Alisuoriutuja?

Alisuoriutuminen on yksi niistä käsitteistä, joihin suhtaudun ristiriitaisesti.

Kun alisuoriutuminen otetaan puheeksi, yksi puoli minusta haluaisi alkaa paasata, että nykyään rima asetetaan usein niin luonnottoman korkealle, ettei ole ihme, ellei sitä pystytä ylittämään. Tai ellei sen ylittämistä aina uskalleta edes yrittää.

Jos joku on alisuoriutuja, niin kenen kriteereillä? Kuka on oikeutettu sanomaan, minkä verran pitäisi suorittaa ja kuinka täysillä, ja arvioimaan, yltääkö joku tähän vai ei? Onko lopulta olemassa mitään syytä siihen, miksi meidän edes pitäisi suoriutua aina 100-prosenttisesti? Eikö sen vaatiminen ole osa suorituskeskeistä yhteiskuntaa, joka usein ajaa ihmiset burn outin partaalle?

Toisaalta on pakko myöntää, että tunnistan itsekin tilanteita ja henkilöitä, joiden kohdalla tekisi mieli puhua alisuoriutumisesta.

Muistan esimerkiksi teinivuosiltani urheiluharrastuksen parista yhden nuoren naisen, jolla oli kaikki eväät onnistuneisiin suorituksiin. Oli taitoa, resursseja, mahdollisuuksia. Selvästi häntä myös kiinnosti kilpaurheilu, koska hän osallistui kilpailuihin kerta toisensa perään. Mutta millä tavalla? Lievästi läpällä, puolivillaisesti, mahdollisuuksia huolimattomasti hyödyntäen.

Muistan ihmetelleeni, miksi hän toimi niin, kun kaikki edellytykset ainakin jonkinlaiseen menestykseen olivat olemassa. Uskon jälkikäteen keksineeni vastauksen: Koska menestyminen oli pelottavaa. Oli helpompaa tehdä asiat vähän sinnepäin ja ei niin vakavissaan, koska jos olisi panostanut täysillä ja koko sydämestään, myös mahdollinen epäonnistuminen olisi tuntunut suuremmalta.

Epäonnistumisen pelon lisäksi läsnä saattoivat olla sosiaaliset pelot, kuten pelko häpeästä ja pahoista puheista. Nuoret saattoivat joskus olla hyvinkin raadollisia toisilleen. Oli valitettavasti ihan mahdollista, että jos joku teki täysillä eikä menestynyt, muut naureskelivat selän takana, että mikä tuokin kuvitteli olevansa. Senkin takia alisuorittaminen saattoi houkutella.

Kun sanon, että muistan yhden naisen, minun on pakko saman tien korjata: itse asiassa samalla tavalla toimivia henkilöitä oli – ja on – paljon. Saan mieleen monia tapauksia, joissa menestyksen puute ei ole jäänyt kiinni siitä, ettei parhaansa tekeminen ole riittänyt, vaan siitä, ettei sitä parastaan ole koskaan tehty.

Hiukan joudun katsomaan peiliinkin. Siitä ei ole kauan, kun olen käynyt itseni kanssa sen keskustelun, että kun tietty asia elämässäni on minulle tärkeä, niin panostanko siihen täysillä – vai olenko vain panostavinani?

Täytyy sanoa, että olen löytänyt itsestänikin jonkin verran alisuoriutumista: Joissakin asioissa olen selvästi vähän jarrutellut täysillä tekemistä, vaikka nämä asiat ovat minulle tärkeitä. Syyksi tällaisen toimintaan olen löytänyt ajatuksia kuten sen, ettei kannata tehdä ihan kaikkea, kun asian tiimoilta ei ole todennäköisesti luvassa suurta menestystä. Olen haastanut itseäni kysymällä, että miten menestystä voisikaan tulla, jos yritän vain osittain. Ja vaikkei menestystä koskaan tulisi, niin eikö ole silti parempi voida sanoa itselleen, että ainakin yritin kaikkeni?

Olen alisuoriutumisesta lopulta sitä mieltä, että se on todellinen ongelma mutta kenenkään ei pitäisi antaa muiden liiaksi määritellä, mikä on alisuoriutumista. Se, että suoriutumisemme ja panostuksemme ei riitä jollekin muulle, ei aina tee meistä alisuoriutujia, vaikka meille niin väitettäisiin. Sen sijaan sellaista alisuoriutumista, jossa emme itse ole rehellisiä itsellemme, meidän tulisi välttää. Jos meillä on tavoitteita, on aiheellista olla huolissaan, jos epäonnistumiseen liittyvät pelot johtavat siihen, että itse sabotoimme tavoitteisiin pääsemistä!

Täysillä tekeminen voi olla pelottavaa, koska sen myötä panokset ja myös epäonnistumiseen liittyvät riskit kasvavat. Meidän tulisi kuitenkin kyetä täysillä tekemiseen silloin, kun asia on itsellemme tärkeä. Jos täysillä tekemisen esteenä on pelkoja, meidän olisi hyvä tunnistaa ne ja yrittää työstää niitä.

On todella ikävää, jos esimerkiksi epäonnistumiseen tai häpeään liittyvät pelot johtavat siihen, ettei rakkaimpia haaveitaan uskalla tavoitella täysillä ja tosissaan. Onko sinulle joskus käynyt näin ja miten olet ratkaissut tilanteen?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva andreas N/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Ajattelin tänään

Perfektionismin parempi puoli

Perfektionismista puhutaan usein kuin sairaudesta, josta pitäisi parantua. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, koska perfektionismi voi vahingoittaa monella tavalla: estää rentoutumasta ja olemasta tyytyväinen saavutuksiin, ajaa mielettömään ylisuorittamiseen ja jopa burn outiin, vaikeuttaa ihmissuhteiden ylläpitoa…

Toisaalta perfektionismia myös ihaillaan. Jotkut pitävät sitä tyypillisenä ”hyvänä huonona ominaisuutena”, jonka uskaltaa kertoa esimerkiksi työhaastattelussa. Lauseella ”olen perfektionisti” on kaksikerroksinen viesti: Kyllä, saatan olla raivostuttavan pikkutarkka ylisuorittaja, mutta olen myös se henkilö, joka saa hommat hoidettua ja hyvää jälkeä aikaan. Siis juuri se, josta voi ajatella, että oho, miten hän tuohonkin pystyi!

Juuri tämä kaksikerroksisuus helposti aiheuttaa sen, että vaikka perfektionismista kärsisi, itseään ei ole välttämättä helppo motivoida luopumaan siitä. Perfektionismin kritisoinnista voi tulla samanlainen tunne kuin laihuuden kauhistelusta herkästi tulee. ”Miten voit olla noin laiha!” sisältää myös kahtalaisen viestin: toisaalta se on ehkä ihan oikeasti kauhistelua, toisaalta siinä on usein mukana ripaus ihailua.

Itse en kannata perfektionismin tyrmäämistä luonnevikana. Perfektionismi on liian käyttökelpoinen ominaisuus, jotta siitä olisi tarpeen puhua kuin korjattavasta viasta. Joskus perfektionismiin kohdistuva huoli sisältää myös ärtymystä siitä, miltä perfektionisti saa muut näyttämään – eli huoli ei ole aina aitoa.

Myös ylempänä kuvattu teennäinen ja pohjimmiltaan ristiriitainen viestintä tympäisee. Niin kauan kuin perfektionismissa on selvästi ihailtava puolensa ja niin kauan kuin se kulkee myös perfektionismiin kohdistuvassa kritiikissä sivujuonteena, kyseistä kritiikkiä on välillä vaikea ottaa todesta. Oma lukunsa on vielä se ristiriita, jonka perfektionismin kritiikki usein muodostaa ympäristön vaatimusten kanssa. Ethän ole niuho perfektionisti – mutta olethan kuitenkin täydellinen suorittaja, kun sitä tarvitsemme!

Jos halutaan pureutua perfektionismiin ongelmana ja välttää ristiriitaisuudet, olisi tärkeää osata eritellä, mikä perfektionismissa on sitä haitallista, mistä tulisi päästä eroon, ja samalla pystyä myöntämään, mikä siinä on itse asiassa hyvää.

Ollaanpa rehellisiä: Perfektionisti voi olla monella tavalla erittäin pystyvä henkilö, jolla on usein hämmästyttävät voimavarat. (Pois luettuna ne perfektionistit, joilla perfektionismi jää ajatuksen tasolle ja itse asiassa estää ryhtymästä mihinkään, koska rima on niin korkealla.) On myös paljon töitä ja tehtäviä, jotka suorastaan edellyttävät jonkinlaista perfektionismia. Haluaisitko esimerkiksi hoidattaa vakavaa sairautta – omaa tai läheisesi – lääkärillä, jonka asenne olisi se, ettei se ole ihan niin justiinsa? Vai toivoisitko, että sinua hoitaisi juuri se tyyppi, joka pyrkii tekemään sen aivan täydellisesti ja on suhtautunut jo opintoihinsa täydellisyyttä tavoitellen?

Tietysti on silti paljon sellaistakin, mikä perfektionismissa on oikeasti huonoa ja haitallista. Näissä asioissa kärjessä on kyvyttömyys lopettaa ajoissa. Voi olla ihailtavaa, että haluaa tehdä asiat erinomaisesti, mutta jos yksityiskohtien viilaaminen jatkuu riippumatta siitä, onko sillä viilaamisella enää todellista merkitystä, voidaan puhua ongelmasta. Koska inhimilliset voimavarat ovat rajalliset, on myös aika varmaa, että ellei itselleen ikinä suo lepoa, jossakin vaiheessa seinä tulee vastaan. Siksi olisi tärkeää osata sanoa itselleen, että nyt riittää.

Perfektionismissa helposti myös hukataan kokonaiskuva ja unohdetaan priorisoida. Kuvainnollisesti sanoen perfektionisti voi olla se henkilö, joka kirjailee kankaaseen täydellisen kauniita nimikirjaimia kultalangoin samalla, kun kangas palaa toisesta päästä. Käytännöllisemmin ilmaistuma perfektionisti voi olla se henkilö, joka hioo työsuorituksiaan niin äärimmäisyyteen asti, ettei huomaa samalla laiminlyövänsä rankasti perhettään ja omaa terveyttään.

Oma viestini perfektionisteille on se, että heidän tulisi opetella kanavoimaan voimavaransa tavalla, joka auttaa heitä ja heidän läheisiään vahingoittamisen sijaan. Jos pystyy puristamaan itsestään ulos viimeisetkin mehut, pystyy myös asettamaan tekemiselleen järkevät rajat. Jos pystyy menemään vaikka läpi harmaan kiven tavoitellessaan täydellistä lopputulosta, varmasti pystyy myös täyttämään kalenterinsa järkevästi niin, että levolle on oma aikansa.

Siispä sinä rakas perfektionisti, ota seuraavaksi täydellisyydentavoittelun kohteiksi seuraavat: täydellisen järkevä aikataulutus, täydellisen oikein mitoitettu ajan ja vaivan käyttö tehtävien merkityksellisyyteen nähden – ja täydellisen tyhjä kalenteri niissä kohdin, kun pitäisi suoda aikaa levolle ja läheisille.

Tunnustan, että itse olen parannuksen tehnyt perfektionisti. Olen valjastanut – mielestäni kohtuullisen onnistuneesti – perfektionismin palvelemaan päämääriäni. Minä en suostu viilaamaan yksityiskohtia maailman romahtaessa ympäriltä. Minä en kehuskele sillä, että tein taas jotakin hommaa yötä myöten. Olen sellainen perfektionisti, joka kokee olevansa lähinnä täydellisyyttä silloin, kun on saanut asiat solahtamaan kalenteriin kauniisti ja voi illalla lopettaa hyvissä ajoin. (Yrittäjän ”hyvissä ajoin” on tietysti suhteellinen käsite, muttei sekoiteta sitä tähän…)

Perfektionismini nostaa kuitenkin edelleen päätään tietyssä muodossa. En ole kasvanut siitä kokonaan ulos enkä edes halua kasvaa. Olen edelleen ihminen, joka haluaa tehdä asiat oikein ja huolella. Ihminen, jolle on kunnia-asia tehdä, mitä on luvannut, silloin kun on luvannut. Ihminen, joka kantaa vastuunsa silloinkin, kun se vaatii suuria ponnistuksia. En ole muuttunut enkä halua muuttua siksi henkilöksi, joka voi huolettaa jättää asiat hoitamatta tai huitaista kaiken sinnepäin taskussaan tusina tekosyytä.

En suostu ikinä myöntämään, että tämä minussa jäljellä oleva perfektionismi olisi huono asia. Se on auttanut minua saavuttamaan asioita, joiden saavuttaminen lähtökohdat huomioiden on ollut epätodennäköistä. Se on kantanut minua monen vaikean ajan yli. Se on itse asiassa kantanut myös läheisiäni vaikeiden aikojen yli. En voi enkä halua tuntea, että tällainen ominaisuus olisi huono asia!

Palaan vielä siihen viestiin, jonka haluan perfektionisteille välittää: Te olette vahvoja. Kanavoikaa vahvuutenne viisaasti!

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Pexels/CC0/Pixabay (ylempi) ja Kranich17/CC0/Pixabay (alempi)

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Syvällistä