan sairastavat aina lomillaan? Migreenin vuoksi olen joskus hetkittäin pois pelistä, ja raudanpuuteanemian vuoksi olen joutunut olemaan kaksi viikkoa sairauslomalla muutamia vuosia sitten. Sekin sijoittui suurimmaksi osaksi kesälomaan.
Heti toisena ovat aktiivisuus ja rutiinit. Aktiivisuus kärsi ja rutiinit rikkoutuivat maaliskuun lopussa toteutuneen kaularankaoperaation pakottaman kuukauden sairausloman vuoksi. Tämä oli itselleni isku erityisesti kolmesta syystä:
- Olen aktiivinen ja eloisa persoona, pysähtyminen on minulle erikoista.
- Minun on vaikea elää ja olla ilman tekemistä.
- (Erityisesti mukavien) työasioiden unohtaminen on hankalaa. Olen tottunut tekemään paljon töitä, olemaan monessa mukana, täyttämään arkeni kaikenlaisella ohjelmalla ja viettämään treenihetkiä kolmesta viiteen kertaan viikossa.
Nyt kaikkeen tuli hetkellinen stoppi, eikä se ollut minulle millään tavalla helppo paikka.
Kuten aiemmin kirjoitin, normaali arki ei ollutkaan normaalia, vaan arjen täyttivät yhtäkkiä äänikirjat, progressiivisesti pidennettävät kävelylenkit, kuminauhajumpat ja joka säännölliset lepuuttelut K-tuolissa tai sohvalla pakastemaissit niskassa. Niska ei jaksanutkaan väsymättä samoin kuin ennen leikkausta, kotona ei pystynytkään tekemään kotitöitä ja ”ohimennen-asioita” (kuten tiskikoneen ja pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys, eteisen siivous, vaatehuolto ja vuodevaatteiden vaihto). Ensimmäisen sairauslomaviikon olin enemmän hukassa kuin saadessani esikoisemme 22-vuotiaana.
Toisella viikolla aloin tottua uudenlaiseen toipilasarkeen. Ahmin kirjoja, vetkuttelin aamukahvilla ja somessa, soitin ystäville, nautin kevätauringosta, join jokirantakahveja ja katselin ulos maisemaikkunasta. Illalla – ja vähän päivälläkin – katselin suoratoistopalvelusarjoja ja uutisia. Pelkkä sohvalla oleilu ja viikonloppukukkien ihastelu tuntuivat yhtäkkiä riittäviltä. Huomasin, etten mieti kokoaikaisesti asioita, joita pitäisi tehdä tai työtehtäviä, jotka minua odottaisi palatessani sorvin ääreen.
Uskalsin pysähtyä.
Pysähdyin itseni äärelle. Kolme ensimmäistä sairauslomaviikkoa keräsin voimia, jotta voisin palata työhön terveenä, hyvinvoivana ja virkeänä. Kolmannen viikon puolivälissä niska alkoi tuntua omalta, se ei enää väsynytkään samoin kuin viikko sitten. Neljännen viikon alussa sain edelleen lisätä treeneihin painoja ja alkaa siirtyä vähitellen entiseen normaaliin.
Sairausloman viimeisinä päivinä alkoi tehdä mieli kurkistaa sähköpostiin ja pohtia tulevia työtehtäviä.
Sairausloma on todella sijoitus itseen, se on minulle määrätty ja tämän (melko ison) operaation jälkeen välttämätön, tajusin. Tämän hoksaamiseen tarvittiin sekä aikaa että kollegan kirjallinen ”huomautus”.
Joku sanoi ääneen minulle sen, mitä en itse ollut ymmärtänyt.
Siitä olen kiitollinen.
Ja siitä, että sairausloma on vihdoin ohi!
Tähän on tultu.
Minna
